Jo kauan on tiedetty, että elämme "riskiyhteiskunnassa", ylimitoitettujen uhkien, näkymättömien vaarojen ja monimutkaisten kausaalisuhteiden maailmassa. Olemme yrittäneet siivota kuoleman mahdollisuuden kaikesta niin, että saisimme elämään yhtä kepeän ja ilmavan tunteen kuin mihin tahansa ostokseen. Elämän pitäisi olla yhtä huoletonta kuin kävely paikallisessa ostosparatiisissa, ja kuoleman jotakin sellaista kuin sieltä poistuttaessa - styroksmaisen (ei toki styksmäisen) ilmavaa fiilistä, kun kädet pursuavat muovikasseja ja sisällä kihisee into päästä nopeasti kotiin kokeilemaan tuota kaikkea.
Kuoleman hetki voi tosin osoittautua samantapaiseksi pettymykseksi kuin odotettu kotiinpaluu; tässäkö kaikki. Tuote ei täyttänytkään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä. Siispä, haluan uudelle kierrokselle!
Tähän samaiseen riskiyhteiskuntaan liittyy myös muuan aivan erityinen, kaikki yhteiskuntakerrokset läpikasteleva pelko.
Itsensä naurettavaksi tekemisen pelko.
Useimmilla meistä on käsitteitä - arvoja - joiden takana seisomme ja joita emme osaa oikein analyyttisesti perustella. Siksi puhumme "hyvästä", "kauniista", "oikeasta" tai "todesta" lapsenomaisesti, avuttomalla tavalla. Sanoessamme jotakin tällaista olemme haavoittuvimmillamme - aseettomia. Siksi myös tunteet, jotka hyrräävät ja jyräävät niiden taustalla, ovat arvaamattoman voimakkaita, hallitsemattomia. Jos jotakin tällaista mielestämme "pyhää", loukataan, meissä saattaa leimahtaa outo aggressiivisuus, primitiivinen tunne sekin.
Mutta kuinka moni enää käyttää tällaisia sanoja?
Maalaisjärki, tuo puolibiologinen intuitio ("Asia vain on näin..."), ei ole huudossa nykyisin. Sillä juuri se altistaa meidät muiden pilkalle ja ivalle.
Jää kaksi vaihtoehtoa välttää moinen vaara: loputon hännystely sekä ironia. Hännystely tarkoittaa sitä, että yhdymme jonkin sellaisen auktoriteetin mielipiteeseen, jota ei käy kyseenalaistaminen. Ironia tarkoittaa sitä, että emme usko mihinkään perimmäiseen. Uskomme vain siihen, että kaikki on vaihdettavissa - että arvoja voi shoppailla päättymättömissä mielipidetavarataloissa. Mitään pysyvää ei ole, sillä olemme yhä Herakleitoksen perillisiä ja uskomme Berkeleyn hengessä, että asiat ovat olemassa vain, jos me ne havaitsemme. Kaikki voidaan kirjoittaa ja määritellä uudelleen, sillä maailma on ihmisten tekemä. Vain ilmaisussa, volyymissa ja koristeellisuudessa, on jokin "pointti."
Tämän vuoksi ironikko on aina jossakin määrin julma. Ahnaimmin hän käy helpon saaliin kimppuun - aseettoman tyypin, joka on luullut löytäneensä jotakin pysyvää tai sanoneensa jotakin oikeasti tärkeää. Ironikko nauraa pimeästä tyypille, joka on asettunut räikeän valonheittimen alle, yrittää suojata silmiään ja huutaa kuka siellä.
"Kaikelle pitää voida nauraa", on sanonta, jonka olen kuullut lukuisia kertoja. Jossakin suhteessa se pitääkin paikkaansa, yhteiskunnallisella tasolla varsinkin.
Samalla on käynyt hupaisa juttu. Sanonnasta on tullut korkein totuus, kyseenalaistamattomuus, jollaisia ei ironikon mielestä pitänyt olla olemassakaan.
