Luin samalla viikolla kaksi lehtijuttua, jotka toisiinsa suhteutettuina saivat minut ajattelemaan. Toinen oli Joanna Palménin Image-lehden artikkeli "Eliitti ja kärsijät" (7-8/2012), joka kertoi katkeroituneista poikamiehistä - niistä, jotka netissä purkavat misogynisiä tuntojaan rasististyyppisellä retoriikalla. Näiden miesten mielestä naiset ovat vallanhimoisia ja liian kriittisiä, sillä he suosivat vain alfauroksia, ja muut, ns. alemman tason miehet, saavat tyytyä vain haaveiluun ja nettipornoon.
Jutussa haastateltiin sosiologi Henry Laasasta, jonka blogikirjoitukset ovat kuin kylmässä metsässä palava nuotio, jonka ympärille nämä synkät miehet kerääntyvät. Heihin kuului myös aikoinaan Timo Hännikäinen, joka kirjoitti kohua herättäneen essee-kirjansa "Ilman". Nyt Hännikäinen on tosin onnellisesti naimisissa. Laasasellakin on tyttöystävä.
Monta vuotta sitten - 90-luvun loppupuolella - haastattelin Anna-lehteen Helsingin yliopistopiireissä ristivetoa aiheuttanutta hahmoa, evoluutiopsykologiasta luennoinutta dosentti Heikki Sarmajaa. Vein hänet yhdelle Esa Saarisen parisuhdeluennolle, jotka pidettiin silloisessa Hotel Inter-Continentalissa. Sali oli täynnä vanhempia pariskuntia. Saarinen sai yleisönsä hurmoksiin. Sarmaja hymyili vinosti.
Luennon jälkeen Sarmaja vastasi Saarisen rakkaushöpinöihin selittämällä, että miesten ja naisten välisten suhteiden dynamiikka perustui ennen muuta biologiaan. Sarmaja puhui paviaaniuroksista, eläinkunnan urosten tarpeesta levittää siemeniään ja siitä, että ihmistenkin parisuhteet muodostuivat siten, että alfat rakastuivat alfoihin, beetat beetoihin ja niin edelleen. Hyvin harvoin tapahtui niin, että alfa solmi liiton gamman tai peräti epsilonin kanssa.
Tuohon aikaan Sarmajan ajatukset tuntuivat virkistäviltä. Rakkaus käsitteenä oli kärsinyt pahan inflaation. Sitä oli ryöstöviljelty niin kuin Bachin Air -teemaa huuhteluainemainoksissa.
Sittemmin eläinteema totaalivalloitti tietyt piirit. Miehet löysivät paviaaneista tavan palauttaa itselleen seksuaalista dominanssia. Naistutkimus koki valtavan arvonlaskun - siitä tuli naurettavaa, sokalilaista hölynpölyä, jota kukaan ei voinut enää ottaa tosissaan.
Omituinen konservativismi hiipi sukupuolirooleihin. Konservativismi ei tässä tapauksessa tarkoittanut paluuta viktoriaaniseen aikaan, ei edes keski-aikaan, vaan paljon kauemmas - melkeinpä australopithecuksen ajoille. Nyt oli annettava luonnolle sille kuuluva tila. Miesten oli saatava olla koiraita (siis vaihtaa naaraita eikä harjoittaa yhteiskunnan suosimaa monogamiaa, joka merkitsi miehisen seksuaalisuuden "bonsaitumista") ja naisten naaraita. Oli vain yksi ongelma - ja se liittyi naisiin. Jos he nimittäin olivat evoluutiopsykologian käsitysten mukaisia naaraita, he halusivat paritella vain yhden, johtajauroksen, kanssa. Se taas merkitsi suurimmalle osalle miehistä pakkoselibaattia.
Niinpä evoluutiopsykologia, joka pinnalta käsin näytti miehuuden vapautusliikkeeltä ja romanttisen rakkauskäsityksen profanoinnilta - ja joka populaarikulttuurisessa mielessä vei ns. äijäbuumiin - johti ojasta allikkoon. Se vahvisti vain tiettyjen miesten seksuaalisia vapauksia - niiden, joilla ei ollut ennenkään ollut mitään hätää seksin saamisen suhteen.
Juuri sen vuoksi en voi olla ihmettelemättä, minkä vuoksi Laasanen viljelee Imagen haastattelussa yhä evoluutiopsykologiaan kallistuvia käsityksiä. Hän muun muassa väittää, ettei naisissa ole juuri mitään muuta eroa kuin ulkonäölliset - ja että sen tähden miehen kannattaa erityisesti panostaa naisen ulkonäköön kumppanin valintakriteerinä.
Onko Laasanen tosiaan tätä mieltä? Tarkoittaako hän siis todellakin, ettei naisissa - mutta miehissä toki, minkä vuoksi naisten pitäisi hellittää alfahuumastaan - ole luonne-eroja. Että heidän yksilöllisyytensä ja identiteettinsä perustuu vain ja ainoastaan ulkonäköön? Että me olemme kaikki samaa huttua, samaa mätitahnaa, joiden pakkausten koko ja väritys vain vaihtelevat?
Toinen lehtijuttu, jonka luin samalla viikolla, oli Helsingin Sanomien tiedesivun kirja-arvostelu Markus Bennemannin kirjasta Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Siinä listattiin mitä mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla eläimet yrittävät jatkaa sukuaan - jotkut niistä äärimmäisen brutaaleja. Yksi tunnettu esimerkki on uroskissapetojen penis, jonka väkäset haraavat vastaan emättimen sisällä ja pitävät naaraan väkisin paikoillaan. Monet eläinurokset myös tarjoavat itsensä valitulleen huikopalaksi hedelmöittymisen jälkeen.
Kun ajattelee elämän eri tarkoituksia, voi olla varma, että päätyy lopulta myös pariutumiseen. Muuta tarkoitusta ei "Eliitti ja kärsijät" -jutussa haastateltujen miesten maailmaan tunnu mahtuvan - pariutuminen, tai pikemminkin: sitoumukseton parittelu on heille eräänlainen elämän imperatiivi. Tarjoaisiko Bennemannin kirjassa kuvailtu merikrottikoiraan elämä heille paratiisinäyn, kun eläin riippuu pienenä nilviäismäisenä elukkana ison naaraan vatsassa, siihen lakkaamatta yhtyen? Tuottaisiko tällainen jäsentymätön, määräämätön seksi onnellisen yksilön - tosin sammuneen itseyden, mutta euforian kyllästämän?
Ja tarkoittavatko he myös samalla sitä, että pariton ihminen on luonnonvastainen - että seksitön elämä on kuolemaksi - ja että lapsettomuus on eräänlainen murha? Eikö missään näy sublimaatiota, rauhaa, joka tasoittaisi tietä edes vähäiselle mahdollisuuksien vapaudelle? Että on vain yksi tunne, joka pitää meitä otteessaan, eikä suo meille hetken rauhaa?
Yksi asia lienee kuitenkin varma. Jos miehet haluavat seksuaalista tasa-arvoa, he eivät saa sitä biologiaan vetoamalla. Ainut toivo piilee kulttuurissa - so. uskossa hulluun rakkauteen!
