Esteistä

Joskus sanomisen halu on voimakkaampi kuin se, että on jotakin tähdellistä sanottavaa. Edellisessä merkinnässäni puhuin katseen merkityksestä naiselle, mutta nykyaikana voi havaita myös sanomisen (johon luen mukaan kirjoittamisen) painon lisääntyneen huimasti. Hiljainen, vaitelias ihminen on epäilyttävä, hän ikään kuin panttaa ja piileksii mykkyyden muurin takana. En kiellä - vaiti pysyttelevässä ihmisessä on jotakin pelottavaa. Hän tuntuu tarkkailevan ja kutovan kaiken aikaa kritiikkiään - ja kenties vuosien kuluttua, kun turvallisuuteen tuudittautuneina olemmekin paljastaneet pehmeän vatsapuolemme, hän iskee...

Nyt ihmiseltä vaaditaan samaa kuin yritykseltä - läpinäkyvyyttä. Päätöksenteon on oltava avointa, ja vaikka ajatus ei olisi ehtinytkään kiteytyä, sanottava se jo on.

Oikeastaan minun piti aloittaa kirjoitukseni hivenen toisaalta. Sallittakoon ajatustenjuoksuni säntäilevät sivuhypyt. Minun piti puhua mielipiteiden muuttumisesta.  Pätevään mielipiteeseenhän liitetään mieluusti pysyvyyden arvo. Muuttumaton kanta kielii muka luotettavuudesta, ja siksi poliitikkoa kovistellaan hänen vuosien takaisesta lausunnostaan, joka on ristiriidassa hänen tämänpäiväisen sanomansa kanssa.

Tosiasiassa viisas ihminen muuttaa tarvittaessa mielipiteitään. Uskon, että jos muutoksen suhteen hellitettäisiin sosiaalisista sanktioista, keskusteluilmapiiri vapautuisi huomattavasti. Ihmisiä ei lyötäisi kiinni ammoisiin kyltteihinsä, vaan heille annettaisiin aidosti lupa erehtyä ja muuttua. Huomattakoon, etten tarkoita mielipiteen harkitsematonta, tuuliviirimäistä vaihtoa, vaan uuden mielipiteen on oltava yhtä vakava ja tosi kuin edellinenkin. Yhtäkään mielipidettä ei saa muodostaa seisomalla täysin sen takana, uskomalla, että se kyllä pitää ja kantaa vastedes (vaikkei se tosiasiassa säilyisi ja kantaisikaan).

Tällaisen onnettoman puolustuspuheen jälkeen haluaisin tarkentaa Michel Hoeullebecqiin liittyneitä lausuntojani (kts. vanha blogikirjoitukseni). Luin ne taannoin äärimmäisen kiusaantuneisuuden vallassa. Erotin niiden seassa sulamattoman, analysoimattoman aineksen, joka kieli siitä, mitä vihaan kenties eniten maailmassa: itsepetoksesta. Olin saanut näppylöitä hänestä, ja yritin diagnosoida syyn ylevästi. Itsepetos on suurinta henkistä laiskuutta, jonka tiedän - se on suorastaan synnillistä. Itsepetos tarkoittaa pahimmillaan sitä, että ihminen näkee itsensä valmiimpana, älykkäämpänä ja parempana kuin onkaan. Ja sellainen valhe tietää huonoa henkisen kasvun ja tulevaisuuden suhteen. Itsepetos johtaa väistämättä umpikujaan, paikkaan, jossa mielipiteitä ei käy vaihtaminen - jossa omia arvojaan pitää kaupitella kuin bordellissa.

Hoeullebecq-inhoni anatomia avautui muutaman viimeaikaisen kokemuksen jälkeen. Olen pahoillani, jos järkytän jotakuta, mutta satuin törmäämään netissä ehkä kuvottavimpaan ikinä näkemääni ainekseen. Olin aina mieltänyt eläinpornon laittomaksi, mutta ilmeisesti näin ei ole, sillä sitä on tarjolla lukemattomilla ilmaispornosivuilla. Niissä näytetään, miten naiset yhtyvät koiriin ja hevosiin. En voinut klikata mainosta, jossa  näkyi raskaana oleva nainen pelehtimässä hevosoriin kanssa.

Hyvä on, voin rauhoittaa mieltäni ajattelemalla asiaa kulttuuriantropologisesti. Johan italialaisissa taide-elokuvissakin yksinäiset paimenet yhtyivät lampaisiinsa. Muistan John Watersin kanat. Maaseudun syrjäkylillä yksinäiset puolihullut ovat kautta historian panneet ammujaan. Mutta tämä on eri asia, ja väitän näin senkin uhalla, että kuulen mielessäni jonkun liberaalin kysyvän minulta paheksuvasti: mitä haittaa sinulle on siitä, jos joku nussii Rekkuaan? Ja jotta pystyisin vastaamaan tuolle imaginääriselle liberaalille, kaivan esiin Hoeullebecqini.

Kun usko ja moraali on kyseenalaista ja suhteellista, mikään ei pidä lopulta koossa eikä rajoita ihmiseloa. Sitä alkaa yhä enemmän määritellä nautinto - millä tarkoitan nautinnon tavoittelua mahdollisimman helposti, vailla esteitä, ei palkkiona jostakin, vaan enemmänkin elämän päämääränä an sich. Ja mitä on tällainen nautinto? Sen keskeisin ominaisuus on inflatorisuus. Ihmismieli kehittää sille resistanssia, vasta-ainetta, joka pikkuhiljaa kuihduttaa sen kokonaan. Mielihyvälle on siksi kehittynyt jännittävä ominaisuus. Se pyrkii itse rajoittamaan itseään, se pystyttää itselleen esteitä ja aitoja ja kehittelee kommervenkkejä, jotka sen on ylitettävä. Näin palkkiona saatava nautinto kaksinkertaistuu. Mitä suurempi este, mitä enemmän rajoja, sen suurempi on takana odottava palkinto.

Työ on oiva tapa pitää itsensä kuosissa ja nuhteessa. En lakkaa ylistämästä ruumiillista työtä, jota aivan liian usein pidetään merkityksettömänä ja turhana (ilmeisesti siksi, ettei sen tuloksia voi monistaa ja "jakaa" - paitsi ehkä nyttemmin Facebookissa, missä jokainen leivottu sämpyläpellillinen ja jokainen käännetty vihannespenkki muistetaan mainita), ja olen varma, että juuri se pitäisi ihmiset irti sairaalloisesta hedonismista. Mutta useimmilla on liikaa aikaa. Tässä piilee vapaa-ajan vaarallisuus. Siinä on samaa ahdistavuutta kuin etelän aurinkolomissa, jolloin on vain "lupa maata rannalla". Niinpä nuo ihmiset makaavat tuntikausia kookosöljyn ja Nivean tunkassa muuttuen pikkuhiljaa punaisiksi kuin ravut kattilassa - iloiten siitä, ettei heidän tarvitse tehdä mitään. Useimmat heistä ovat lomalla työstä, jonka he erottavat vapaa-ajasta ehdottomasti - he inhoavat omaa työtään, tai pikemminkin: he sietävät sitä vain pelkän työyhteisön tähden. Kanssakärsijöiden liima sitoo heidät yhteen vaivan langalla. Heidän suhteensa työhön on puhtaan välineellinen, ja kyse on aivan kirjaimellisesti palkkatyöstä. En halveksi heitä, siihen minulla ei ole varaa, mutta mietin itsekseni, virkistyvätkö he. He sanovat lataavansa akkujaan, ja sen he ovat toki "ansainneet" - heidän nautintonsa on kieltämättä palkkio raadannasta.

Mutta minä näen etelänlomat illuusiona - kuin kelluvana saarena kuuman meren horisontissa; etäisenä etelänä. En usko, että lomailijat saavat irti sitä, mitä he tulivat noilta laiskoilta lakeuksilta hakemaan: totaalin irtioton kärsimyksestä. Sillä kauhistuttava tosiasia on, että nautinto ei pysy koskaan paikallaan, ei edes siellä, missä puitteet ovat täydellisesti disainatut (hietikko, valtameri, lämpö, viiden tähden hotelli). "Saat vain maata ja nauttia" -lupaus on minun silmissäni lupaus, joka on tuomittu epäonnistumaan. Jo vähän ajan kuluttua ihminen huomaa, miten pistävästi aurinko porottaa, ja miten ikäviltä lasten kiljaisut kuulostavat. Suolavesi pärskii naamaan, rantamyyjän myymä Orangina oli väljähtynyttä. Nautinto ei ole koskaan sitä, mitä toivoimme sen olevan.

Miljoonat ihmiset haluavat vapaa-ajallaan irti arjesta mahdollisimman vähin omin ponnistuksin. Siitä television, nettipelien ja nettipornon käsittämätön suosio. Ihmisiä istuu joka ilta huomattavasti enemmän tietokoneen ruudun ääressä runkkaamassa kuin ulkona haravoimassa, tähän minun on lukujen valossa vain uskottava. Helpoin tapa rakentaa omalle libidolleen esteitä ja rajoituksia on seksuaalisuus, johon liittyvät erilaiset tabut ja kiellot - sen vuoksi himokas heppaseksi. Laitimmaisten tabujen ylitys korvaa fyysiset esteet - pokaamisen, seurustelun ja soidintanssin - jotka laasastyyppien mielestä ovat arvottomia ja naurettavia. Heistä olisi rehdimpää päästä suoraan "pesälle", mikä ei kuitenkaan tuottaisi lähellekään yhtä huikaisevaa tyydytystä. Sivumennen sanoen, tältä kannalta katsottuna on ymmärrettävää, miksi sadomasokismi on saavuttanut sellaisen populariteetin kuin nykyisin - ratkaiseehan sekin vaivatta libidon vaatiman esteen. Ihmisen ei tarvitse laiskuuttaan keksiä enää edes omia fantasioitaan, vaan hän saa ostaa nekin valmiina erilaisilta seksimessuilta ja alan teollisuudelta.

Toinen seikka, joka avasi silmäni Houellebecqille, oli David Foster Wallacen essee Iso punainen poika, jossa hän osallistui aikuisviihteen palkintogaalaan Las Vegasissa.

Nauroin sitä lukiessani surullisesti. Ymmärsin, että DFW kertoi minulle aivan samaa tarinaa kuin Hoeullebecq, minä vain ymmärsin häntä paremmin. Pidin hänestä. En pitänyt Houellebecqistä. Toinen oli humoristi, toinen on ironikko. En ole koskaan ollut niin paljon ironian kuin huumorin ystävä. Se on kai luonnekysymys. Useimmat älykkäinä itseään pitävät ihmiset arvostavat ironiaa ja muistuttavat joka välissä olevansa brittikomiikan suuria ystäviä. Ironian lukutaidosta esitetään toistuvasti oppivaateita. Ei voi mitään. Onneksi minulla on sentään yksi arvovaltainen puolustaja: Sören Kierkegaard. Kierkegaardin mielestä ironikon ja humoristin välinen ero on siinä, että vain ensinmainittu ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta. Mutta enpä tiedä. Minusta ero liittyy enemmänkin empatiakykyyn. Ironia on lähtökohtaisesti aina jonkin verran julmaa.

Sen enempää saarnaamatta DFW antoi lukijan nähdä, mitä tapahtuu mielihyväteollisuuden huipulla. Se ei ollut miellyttävä kuva, se oli lohduton. Sanonta post coitum omne animal triste est toteutuu siinä laajemmassa mittakaavassa. Baruch Spinoza kirjoitti 1600-luvulla (tässä englanninnos): "For as far as sensual pleasure is concerned, the mind is so caught up in it, as if at peace in a [true] good, that it is quite prevented from thinking of anything else. But after the enjoyment of sensual pleasure is past, the greatest sadness follows. If this does not completely engross, still it thoroughly confuses and dulls the mind."

Spinozan ajattelussa elämän päämäärä oli jatkuva täydellistyminen. Vaikeus piili siinä, että ihminen oli kaiken aikaa ulkoisten ja sisäisten voimien riepoteltavana. Se, että ihminen ymmärsi itseään (ja samalla Luojaansa), tuotti suurinta mahdollista tyydytystä ja iloa. Onnellinen ihminen oli siis tavallaan oman elämänsä herra. Onneton ihminen puolestaan alistui hallitsemattomien voimien vietäväksi - häntä vietiin kuin pakkomielteistä pässiä narussa. Tällaisenä näen jatkuvan nautinnonkin tavoittelun (kumma kyllä, sanat passiivinen ja passio ovat etymologisesti samaa puuta; molemmat juontuvat latinan verbistä "patior", kärsiä, nöyrtyä. Mutta siinä missä passio tarkoittaa intohimoa, voimakasta tunnetilaa, passiivinen merkitsee täysin päinvastaista - tahdotonta).

David Foster Wallace kirjoittaa paikoin kuin olisi Spinozan sukua suoraan alenevassa polvessa. Nimiesseessä Hauskaa, mutta ei koskaan enää kirjailija seilaa Celebrity-yhtiön luksusristeilijällä Karibian merellä (myös tutut Carnival-yrityksen risteilijät mainitaan, mikä saa laivaelämän seuraamiseen hupaisan lisäväännön; viimemainitun yrityksen alukset on rakennettu telakalla, jonka jättinosturi näkyy nytkin ikkunastani):

"... voimme ehkä nyt alkaa ymmärtää, millainen vale piilee Celebrityn esitteen pimeässä ytimessä. Sillä juuri lupaus tyydyttää se osa minusta, joka aina ja ainostaan HALUAA, on tärkein brosyyrin tuputtamista harhakuvista. On hyvä huomata, ettei tarkoituksena suinkaan välttämättä ole pettää annettua lupausta, mutta kun sellaista lupausta ei vain kukaan voi oikeasti lunastaa. Kysymyksessä on iso vale. Ja tietenkin minä haluan uskoa sen - Buddha painukoon hemmettiin - haluan uskoa, että ehkäpä minua tällä Huippuhienolla Lomamatkalla todella hemmotellaan tarpeeksi ja että tällä kertaa luksusta ja mielihyvää syydetään ylleni niin täysimääräisesti ja moitteettomasti, että infantiili puoleni saa kylläkseen."

Tietenkään näin ei käy. Rajattomuus estää sen. Vain äärimmäisen rajallisessa tilassa ja täydellisessä pimeässä, äidin kohdussa, nautinto oli lähellä täydellistä. Tai enpä tiedä siitäkään. Minusta tuntuu, että kulttuurinen käsitys äidin kohdusta viimekätisen nautinnon tyyssijana, jonne ihmisellä on ikuinen kaipuu, on väärä. Harhakuva. Minusta tuntuu, että kohdussa oli tukalaa ja vittumaista. Tökittiin, heilutettiin ja hölkättiin. Sikiönä oli kurja olla.

Ei, ihmisen sija on kärsiä osansa. Se on elämän järkeä, joten miksi sitä pitäisi välttää. Vasta sen kanssa on mahdollista nauttia joka solullaan. Call me a silly romantic.

Minun feminismini

En ole lukenut paljoakaan feminististä kirjallisuutta - mieleeni tulevat äkkiseltään Nancy Friday ja Camilla Paglia (jotka raivostuttivat minua), Andrea Dworkin (jonka ajatuksiin en pystynyt täysin eläytymään), Ariel Levy ja Liza Marklund. En ole perehtynyt naistutkimukseen, jollei Julia Kristevaa lasketa mukaan (ilmeisesti ei), eikä Kaari Utriokaan varmaan kelpaa.

Erilaisista kirjallisista sytykkeistä ja ennen muuta oman elämäni kokemuksista olen kuitenkin kasannut jonkinlaisen oman feminismini. Ymmärrän, ettei sen takana ole tarvittavaa tietopohjaa, jotta se olisi uskottava teoriana. Koen sen silti vahvasti oikeaksi. Enkä vain itselleni. Tyrkytän sitä tässä muillekin, tyrmäyksen uhallakin.

Jonkinlainen lopullinen loksahdus maailmankuvassani tapahtui edellispäivänä lukiessani kaupan kassajonossa uusinta Gloria -lehteä ja siitä suuresti arvostamani Leea Klemolan haastattelua. Hän esitti kysymyksen, joka meni suurin piirtein näin: miksi nykyisin naisten ja miesten eri työtehtävät näyttäytyvät suurimpana epätasa-arvona samaan aikaan, kun naista yhä enemmän roolitetaan seksualiteetin ja ulkonäön alueella? Kumpi niistä on vahvemmin naista alistavaa - se, että agraariaikana naiset hoitivat navetan ja miehet tekivät peltotyöt vai se, että nykyisin missä tahansa tehtävässä nainen on loppupeleissä arvotettavissa ulkonäön ja seksuaalisen vetovoiman perusteella?

Vuosia sitten luin Nancy Fridayn kirjaa hampaita kiristellen. Fridayn mielestä oli "voimauttavaa" pukea aamulla pitsikorsetti jakkupuvun alle ja tuntea olevansa viettelevä ja "supernaisellinen". "Voimauttava" -sanalla on tässä jännittävä kaksoislataus - kysehän on muustakin kuin pelkästä sisäisestä voimantunteesta, kyse on myös voimasta, joka suuntautuu ulospäin - vallasta. En toki väitä, että pelkkä ulkonäkö on avain valtaan (seksuaalisilla markkinoilla kyllä), pikemminkin niin, että ilman oikeaa ulkonäköä älykäskään nainen ei voi toivoa valtaa. Nyt joku irvileuka tietenkin heittää, ovatko muka Angela Merkel ja Tarja Halonen suuria kaunottaria... Eivät varmaan, mutta ei heitä kai voi rumiksikaan kutsua. Ja kun katsotaan kummankin nuoruuskuvia, molemmat ovat olleet suorastaan ilo silmälle.

Nykyfeminismin mukaan on "voimauttavaa" se, että naisella on oikeus näyttää Pamela Anderssonilta, kuten Ariel Levy kirjoittaa. Yhdeksänkymmentäluvulla feministisinä ikoneina pidettiin Uzilla ampuvia, vähäpukeisia naisia - eräänlaisia Annie Mestariampuja goes nude -tyyppejä - sekä lateksiin pukeutuneita dominoita. Oli aika, jolloin ei yhtäkään mediaviikkoa mennyt ilman juttua Veronikasta, Suomen ensimmäisestä julkipiiskaajasta. Veronika ja muut vastaavat hahmot miellettiin feministisiksi, koska he pinnalta katsoen näyttivät alistavan miehiä.

Tosiasiassa kyse oli mahdollisimman vähän naisten vallasta. Kenen fantasioita nämä naiset viime kädessä toteuttivat? Veronikan kohdalla asia näytti ongelmattomalta (sama perustetta käytetään puhuttaessa muistakin seksityöläisistä), kyse oli naisten oikeudesta valita elämäntapansa (elämänkerta tosin paljasti tämän oikeuden varsin suhteelliseksi, Veronika oli vuosikaudet ollut sadistisen pahoinpitelyn uhri). Se on tosiaan oikeus, sitä en kiellä, mutta esitän epäilyn: kenen ehdoilla tämä valtavirtakulttuuriksi ja MTV-muodiksi päätynyt sadomasokistinen seksuaalisuus on lopulta muotoutunut? Halusivatko Kiinassa naiset jalkojensa sitomista? Haluavatko naiset Arabian maissa tulla ympärileikatuiksi? Se, että naiset itse ovat näennäisesti "valinneet" ruumiiseensa kohdistuneet toimenpiteet, eivät välttämättä tarkoita sitä, että se olisi aito valinta - joka on aina oikeuden pohja.

Tällä vuosituhannella tulivat Lutka-marssit ja burleski, jotka nekin halusivat "juhlia" naisvartaloa. Naisvartaloa ympäröi kuitenkin salaperäinen logiikka, joka sanotaan nivoutuvan naisen perimmäisiin seksuaalisiin vietteihin: autoerotiikkaan. Onko naisen seksuaalisuuteen liittyvä katseen kerjuu todella jotakin sukupuoleen biologisesti liittyvää? Luin jostakin, että strippaamista harjoittavat naiset kiihottuivat eniten siitä, että heitä katseltiin. Se oli työn suola. Mitä viettelevämpiä he olivat, sitä enemmän he saivat nauttia katseista, jotka kiihottivat heidät toisinaan jopa orgasmiin.

Lutka-marssiin provosoituneesti pukeutuneet naiset julistivat, että heitä saa nimenomaan katsella, muttei koskea. Se on ymmärrettävä ja oikea vaade, mutta samalla jättää auki kysymyksen: onko naisen perimmäinen halu todella tulla vain katsotuksi? Vanhentuneet naiset puhuivat surullisina juuri katseen menetyksestä, siitä, kuinka heistä tuli "näkymättömiä".

Mutta onko katse välttämätön? Voisiko olla, kuten Leea Klemola vihjaa, että juuri katse olisi yksi epätasa-arvon syvärakenteista? Tai pikemminkin: katseeseen sisältyvät roolit? Mies katsoo, nainen on katsottavana. Ja eikö juuri työ - työhön uppoutuminen, työn suunta kohti tulosta - tavallaan häivytä ja melkeinpä "tapa" tuon katseen?

Luulen, että juuri tätä Klemolakin ajoi takaa.

Vallitseva feminismi on monta kertaa todennut - se on ollut jo pitkään pääasiassa Fridayn ja Paglian perillistä - että esimerkiksi meikkaaminen ja itsensä tällääminen ovat naisen oikeus. Se on valinnanvapautta. Samalla esimerkiksi lapsen kotona hoitaminen ei ole valinnanvapautta, vaan osoitus backlashistä. Meikkaaminen on sitä vastoin vapauden ja riippumattomuuden symboli - ja mikä parasta, se näyttäisi lisäävän naisen valtaa.

Se on kuitenkin valtaa, joka on väistämättä väliaikaista, helposti menetettävissä ja siten varsin heikkoa ja pinnallista.

Viisikymmenluvulla, jota pidetään yleensä antifeministisenä verrokkina, aikana, jolloin kaikki oli kammottavammin kuin koskaan; naiset sekä meikkasivat että huolehtivat kodista. Aika ajoin sosiaalisessa mediassa kiertää hupaisana ajankuvana Housekeeping yms. -lehden vanha artikkeli, jossa kotirouvia kehotetaan "ehostamaan" uudelleen ennen miehen saapumista työstä, tuomaan esille miehen tohvelit ja sanomalehden sekä rauhoittamaan ja siistimään piltit.

Ulkonäkö oli olennainen osa 50-luvun parisuhderakennelmaa. Sidottuina kotiin naiset pelkäsivät nykyistäkin enemmän ajan hammasta, joka näykkäsi joka vuosi telomeerin toisensa jälkeen heidän soluistaan. Ja kuinka ollakaan, vaikka naiset eivät ole enää sidottuja kotiin - tai ainakaan heidän ei pitäisi olla - he pelkäävät yhä samaa "rupsahdusta". Se nähdään yhä tuomiopäivänä. Nainen, joka erehtyy rupsahtamaan, saa myös osakseen muiden naisten pilkan, sillä viime kädessä kyse on oman pelon sublimoinnista. Ei tarvitse kuin lukea Vauva-lehden Aihe vapaa -palstaa, niin kuvio käy selväksi. Nainen, joka ei ole esimerkiksi karistanut raskauskilojaan tarpeeksi nopeasti vauvan syntymän jälkeen, "ajaa" miehen pettämään. Miehen uskottomuus on naisten puheissa hämmästyttävän usein "naisen itsensä vika".

Agraariperheissä parisuhteet saattavat olla yhä ongelmattomampia kuin kaupunkilaispariskunnilla (olisikin mielenkiintoista nähdä avioeroluvut, joissa muuttujana on asuminen kaupungissa/haja-asutusalueella). Kummallakin puolisolla on työtä. Kummankin puolison työtehtävät ovat erilaiset, mutta yhtä tärkeät. En ole koskaan kuullut kenenkään maaviljelijämiehen väittäneen, että peltotyöt peittoavat arvokkuudessaan lehmien hoidon. Mutta agraarikodeissa tilanne on tietenkin eri, koska kotityön ja palkkatyön raja on veteen piirretty.

Kotityöt, jotka jäävät palkkatyön jälkeen jäljelle, muodostavatkin oman ongelmansa.

Tuntuu, että juuri kaupunkilaisperheissä työnjako sukupuolten välillä on kaikkein omalaatuisin. Yhteisen perhekunnan eteen tehtäviä töitä on niin vähän ja ne ovat järjestään niin keveitä, että periaatteessa kumpi tahansa voi ne suorittaa. Mutta vain periaatteessa. Agraariyhteiskunnan perinteen muistoina ne silti halutaan jakaa perinteisesti. Koska enin osa töistä on ns. naisten töitä, syntyy väistämättä epäsuhta, epätasapaino (huomattakoon, että puhun perusmiehistä - en siitä miesten vähemmistöstä, joka osallistuu tasapuolisesti kodin töihin). Naiset paiskovat töitä, valittavat ja mankuvat asiasta, koska miehet vaihtavat vain talvirenkaat, palaneet lamput ja vievät kynnykselle kuolleen rotan tunkiolle. He myös grillaavat. Naiset tekevät vieläkin tehtävästä riippuen 60-90 prosenttia kotitöistä. Agraariyhteiskunnan pastissimaisena muistona pariskunnat käyttävät toisistaan nimityksiä "isäntä" ja "emäntä". "Isäntä on lämmittämässä saunaa", on lause, jonka ajatellaan kertovan ytimeltään terveestä nykyparisuhteesta.

Mutta agraariyhteiskunta on mennyttä, ja työnjako pitäisi miettiä uudelleen. Useimmat avioerot, näin väitän, johtuvat siitä, että miehen osuus kodin töistä on niin häviävän pieni. Sen tähden, kompensoidakseen omaa merkityksettömyyttään, isät painavat palkkatyössä pitkää päivää (huomattakoon, että nimenomaan pienten lasten isät tekevät eniten ylitöitä - kompensoidakseen äidin lisääntynyttä työtä lapsen kanssa). Niinpä ollaan jo varsin lähellä 50-luvun tilannetta, jossa aiemmin töistä tullut äiti odottaa pastakastikkeen kanssa ylitöistä palaavaa "isäntää". Ja on vihainen, koska on joutunut tekemään yksin kaiken.

Työnjako miesten ja naisten töihin on aina ihmetyttänyt minua. Tässä maailmanajassa minusta on näet täysin selvää, että tärkeämpää on itse työ kuin kuka sen tekee.  Kun minusta tuli seitsemän ja puoli vuotta sitten yksinhuoltaja (kirjaimellisesti), jouduin pakosta tarttumaan ns. miesten töihin. Oli suuri hämmästys huomata, että ne eivät tuottaneet minulle minkäänmoista vaikeutta. Tämän soisin useimpien naisten tajuavan, varsinkin niiden, jotka puhuvat ainoastaan siitä, kuinka miehen tulisi sukeltaa keittopatojen ja huuhteluaineiden maailmaan.

Osaan piikata laattoja ja laatoittaa, porata iskuporakoneella, käyttää kompressorilla toimivaa naulainta, irroittaa ja kiinnittää lämpöpatterin, maalata ja tasoittaa seiniä, virittää tietokoneita ja televisioita, vaihtaa autoon öljyt ja täyttää pissapojan, voidella sukset sekä pito- että luistovoiteella, kaataa puun ja hakata halkoja. Osaan virittää nuotion, grillata, en pelkää kuolleita eläimiä, jaksan kantaa yllättävän painavia taakkoja kuten erilaisia rakennuslevyjä ja tiiliä, käydä kaatopaikalla (hupaisa huomio: joka kerta kaatopaikalla käydessäni asiakaskunta koostuu 100 %:sesti miehistä) ja lennättää radio-ohjattavia lennokeita poikieni kanssa.

Mikään tästä ei tee minusta miestä, ei edes "hyvää jätkää" kuten sanonta kuuluu.

Olen edelleen vahvasti ja peruuttamattomasti nainen.

Koska emme enää elä agraariyhteiskunnassa, meidän pitäisi nimenomaan muuttua työn osituksen osalta - koska juuri se pelastaa naiset alituiselta markkinatavarana olemiselta, jatkuvalta tarkkailulta, arvostelulta ja katseelta (myös omaltamme). Tämä tarkoittaa sekä palkka- että kotityötä. Työssä piilee koko tasa-arvon avain. Sekä naiset että miehet on vapautettava ajattelemaan työtä tavoiteltavana asiana, ei jonakin, joka lähtökohtaisesti "kuuluu" jollekin (sivumennen sanoen: uumoilen, että eräänä päivänä mielekkään työn arvo tulee olemaan jalokivien luokkaa; automaatio vapauttaa meidät pikkuhiljaa miltei kaikista suorittavista, mekaanisista töistä. Niillä on kuitenkin ainakin tämän blogin kirjoittajalle oma arvonsa mm. ylilatauksen tyhjentäjänä ja näkyvän suorituksen tuottamana tyydytyksenä. On toki mahdollista, että nämä tarpeet sublimoidaan vieläkin enemmän liikuntaharrastuksen kautta. Liikuntaharrastushan on automaation lapsi; ajatus liikunnan harrastamisesta agraariaikoina oli mielipuolinen).

Kun tehdään yhdessä, upotaan yhdessä. Työn tekeminen samassa tilassa on hiljaista läsnäoloa, joka köyttää meidät toisiimme paljon tiukemmin kuin se, että toinen tuijottaa ja toinen on tuijotuksen kohteena - kuin se, että toisen on esitettävä viehättävää (pohjimmiltaan valheellista fantasiahahmoa) pitääkseen toisen luonaan.

Työ pitää meidät omalla voimallaan toistemme luona. Sitovin työ tehdään yhteistuumin.

Päivän hoito

 Tämä kirjoitus on kitkerää jatkoa edelliselle.

  En voi edelleenkään olla hämmästelemättä fiksuiksi tuntemieni ihmisten täydellistä sokeutta omille toimilleen. Luin juuri Facebook-sivultani pikku huomautuksen, johon en halunnut ystävällismielisistä syistä puuttua, ja johon vastaaminen olisi tiennyt jonkinmoista sosiaalista itsemurhaa, vähintäänkin uuvuttavaa puolustustaistelua  suurta joukkoa vastaan.

  Kyseinen älykäs ihminen puolusti ministeri Heidi Hautalaa perusteella, että hänen kohdallaan - kuten aina muulloinkin - "moralisointi on turhaa".

  Kuitenkin vähintään yli puolet Facebookin ja Twitterin ns. kuumista uutisaiheista kiehuu nimenomaan moralisoinnin nuotiotulella. Päivästä toiseen väitteitä paiskotaan sen syvemmin niitä perustelematta, vain katsahtaen poliittiseen koodeksiin kuin peiliin, jonka avulla mietitään asukokonaisuutta. Se moralisointi, jota minä (tietämättäni) käytän, sopii kuin valettu valitsemaani poliittiseen linjaan ja näyttää samalla kaikkea muuta kuin moralisoinnilta, korkeintaan moraalilta. Poliittinen linja puolestaan, niin, se on aina kompromissi, joka vastaa suurin piirtein ajatuksiani - ja koska tuo suurin piirtein tarjoaa sosiaalisen sateenvarjon, jonka alla piileksiä tiiviinä rykelmänä kuin keisarinpingviinit anarktisessa talvessa, olen valmis nielemään politiikan pienet epäloogiset, ne tuhannet ei ihan, mutta melkein, no olkoon:t. Näiden anomalioiden ja poikkeusten poikkeuksien puolustamiseen uhrataan järkyttävästi aikaa ja vaivaa, tarpeen tullen järsitään vaikka omaa aatetta aivan kuin vesikauhuinen koira koipeaan, mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on pitää rintamalinja kasassa ja säilyttää oma usko vaikka mikä olisi.

Esseisti Timo Hännikäisen mukaan on luonnollista, että ihmiset jakautuvat leireihin. Vuosi sitten hän kirjoitti Marginalia-blogissaan: "Yksi liberaalin keskustelukulttuurin suurimmista heikkouksista on se, ettei se tunnusta (Carl) Schmittin poliittisen vihollisen käsitettä, vaan olettaa naiivisti että keskustelun osapuolet ovat jollakin syvätasolla yksimielisiä ja päätyvät ennen pitkää molempia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta juuri tällä syvätasolla erimielisyydet piilevätkin."

Varmasti on niin, että maailmanhistoria etenee aatteiden ristiaallokossa, jossa laineet loiskuvat milloin styyrpuuriin, milloin paapuuriin. Mutta olisiko sittenkin mahdollista tehdä kuten sielunkumppanini David Foster Wallace - miettiä asioita muiden kannalta, pysyä valppaana ja tietoisena, tehdä aitoja valintoja ja erottaa merkitykselliset asiat merkityksettömistä. Omin päin, ilman sen kummempia poliittisia vihollisia - sikäli kun poliittisella vihollisella tarkoitetaan väistämättä vastapuolta. Tällaisen ajatuksen mukaan on yhtä todennäköistä se, että olen jollakin syvätasolla samaa mieltä kaikkien kanssa kuin sekin, että olen kaikkien kanssa aina ja ikuisesti eri mieltä. Mitä luultavammin kuitenkin olen vähän kumpaakin, ja lisäksi alati nestemäisessä mielipidetilassa.

Pari päivää sitten Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomiin automaattituohtumusta aiheuttavan kolumnin ns. subjektiivisesta päivähoidosta. Jo aamulla puuroa syödessäni ajattelin, etten koskisi pölinään pitkällä tikullakaan. Tiesin tarkasti, mitä tuleman piti - kun avaisin sosiaalisen median, osasin odottaa taatut äänenpainot ja käärmeisen närkästyksen.

Koko seurannut keskustelu oli epälooginen pyörre, jossa vain pitämällä kiinni yhdestä hokemasta saattoi säilyä hukkumatta (keskustellessa lastenkasvatuksesta tulee poikkeuksetta sama tunne kuin tyhjentäisi lattiakaivoa - otat kiinni yhdestä irtonaisesta hiuksesta ja mukana tuleekin valtava klöntti täynnä limaisia karvoja ja muuta mönjää). Juuri kotvan aikaa sitten olin epäonnekseni eksynyt keskusteluketjuun, jossa paheksuttiin "yksinhuoltajakorttia" käyttäviä yksinhuoltajia. Toisen ketjun mukaan oli suorastaan "ärsyttävää, kun jotkut naiset kehuivat yksinhuoltajia". Anu Silfverbergin Äitikortti -esseekirja ja monen muun mielipidevaikuttajan vastaavanlaiset mielipiteet ovat jo pitkään hallinneet äitiyskeskustelua. Nyt oli tärkeintä suhtautua äitiyteen kuin se ei olisi mitään sen kummempaa - siitä ei saanut pitää melua. Syyllisyyksistä oli päästävä eroon, ja kotiäidit piti saada tasa-arvosyistä suit sait työelämään laiskottelemasta kotoa. Muihin maihin verrattuna Suomi oli taantunut, ja äitiyden korostaminen oli paluuta 50-luvun arvoasetelmiin. Joku sentään keksi, että hmm, voisiko äitiyden vaihtaa kenties "vanhemmuuteen" ja pätisivätkö nämä argumentit sellaisinaan siihen keskusteluun.

Vastaus on: eivät tietenkään päde.

Vain äitien oli syytä hävetä äitiyttään ja siitä iloitsemista (niin kuin yhdessä ketjussa joku nauroi: "Ai lasten saaminen elämäsi tärkein saavutus - voi kamaan, naiset, millä vuosisadalla elätte!"), kun taas isyyteen sovellettuina samat lauseet saavat poikkeuksetta aivan ennenkuulumattoman suloisen kaiun (vrt. Jani Kaaro). Muistan aina entisen kulttuuriministeri Tanja Karpelan perhelehden kolumnin, jossa hän esitti osuvan huomion (varokaa automaatioajatusta "se aivoton kanako, ei kiitos"): Karpela oli ollut koulun vanhempainillassa, ja sali oli ollut täynnä äitejä. Tilaisuuden avasi rehtori, joka katseli yleisöä, huomasi parinsadan äidin seassa toistakymmentä isää ja lausui riemuissaan: "Miten hienoa, että olemme saaneet paikalle näin monta isää!"

Mutta palatakseni varsinaiseen esimerkkiin, Apusen kolumniin.

Nyt yhtäkkiä joka toinen päivähoidosta keskustelija alkoi heilutella erilaisia kortteja. Ilma oli täynnä läpätystä kuin haahkojen kevätmuutossa. Eräässä ketjussa Apusta kehotettiin mm. puhumaan "vasta kun saa kokemusta ja tietääkin asiasta jotakin" ("isäkortti"). Tämä siis juuri sen jälkeen, kun äitejä oli moitittu oman kokemuksensa käyttämisestä "helppona argumenttina". Sivumennen sanottuna, en ymmärrä tätä logiikkaa alkuunkaan. Eikö kokemuksella ole mitään merkitystä argumentin pohjana? Eikö se, että olen pelannut kahdeksantoista vuotta golfia (mitä en ole), anna minulle jonkinmoisen pohjan väittää asiasta jotakin suuntaan tai toiseen? Onko kaikki pelkkiä ideoita, ideaaleja? Se, ettei kokemuksella ole nykyisin minkäänlaista arvoa - tai varsin vähäpätöinen - käy hyvin ilmi siinä, miten suhtaudumme vanhoihin ihmisiin ja heidän ns. elämänkokemukseensa (ei arvoa), hiljaiseen tietoon (ei arvoa - ei senkään jälkeen, vaikka asiaa on tutkittu jo 60-luvulta lähtien) tai ns. kentän ääneen (ei arvoa). Itse asiassa juuri samasta syystä erilaiset konsultit ovat saaneet niin mielipuolisen vallan suomalaisessa yhteiskunnassa... Mutta, mutta, takaisin päivähoitokeskusteluun. Tuotiin ilmi, että hyvin marginaalinen osa vanhemmista käyttää lapsia koko vuoden päivähoidossa tai ns. subjektiivista päivähoito-oikeutta - vedottiin (vaikka tutkimustuloksia ei olekaan), että kyseiset vanhemmat ovat mitä todennäköisimmin vaikeassa asemassa olevia, masentuneita, pätkätyöläisiä jne.

Nyt pitää miettiä ja ottaa selvää. Tilastoista käy ilmi mm. sellainen seikka, että mitä korkeammin koulutettuja vanhemmat ovat ja mitä enemmän he ansaitsevat, sen enemmän he käyttävät päivähoitopalveluita. Huonosti koulutetut ja ansaitsevat perheet todennäköisesti pitävät lapset pitkään kotona. Näin tehdään myös maahanmuuttajaperheissä.

Perus- ja lähihoitajien ammattiliitto SuPer kannattaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista sosiaalisin perustein. Ruotsissa tämä malli on jo käytössä. Samanlaista viestiä tulee monelta muultakin suunnalta - mutta mikä tärkeintä, kaikki pitävät asiaa pelkkänä sivujuonteena. Paljon tärkeämpi asia - itse asiassa pääpointti koko päivähoitokeskustelussa - on resurssien auttamaton riittämättömyys. Päiväkodit pursuavat. Niissä ei voida hyvin.

"Päivähoitolain asetuksessa on määritelty suhdeluku, montako lasta päiväkotiryhmässä saa olla kasvattajaa kohti. Lähes 60 prosenttia SuPerin selvitykseen vastanneista lähihoitajista ilmoitti, että suhdeluku ylittyy viikoittain, neljäsosa kertoi suhdeluvun ylittyvän jopa päivittäin... Suurimpina ongelmina liian suurissa ryhmissä pidettiin, ettei jokaista lasta ole mahdollista huomioida yksilöllisesti (90 % vastaajista), työntekijöiden jaksaminen on äärirajoilla (71 %), lasten turvallisuus on vaarassa (67 %)."

Luulisi, että kuka tahansa vanhempi kammoaisi tällaisia lukuja. Eikä vain kammoaisi, vaan yksinkertaisesti: lähtisi barrikadeille. Onko päivähoito näiden prosenttien valossa sellaista päivähoitoa, josta juhlapuheet puhuvat - jossa lapsi saa kasvuaan tukevia virikkeitä ja oppii sosiaalisuutta? Jonne mieluusti jättää alle kouluikäisen pikkunassikan hoitoon ja lähtee kevein mielin yhteiskuntapalvelukseen, toteuttamaan samalla omaa itseään?

Koska asia on niin pelottava - ja kuitenkin niin totta - pää työnnetään hiekkaan. Onneksi aika ajoin ilmaantuu Apusen kaltaisia apinoita, joiden argumentit voidaan joukkoteloittaa. Seuraa samanlainen väliaikainen laupias tila kuin sen jälkeen kun papualainen viidakkoheimo on uhrannut pukin. Koska Apunen argumentoi huonosti, oikeat ongelmat voidaan unohtaa. Ikään kuin näillä kahdella asialla olisi jonkinlainen taianomainen syy-yhteys.

Tällainen sokeus juontuu juuri siitä, mistä David Foster Wallace varoittaa: itsepetoksellisuudesta ja tarkkaamattomuudesta. Itsepetoksesta tässä siinä, että oma tiedostamaton syyllisyys ajaa puolustamaan asioita, jotka oikeasti ovat päin helvettiä. Vetoaminen heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin (pätkätyöläisiin, yksinhuoltajiin, päihdeperheisiin, maahanmuuttajiin, mielenterveysongelmaisiin jne.) tuntuu jonkin hämärän logiikan kautta ylevöittävän niidenkin valinnat, joiden oma elämäntilanne on jotakuinkin ongelmaton ja valinnanvapaus siis aivan toista luokkaa...! Itsepetoksesta kyse on myös aina silloin, kun itse asiaa tärkeämpää on kuulua asian takana yhtä pitävään yhteisöön. Järki sivuutetaan aina, kun on mahdollista osallistua joukkohurmaan.

Toinen asia on asioiden ja mielipiteiden näkeminen äärimmäisen pinnallisena. Olavi Uusivirta kuvasi kerran Yle Puheen haastattelussa, että vasemmistolaisuus uskoo ihmisen olevan pohjimmiltaan heikko, oikeistolainen taas uskoo ihmisen vahvuuteen. Se on hieno ja kaunis kiteytys, jonka mieluusti omaksun, mutta käytännön tasolla siihen tulee erilaisia ongelmakohtia, joissa pikku pää menee helposti sekaisin. Voi olla niin, että jonkun heikkous onkin vahvuutta. Voi olla niin, että heikko ei kaipaa puolustamista. Voi olla, että se, mikä näyttää rikkaudelta on köyhyyttä. Voi olla, että se mikä näyttää köyhyydeltä onkin rikkautta. Minäkin haluan ehdottomasti olla heikkojen puolella, mutta on valtava älyllinen haaste selvittää itselleen, kuka on lopulta heikko. Ja jos kaikki ihmiset ovat vasemmistolaisten mielestä heikkoja, kuka on heikoin - ja kuka ansaitsee tuen ja huolenpidon, kuka tarvitsee sitä ja mihin asti? Kysymys on yhtä ongelmallinen kuin vaikkapa ns. suvaitsevaisuuden käsite. Tai paljon puhuttu syrjäytyneisyys.

Niitä vähän aikaa auki pujottelemalla huomaa, että taitoksia on paljon, paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää. Lopulta voi paljastua yhtä ja toista, joka saattaa nuo käsitteet perin erikoiseen valoon.

Moralisoinnista.

Ensinnäkin moralisoinnin moralisointi on surkuhupaisaa. Toiseksi: ilma on tällä hetkellä niin täynnä moralismia, että silmät kirvelevät kuin 90-luvun kapakassa kello kahdelta. Tupakoijat eivät huomaa tietenkään mitään. Kuten sanottu, he eivät moralisoi, vaan ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pikku huomautus: poliittisia päättäjiä voi moralisoida. Ylisummaan ihmistä, joka saarnaa muille jotakin totuutta ja tekee itse vastoin omia oppejaan, voi moralisoida. Koko tämä kirjoitukseni on pelkkää moralismia alusta loppuun asti.

Mikä sitten on minun ns. arvomaailmani? Onko minulla mitään pohjaa moralismilleni? Paljasta korttisi, huutaa lukijamassa (ne kolme, jotka säännöllisesti lukevat jorinoitani).

Kammottavaa kyllä, päivähoitokeskustelussa näytän asettuvan kiusallisen lähelle Apusen joukkoja. Se tekee minusta epäilyttävän ja paheksuttavan persona non gratan piireissä, joissa liikun ja kirjoitan. Mutta minun perusteeni kannattaa lasten kanssa olemista - jaettua vanhemmuutta, yhdessäoloa ja pientä elämää - ovat täysin päinvastaiset kuin Apusen, joka haluaa vain saada yhteiskunnan rattaat raksuttamaan lujempaa. Talouskasvuhan on hyvinvointivaltion perusta, ja hyvinvointivaltio on se origo, jossa vasemmiston ja oikeiston rintamalinjat yhtyvät. Siitä sikiää työn arvostus.

Minä olen taas degrowth -liikkeen naisia. Kannatan pientä elämää ja elämän niukentamista, materiasta luopumista ja talouskasvun hillitsemistä sen vuoksi, että maapallo ei kestä. Olen somen kylähullu, woman with  no name.

Pari lisäystä. En ole saanut käsiini Apusen kolumnissaan viittaamaa Erja Hyytiäisen juttua Lomattomat lapset. Tosin siihen viitataan monissa pääkirjoituksissa ja blogeissa. Sen sijaan löysin monia muita kiinnostavia linkkejä, kuten nämä kaksi:

http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/07/01/vanhemmat-lomalla-lapsi-viedaan-paivakotiin/20119204/139

http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2013/03/04/ottavatko-vanhemmat-lomaa-omasta-lapsesta/20133100/139

ja tietenkin tämä, joka täydellisesti torpedoi Apusen kolumnin varman tiedon, jonka mukaan Lohjalla joka kymmenes lapsi oli päiväkodissa ympäri vuoden:

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/228733-%E2%80%99yksikaan-lohjan-paivahoitolapsi-ei-ollut-viime-vuonna-ilman-lomaa%E2%80%99

Millaisia johtopäätöksiä voisi näistä jutuista tehdä? Mielestäni aika lailla saman, mitä edellä jo arvelin ja minkä Taloussanomien haastattelema lastenhoitajakin sanoo ääneen: henkilökunta päiväkodeissa on niin ylikuormitettua ja uupunutta, että Apusen tavoin hekin löytävät syntipukin tästä marginaaliryhmästä (huomautettakoon, että Taloussanomien toimittajan haastattelemat päiväkodin työntekijät puhuvat lomattomien lasten vanhempien "pienestä joukosta", jota he kuitenkin kuvailevat "aivan tavallisiksi", ei siis moniongelmaisiksi päihdeperheiksi).

Jokainen voi nyt tykönään pohtia, millaista on suomalainen "laadukas päivähoito".

Parviälymystö

Helmikuun 27. päivä eduskunnan lakivaliokunta päätti, ettei se vie aloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista eteenpäin. Äänestys oli tiukka.

Muutama sekunti sen jälkeen Twitterissä alkoi tapahtua. Tähän tyyliin:

”Tosi syvältä. Suomi on takapajula.”

”Ei tullut Suomesta sivistysmaata.”

”Kaikilla on oikeus rakkauteen.”

Kun päivä kääntyi illaksi, mattimyöhäisetkin ehtivät mukaan. Mitään uutta aiheesta ei enää löytynyt. Samat, latteat itsestäänselvyydet jatkoivat voittokulkuaan.

”Olipa tyhmä päätös.”

”Harmittaa.”

Kaksi päivää myöhemmin 90 prosenttia FB-kavereistani (kirjailijoita, journalisteja, taiteilijoita) oli liittynyt Tahdon2013 –liikkeeseen.

Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa tai arvelluttavaa. Itsekin luonnollisesti kannatan homojen oikeuksia.

Aloin kuitenkin miettiä asioiden mittasuhteita. Ja ennen muuta suomalaisen älymystön silmiinpistävää samanhenkisyyttä.

Homogeenisuus on kertoo aina jotakin yhteiskunnasta, jossa elämme. Se kertoo normeista, joihin liittyy vahvoja sosiaalisia sanktioita. Karkeimmillaan sen voi tiivistää periaatteeseen ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Henkilö, joka ei taivu vallitsevaan "tykkäämiskulttuuriin"- sellaiseen, jossa mielipiteitä on tasan kaksi - saa hyvin nopeasti tuta, mitä tuo sanonta käytännössä tarkoittaa.

Joku on nimittäin määritellyt älymystön mielipidemuodin yhtä tarkasti kuin kevään vaatemuodin suunnittelijat trenditoimistojen palaverihuoneissa. Siellä plärätään värikarttoja, älymystö sen sijaan suunnistaa omien mielipidevaikuttajiensa mukaan.

Näiden määrittelemän mielipidemuodin mukaisesti kannatettavia asioita ovat viime aikoina olleet muun muassa turkistarhakielto, kasvissyönti, Niinistön Tavallisia asioita –kampanjan vastustaminen sekä seksuaalivähemmistöjen oikeudet.

Näillä kaikkia yhdistää yksi ja sama ominaisuus.

Ne ovat yksittäisiä, helposti kannatettavia asioita. Niihin ei liity mitään kummempaa monimutkaisuutta, ja jos liittyykin (kuten jossakin määrin Tavallisia asioita –kampanjaan), tämänkin voi kuitata pelkällä asian vastustuksella sinänsä. Ilman perusteluja. Tai vain perustelulla "minä kanssa!".

Painotettakoon taas, että minulla ei ole mitään em. asioita vastaan.

Näin on sanottava joka välissä, koska nykyiseen keskustelukulttuuriin kuuluu – kuuluipa sitten ns. älymystöön tahi ei – asioiden henkilöiminen. Vanhalla sanonnalla ei ole pitkään aikaan ollut kompetenssia, asiat eivät riitele, vaan automaattisesti myös ihmiset. Tämä on tavallaan toinen puoli kulttuurista, jossa mielipiteet ostetaan valmiina mielipidevaikuttajilta. Samaa logiikkaa noudattaen se, joka asettaa kyseiset mielipiteet vähänkään epäilyttävään valoon, on jo eri mieltä ja ulkona. Ota tai jätä. 

Tällainen mielipiteen vastustaja tai vähäinenkin epäilijä tuottaa lisäksi yhtä pitävältä yhteisöltä monesti niin kiivaan vastareaktion, että käsiteltävät asiat paisuvat merkitykseltään aivan suhteettomiin mittoihin. Kun asiat vielä henkilöidään niiden yksinkertaistamiseksi, syntyy pahaa jälkeä.

Mielipiteiden ajatellaan olevan myös niin täydellisiä (myös eettisesti loppuun saakka ratkaistuja), ettei niitä sovi kenenkään kehittää. Harvoin keskustelut johtavat enää esimerkiksi ideoiden pallotteluun ja yhteiseen pohdintaan (sivumennen sanoen: yksi varteenotettavimmista perusteista sallia anonyymit nettikeskustelut on se, että niissä pilkahtaa aika ajoin aidosti mielenkiintoisia - joskus jopa virkistävän surrealistisia - vaihtoehtoja kahden ääripään välillä).

Kun tilanne on pahimmillaan näin mustavalkoinen ja älykkyys on määritelty variaatioitta ennalta käsin, voi miettiä, millä tavoin yksittäinen ihminen voi suojautua mahdolliselta paheksunnalta tai viiteryhmän hylkäämiskokemukselta, missä vähäisimmätkin toisinajattelijat karkotetaan siperiaan.

Vastaus on: ironialla.

Ironian käyttö on selkeä puolustuskeino. Sen logiikka kuitenkin hämmentää. Ironinen ihminen väittää nauravansa asioille, jotka hän tosiasiassa on valinnut hyvin tarkasti. Tämä valinta edellyttää aina tosissaan olemista.

Pelkkä kiinnostus asiaan, katseen suuntaaminen johonkin ennalta määräämättömään, voidaan jo tulkita kannanotoksi, joka voi saada ympäristöltä tuomion. Siksi jokaisen on oltava valmis purskahtamaan nauruun hetkenä milloin hyvänsä: "Enhän minä nyt tosissani..." Luonteensa vuoksi ironia vaihdetaan suurella helpotuksella häijyksi sisarpuolekseen ivaksi, joka kohdistuu toisiin. Yhteinen pilkkanauru vahvistaa parven keskinäistä solidaarisuutta enemmän kuin mikään muu.

Naurua ei saa kyseenalaistaa. Pilkan kohdetta ei saa missään nimessä puolustaa, sillä puolustaja leimataan väistämättä tosikoksi – tai vieläkin pahemmin: porukan petturiksi ja näin ollen itsekin pilkan ansaitsevaksi. Se, että joku käyttäisi tässä kohdin edes joskus älykkyyden kehittyneempää versiota, viisautta, on sula mahdottomuus. Viisaus pitää sisällään mm. armon, joka nykyisin samastetaan hurskasteluun ja tekopyhyyteen. Tekopyhyys vaanii ironikon mielestä joka asiassa. Jokainen tosissaan oleva on väistämättä fariseus.

Toinen validiksi katsottava perustelu ad hominem -tason pilkkaan on se, että sen kautta muka käsitellään "itse asiaa". Tämä on jälleen yksi todiste siitä, kuinka erottamattomasti henkilöt ja asiat nivotaan yhteen.

Mielenkiintoista on pohtia, keitä lopulta ovat nämä mielipidevaikuttajat.

Eniten vaikutusvaltaa on näkemykseni mukaan valtakunnallisten sanomalehtien kolumnisteilla. Se on ymmärrettävää sen vuoksi, että kolumnin kärjistävä luonne sopii saumatta nettiajan mielipideilmastoon.

Mielipidevaikuttajaksi muuttuminen noudattaa eräässä mielessä magnetismin lakeja. Ihmisen vetovoima lisääntyy eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun hän on joko saanut jonkin tunnustuksen, palkinnon tai kun arvostettu henkilö on muutaman kerran kehaissut häntä. Sen jälkeen kaikki haluavat saada osansa tästä pyhyydestä ja ainut keino osallisuuteen on eräänlainen kosketus tunnustetun ihmisen viittaan. Se tarkoittaa hänen mielipiteidensä myötäilyä, muuttumisesta hänen kaltaisekseen. Vrt. uskonto.

Lopulta mielipidevaikuttajan mielipiteille sinänsä sokaistutaan. Ne eivät enää pyydä eivätkä vaadi perusteluja. Seuraajille riittää pelkän sormen katsominen, eikä sillä ole enää väliä, mihin sormi osoittaa.

Mielipidevaikuttamiseen liittyy usein myös perimyksellisyys. Edellinen älymystöpolvi tekee valinnan, kenelle se siirtää soihdun - kenet se nostaa esiin ja palkitsee. Tämä takaa myös heidän asemansa säilymisen hamaan loppuun asti. Harva syöksee alas omaa mentoriaan.

Älymystöjoukon johtajat  ovat jakautuneet kahteen leiriin, jotka noudattelevat melko tarkasti poliittisia linjoja .Älymystöksi on vakiintunut enemmän vasemmistolainen siipi kuin oikeistolainen. Näillä kahdella katsotaan olevan samanlainen vilpittömyysero kuin uutisella ja puffijutulla. 

Voisin nimetä kummaltakin puolen saman tien kolme määräävää kolumnistia, mutta jopa minun itsesuojeluvaistoni toimii tässä kohdin ja pysyn vaiti. Kummankaan puolen kannattajat eivät suostu myöntämään, että ”vastapuolen” kolumnisti voisi kuuna päivänä kirjoittaa mitään varteenotettavaa. Pari kertaa on sattunut jopa niin, että kolumnisti kirjoittaa samasta asiasta, jopa likimain samoin sanoin, kuin vastapuolen kolumnisti vähän aikaa sitten. Silti hänen kannatuksensa on yhtä raivoisaa kuin samasta asiasta kirjoittaneen vastustus aiemmin.

Mikä ällistyttävintä, kukaan ei tunnu huomaavan mitään.

Samasta syystä Helsingin Sanomien älykköraati, HS-raati, jota olen myös jedineuvostoksi nähnyt kutsuttavan, kuulostaa usein erittäin monotoniselta äänenpainoineen. Varsin harvoin löydän siteerattujen mielipiteiden joukosta jotakin oikeasti haastavaa, ristiriitaista ja erilaista.

Yksi harvoista raatilaisista, jolta voi odottaa jotakin yllätyksellistä sanottavaa, on kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka käsittääkseni onkin eräissä piireissä persona non grata.

Valtavirrasta poikkeavia kolumnisteja mieleeni tulee ensi hätään vain yksi: Elina Grundström. Grundström hakee aiheita, joihin muut eivät ole kiinnittäneet huomiota. Tällaisia aiheita on toki maailma pullollaan, mutta 90 prosenttia meistä kolumnisteista (minäkin) kulkee laiskasti samaa latua, käsittelee jotakin vanhaa uutista tai kertaa ”kuumaa puheenaihetta”. Suomessahan on aina vain yksi puheenaihe, joka jauhetaan niin tunnistamattomaksi, että se voidaan lopulta unohtaa.

Juuri tätä mietin, kun Twitter-tiliin tuli viideskymmenes viesti sukupuolineutraalin avioliittolain tylsyydestä. Huomattakoon taas, etten todellakaan väitä, että tämä olisi turhaa tai tarpeetonta. Näkisin vain yhtä mielelläni näyttäviä kampanjoita myös joidenkin muiden sorrettujen vähemmistöjen ja ihmisryhmien puolesta - etenkin sellaisten, joilla ei ole taustallaan vahvaa eturyhmää. Nyt tuntuu, ettei tiettyjä huono-osaisia edes nähdä. Heitä ei yksinkertaisesti ole olemassa, koska he eivät sovi olemassaolevaan mielipidemuotiin.

Pelkään myös, että suosikkisorretut halataan lopulta niin kuiviin, että heille tapahtuu samanlainen muodonmuutos kuin vaikkapa yksinhuoltajaäideille. Yksinhuoltajaäidithän ovat nykyisin ruikuttajia, jotka ovat oikeastaan ansainneet kohtalonsa. Oli kuitenkin aika, jolloin he olivat älymystön – tuon kulttuurisen Mustanaamion – suojeluksessa. Nyt he ovat pelkkiä äitikorttien vilauttelijoita.

Minne ovat hävinneet sellaiset ihastuttavat sopanhämmentäjät kuin Leea Klemola ja Juha Siltanen? Heiltä sai aina odottaa jotakin virkistävää sanottavaa. Irina Krohnkin on uponnut byrokratian suohon, mikä on suuri menetys. Haluamatta sortua mihinkään puolivillaiseen nostalgiaan, jota sielun homeeksikin (mielestäni väärämielisesti) kutsutaan, olen alkanut nähdä jopa tunkkaisen 90-luvun vähemmän tunkkaisena. Lamassa kukki yllättävän eksoottisia ajattelun kukkasia, niin kuin paskassa aina. Osasyy on varmasti siinä, ettei ollut somea eikä netin yleisiä keskustelupalstoja - niljakas veljeily oli varattu vielä kabinetteihin ja saunailtoihin, ei sentään taiteeseen ja tieteeseen. Lausutaan vielä muutamia nimiä edellämainittujen jatkoksi: Jari Halonen, Kari Kontio, Anna Heinämaa (missä hän on nykyisin?), Hannele Koivunen (missä?), Laura Ruohonen, Juha Siltala, Yrsa Stenius, Matti Wuori, Ruben Stiller, Timo Harakka, Osmo Soininvaara, Jussi Parviainen, Pirkko K. Koskinen, Fredrik Lång (eräänlainen aikansa Yli-Juonikas), Esa-Pekka Salonen, Outi Nyytäjä, Jari Sarasvuo... Myönnettäköön, että kyse on osin älymystön sukupolvenvaihdoksesta - ovathan jotkut henkilöistä siirtyneet jo manan majoille - mutta se, mikä on merkille pantavaa, on näiden ihmisten totaalinen epäsynkronia toisiinsa. Heillä ei ollut mitään yhteistä agendaa. He eivät parveilleet keskenään ja etsineet toisista turvaa omille lausunnoilleen. Heitä vastaan ei nostettu myöskään yleistä älämölöä, esittivätpä he sitten kuinka radikaaleja mielipiteitä tahansa.

En tiedä, miten keskustelua saisi vapautettua ja rikastettua... Mikä mielenkiintoisinta, tuntuu, että juuri naurun pakko, ironian eetos, halvaannuttaa keskustelun lopullisesti. Aito originellius on kuolemassa sukupuuttoon aikana, jota on kuvattu täysin virheellisesti ”individualismin ajaksi”.


Ps. Yhtäkkiä mieleeni tuli Solomon Aschin koe ja ns. konformistisuuden käsite, joka kuuluu sosiaalipsykologian alaan. Aschin koe on kuuluisa: kuuden valekoehenkilön joukkoon ujutettiin yksi aito koehenkilö, jonka piti verrata yhtä janaa kolmeen muuhun. Oli selvästi näkyvissä, että yksi janoista oli yhtä pitkä kuin se jana, johon niitä piti verrata. Jännä juttu oli se, että sen jälkeen kun kaikki muut viisi valekoehenkilöä olivat kiven kovaan väittäneet, että hauki on lintu - toisin sanoen antaneet väärän vastauksen - kolmannes koehenkilöistä yhtyi heidän mielipiteeseensä. He siis eivät uskoneet omia silmiään, vaan yleistä mielipidettä!