Narsistien kasvattajat

  Luin tänään Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteestä saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin haastattelun – ja syyllistyin. Winterhoffin mielestä nykyvanhemmat ovat menettäneet otteensa kasvatuksellisesti, ja tuloksena on ”menetetty sukupolvi”. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan ja sietävät näiltä mitä vain. Vaihtoehtoisesti he ovat nähin symbioottisessa suhteessa, eivätkä kykene enää erottamaan, mistä lapsi alkaa ja mihin aikuinen päättyy. He kasvattavat keskustelemalla ja selittämällä lapsille, joiden kehitystaso ei riitä tämänkaltaiseen ymmärrykseen. He antavat lapsensa määrätä omasta elämästään, antavat näiden peuhdota omalla henkilökohtaisella reviirillään, jopa lyödä itseään, koska lapset ovat ikään kuin omaa lihaa, eikä oma liha voi tehdä mitään itselleen vastaista.

  Lopulta symbioottiset vanhemmat kauhistuvat, kun lapsi osoittaakin olevansa erillinen, tahtovansa muuta kuin nämä – ja yrittävät raivolla ja henkisellä väkivallalla pakottaa nämä jälleen samanlaisiksi kuin itsensä.

  Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista on symbioottisia vanhempia, voimattomia sallimuksen ja vihan tunnekuohuissa. Tällaisten vanhempien lapset jäävät kehittymättä emotionaalisesti, ja heidän empatiakykynsä jää vajavaiseksi. He näkevät maailman kuten he näkevät omat vanhempansa – oman egonsa jatkeena. He heittävät roskat maahan tietäen, että joku korjaa ne (aivan kuten kotona vanhemmat korjaavat heidän jälkensä). He rettelöivät koulussa tietäen, ettei heitä koskaan lopullisesti tuomita (koska viime kädessä vanhemmat, varsinkin heille suututtuaan, tulevat lohduttamaan heitä ja kääntävät syyn itseensä: ”Minunhan vikani tämä on… Minun olisi pitänyt…”).

  Syyllistyttyäni – kuten nykyvanhempien tapana on; he syyllistyvät kaiken aikaa, koska aina jonkin opin mukaan he toimivat väärin ja aiheuttavat lapsilleen peruuttamatonta vahinkoa (minkä vuoksi lapsi epäonnistuu elämässään, eikä hän saa hyvää ammattia) – tunsin itseni epäoikeudenmukaisesti tuomituksi. On selvää, että Winterhoffin analyysi osui ja upposi, mutta syyllistäessään se oli myös äärimmäisen kaupallinen: syyllistyttyään vanhemmalla on pakottava tarve ostaa Winterhoffin omia kasvatusoppaita. En tiedä, mitä hän niissä sanoo, mutta ainakin haastattelussa häneltä jäi mainitsematta oleellinen seikka. Hänen analyysinsa mukaan vanhempien epävarmuus johtuu siitä, ettei yhteiskunta tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle, joten kasvatusopitkin ovat hukassa. Mutta hän unohtaa, että on itse osasyyllinen ollessaan osa sitä järkelemäistä koneistoa, joka on halvaannuttanut kotikasvatuksen ja tehnyt vanhemmista kasvatuksellisesti impotentteja.

  Kirjoitin vuosi sitten Helsingin Sanomiin jutun Kasvatuskipuja. Siinä puhuttiin eritoten yhteiskunnan pedagogisoitumisesta, joka alkoi voimistua 1960-luvun lopulla. Tuolloin etujoukkona toimiva älymystö innostui ns. vapaasta kasvatuksesta, summerhilliläisyydestä. Halusimmepa tai emme, lastenkasvatuksen monet nykyiset ydinajatukset ovat yhä velkaa tuolle aatteelle. Niin ikään koska yhä enenevä määrä lapsia hoidettiin pienestä pitäen laitoksissa (päiväkodeissa), vanhemmat halusivat (taas syyllisyyttään lievittääkseen), että lapsia kohdellaan siellä ”hyvin” ja että he "viihtyvät". Tämä "hyvyys" oli ennen muuta sitä, että lasten tahtoa pyrittiin mahdollisimman vähän rajoittamaan ja heille annettiin runsaasti ns. virikkeitä.

 Pedagoginen koneisto kasvoi kasvamistaan. Kun ennen kasvatuksellisten arvojen suunta oli kodista hoitopaikkaan, niin nyt se vaihtui: hoitohenkilökunta, ”ammattilaiset”, alkoivat ohjata ja neuvoa vanhempia.

 Vallalle tuli ns. tätikasvatus (pahoittelen pejoratiivista ilmaisua). ”Tädit” siivosivat kasvatuskielestä sanan ”kuri”, koska se viittasi väkivaltaan, ja alkoivat sen sijaan puhua ”rajoista”. Nämä rajat kapenivat kuitenkin kaiken aikaa. Lopulta jo äänen korottaminen lapselle katsottiin olevan kasvatuksellinen virhe. Lasta ei saanut pakottaa mihinkään, vaan ihannetapauksessa hänen tuli ”löytää” se, mitä hän halusi oppia. Vanhempien ”vallasta” tuli lähtökohtaisesti epäilyttävää – siinä oli julma, diktatuurinen sävy. Sen sijaan, että vanhempi "saneli", mitä tuli tehdä, lapsen ”mielipide” tuli nyt ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä, eikä hänen puolestaan saanut päättää kysymättä ensin asiaa häneltä. Ruokapöydässä lapsen ei tarvinnut kuin maistaa, ruokaa ei enää tarvinnut syödä loppuun, sillä tyhjä lautanen saattoi sekin olla henkisen väkivallan ja painostuksen lopputulos (päättelyketju, jonka toisessa päässä uhkasivat syömähäiriöt - esimerkki tyypillisestä pedagogisesta liioittelusta). Erilaiset lapsi- ja perhelehdet vahvistivat valheellista "tätikuvaa" siitä, millaista arki lasten kanssa oli – isät olivat mukavia partaniekkoja, jotka lukivat lapsilleen Barbapapaa ja palasivat aikaisin työstä ”perheen pariin”. Äidit ottivat lapset mukaan kotitöihin, ja valokuvassa koko perhe leipoi hyväntuulisina rusinapullia. Kukaan ei kiukutellut eikä raivonnut. Vanhemmat olivat pitkämielisiä, loogisia, kärsivällisiä ja ystävällisiä joka päivä. Heillä ei ollut rahahuolia, ei kiirettä, ei asuntolainaa, ei parisuhdepulmia, ei aknea eikä unettomuutta.

 Koska sukupolvien ketju oli katkennut, eikä informaatio kulkenut enää isovanhemmilta vanhemmille (maailma oli muuttunut, eikä vanha tieto enää puhutellut – se oli kuin bakeliittinen lankapuhelin keskellä kosketusnäyttökännyköitä), vanhemmat sisäistivät täysin vallalla olevat pedagogiset ihanteet. Isovanhemmat tuntuivat puhuvan kuin jotakin tuntematonta patagonialaista murretta vaimentavan vanun läpi.

Tästä Winterhoff ei puhunut mitään.

Hän unohti, että se, että vanhemmat ”kerjäävät rakkautta lapsiltaan” tai että nämä ”elävät (sairaassa) symbioottisessa suhteessa lapsiinsa”, on pedagogisen propagandan tulos. Ihanteet eivät ilmesty tyhjästä. Winterhoffin olisi pitänyt kohdistaa syyttävä sormi muualle, siihen "tätijärjestelmään", joka vei kasvatuksesta järjen - vanhemmuuden, joka perustuu, niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, valtaan.