Monesti en ole halunnut käydä tuosta portista sisään.
Olen halunnut jäädä hiljaisuuteen.
Koko elämäni olen vaistomaisesti kurottautunut äänettömyyttä kohti. Minua ovat vetäneet paikat, joissa näkyy maan ja taivaan raju kohtaaminen; horisontin avaruus; vuoret ja autiomaat. Vain niissä olen saanut kuulla miltei absoluuttisen hiljaisuuden - sen, jossa ainut ääni on simpukan säilömäksi luulemamme; oma veremme kohina. Siinä hiljaisuudessa olen tuntenut todella eläväni (kuin eläin tai piikkipensas)- sillä elämä autiudessa on tyhjänpäiväinen poikkeus. Olen tuntenut olevani yksin, mikä on totta kai totuus, sillä yksinhän me lopulta olemme.
En ole koskaan pystynyt tallentamaan hiljaisuutta. Onko kukaan? Musiikkia, ääniä ja puhetta voi soittaa aina lujempaa. Mutta ei ole hiljaisuutta, joka peittäisi äänet niin kuin kiinanvalkoinen maali peittää öljyväreillä maalatun kankaan.
Olen matkustanut Arizonan erämaassa ja Himalajan vuoristoseuduilla. Jälkimmäisestä on aikaa yli kaksikymmentä vuotta, mutta muistan yhä elävästi syrjäisen vuoristoluostarin Tiibetissä. Muistan, kun istuin vuoren rinteellä ja seurasin, miten aurinko laski; miten tähdet työntyivät yksi toisensa jälkeen esiin ruosteenvärisestä taivaasta - en ole milloinkaan nähnyt niin monia - ja miten luostarin kymmeniin pikku ikkuna-aukkoihin ilmestyi lopulta väräjävä rasvalyhdyn valo. Kuu nousi, ja se hehkui ääneti väärinpäin, selällään.
Tuolla hetkellä muuan lause etsautui mieleeni lähtemättömästi, vaikka en vieläkään täysin ymmärrä, miksi. Hiljaisuuden keskellä mieleni huusi:
"Älä koskaan sano ei koskaan!"
Kuvassa tiibetiläisiä rukousviirejä eräällä vuorella. Myös kasatut kivet ovat rukouksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti