Minä yritän. Olen aina yrittänyt. Olen yrittänyt liikaa.
Vaikka yrittämistä pidetään suomalaisen yhteiskunnan selkäydinnesteenä - hyvinvoinnin ja yhteishyvän kirkasvesilähteenä - se on tukala taakka. Se on koulun jatke, loputonta tenttimistä ei-kellekään ja samalla kaikille.
Yritin, enkä onnistunut. Mutta kukaan ei jaa ehtoja, jotka voisin käydä kesällä suorittamassa. Jäljellä on pelkkä hylätty, piesty olo.
(Huomautettakoon, etten tarkoita yrittämisellä vain yritystoimintaa. Yritystoiminta on yrittämisen itiöemä, sieni lakkineen, helttoineen, jalkoineen. Yrittäminen itsessään on sitä vastoin ihmisen täyttävä rihmasto).
Yrittämisellä ihminen tavoittelee rakkautta ja viime kädessä - kuolemattomuutta. Jos hän ei onnistu, hänen kuolemansa on mustempi kuin mikään. Muita vähäisempi hitunen hänestä jää elämään hänen jälkeensä.
Mutta onnistujat - ne, jotka on osattu myös palkita yleisellä hyväksynnällä - voivat lohduttautua tyhjyyteen vaipuessaan saavutuksilla, jotka jäävät, eivätkä sula heidän luidensa mukana. He voivat helliä uupunutta sieluaan ajatuksella, että joku vielä vuosikymmenenkin jälkeen vaeltaa heidän ristiensä juureen. Sitä ei kiskota maasta, kun se on liiaksi ruostunut - sitä ei päästetä koskaan ruostumaan. Tämän haudan ylle ei haudata uusia, tuoreempia ruumiita. Niin, minun elämäni ei ollut turha ja mitätön!
Taiteessa yrittäminen on tuhon tie.
Andre Gidén kirjassa Vääränrahantekijät Eduardo pohtii muuatta miestä, joka oli liian tietoinen itsestään ja siksi mielenkiinnoton ja yksiulotteinen. Onnikin karkaa ihmiseltä, jonka on nähtävä onnensa aina ulkoapäin, mittailtava sitä matkan takaa.
Taide vaatii syöksymistä, epähallintaa, repeilyä. Ja tämän kaiken sitomista, pujottelua, kanavatyötä.
Ah, miten saisinkaan kitketyksi itsestäni tämän yrittämisen ylivirityksen!
perjantai 28. lokakuuta 2011
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Syksyn loppu
Lokakuu. Pimeys heittäytyy ylle kuin paksu täkki, joka ei lämmitä. Tämä on aikaa, jolloin karpaloiden kirpeys taittuu yöpakkasiin. Mustikat ovat karistaneet lehtiturkkinsa. Harava vetää laiskasti ja yhä uudelleen pihamaalta lehtiä läjään. Meteorisateet piiskaavat ääneti yötaivasta.
Aamulla löysin puutarhasangon hyisestä sadevedestä metsähiiren. Jollakin ilveellä se oli onnistunut kipuamaan liukkaan muovin toiselle puolen kuolemaan. Hiiri oli jäykkä, sen häntä taivunnut viimeiseen kaareen, sen eloton ruumis lillui pudonneiden lehtien keitossa.
Syksyn kuva.
Syksynä kuollaan. Niin tapahtuu. Ihminenkin tuntuu jollakin tavalla aina kuolevan syksyisin, kun hän tappaa sisässään yhä viipyilevän kesän - siihen sisältyvät lupaukset ja vapauden harhakuvan. Ihmisen vuosi alkaa syksystä. Taas hän alkaa tutun Sisyfoksen työnsä. Uupumuksen hetkinä hän saattaa saada itsensä kiinni hetkellisestä kuolemankaipuusta. Se säikähdyttää, tuntuu kiroukselta, jonka hän haluaa äkkiä ravistaa pois yltään. Tuollaisina hetkinä vuosien paino, niiden toistuvuus - kymmenet edessä odottavat joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja koulujen aloitukset - tuntuu hänestä melkeinpä sietämättömältä taakalta.
Mutta onko tuota tunnetta pelättävä? Ehkä se on osa elämää. Jos ei pelkää elämää, ehkei pelkää niin paljon kuolemaakaan. Ja päinvastoin.
Ja pitäisikö kuolemaa ylisummaan edes ajatella...? Filosofi Baruch Spinoza on kirjoittanut: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman, vaan elämän pohdiskelua." (Etiikka, osa 4, propositio 67)
Luulen kuitenkin, että ennen tätä ihmisen pitää tajuta olevansa äärellinen ja rajallinen olento. Usein se taju on lukittu syvälle sielun lippaaseen. Lippaan avain on viskattu horisonttiin. Nuorena tuo ääriviiva tuntuu jatkuvan aivan ilman vastarantaa. Sinne voi hiihtää luistelusuksin, täysillä, vaikka kilpamielin.
----
Eräänä päivänä äitini tapasi vanhan tuttavansa. Tuttava oli jo yli seitsemänkymmentävuotias... Heidän rupateltuaan aikansa tuttava tarttui äitiäni käsivarresta ja huudahti sydäntäsärkevällä äänellä:
- Muistatko, kun olimme nuoria... Miten kauniita me olimmekaan! Ja kuinkaa hauskaa meillä aina oli. Nyt en voi miettiä muuta kuin että "tässäkö kaikki oli?"
Äitini ajatteli samoin. Hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.
Ymmärsin heitä, mutta samalla minua suututti. Heidän jos joidenkin olisi pitänyt ottaa Spinozan sanat varteen!
Sillä puhumalla tuohon tapaan he myös talloivat itseään maahan... Äitini suri usein sitä, ettei vanhoja ihmisiä enää arvostettu - ja nyt hän, kuten ilmeisesti suuri osa iäkkäistä ihmisistä, tuomitsi itsekin itsensä arvottomuuteen... Ikään kuin vanhoilla olisi enää mitään annettavaa muille. Ikään kuin heidän olisi mahdotonta nauttia enää mistään. Että vain nuorena voi olla kaunis ja "pitää hauskaa". Karrikoiden: että heidän oli seistävä loppuaika kylmällä pysäkillä odottamassa, kunnes linja-auto Tuonelaan saapuu.
Ei ihme, ettei vanhoja ihmisiä enää kuunneltu. He eivät halunneet enää puhua kuin muistoistaan.
Kun maineikas brittiläinen tv-käsikirjoittaja Dennis Potter oli kuolemassa syöpään, hän halusi vielä elää yli pimeän ajan - nähdäkseen kevään valon. Se nimenomainen kevät oli hänen aistirikkain keväänsä. Kun hän istui työpöytänsä äärellä - tai makasi selällään vuoteella - ja katseli ikkunan ulkopuolella kukkivia hedelmäpuita, olivat ne sinä keväänä, kuoleman porteilla, kauniimpia kuin milloinkaan. Yhdessä kaikkien aikojen parhaimmista lehtihaastatteluista (jonka ansio on yksinomaan haastateltavan) hän sanoo seuraavasti:
"Se on luumupuu, se näyttää omenankukilta, mutta se on valkea, ja sen sijaan että katsellessani sitä sanoisin ´Voi miten kauniisti tuo kukkiikaan´... Viime viikolla katsellessani sitä ikkunan läpi kirjoituspuuhissani näin sen valkoisempana, rehevämpänä, kukkivaisempana kukintona kuin milloinkaan, ja minä sain nähdä sen. Asiat ovat toisaalta yhdentekevämpiä kuin koskaan ja toisaalta tärkeämpiä kuin koskaan, eikä ero yhdentekevän ja tärkeän välillä ole niin merkityksellinen. Mutta kaiken läsnäolo tässä ja nyt on ehdottoman taianomaista, ja jos ihmiset vain kykenisivät näkemään sen, te ymmärtäisitte."
(http://www.guardian.co.uk/theguardian/2007/sep/12/greatinterviews)
Niin, elämä on sitä, että näkee. Se on sitä rikkaampaa, mitä tarkemmin näkee. Ja kuten Pikku prinssikin vähän maireasti totesi, osa näkökeskuksesta sijaitsee sydämessä.
Lokakuun pimeässä pihaa ei erota selvästi, eikä mikään kuki. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi nähdä. Lehdet maatuvat kerroksiksi kuten muistot. Sisällä huoneissa tapahtuu. Ihmiset seisovat lähempänä toisiaan kuin tavallisesti.
Aamulla löysin puutarhasangon hyisestä sadevedestä metsähiiren. Jollakin ilveellä se oli onnistunut kipuamaan liukkaan muovin toiselle puolen kuolemaan. Hiiri oli jäykkä, sen häntä taivunnut viimeiseen kaareen, sen eloton ruumis lillui pudonneiden lehtien keitossa.
Syksyn kuva.
Syksynä kuollaan. Niin tapahtuu. Ihminenkin tuntuu jollakin tavalla aina kuolevan syksyisin, kun hän tappaa sisässään yhä viipyilevän kesän - siihen sisältyvät lupaukset ja vapauden harhakuvan. Ihmisen vuosi alkaa syksystä. Taas hän alkaa tutun Sisyfoksen työnsä. Uupumuksen hetkinä hän saattaa saada itsensä kiinni hetkellisestä kuolemankaipuusta. Se säikähdyttää, tuntuu kiroukselta, jonka hän haluaa äkkiä ravistaa pois yltään. Tuollaisina hetkinä vuosien paino, niiden toistuvuus - kymmenet edessä odottavat joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja koulujen aloitukset - tuntuu hänestä melkeinpä sietämättömältä taakalta.
Mutta onko tuota tunnetta pelättävä? Ehkä se on osa elämää. Jos ei pelkää elämää, ehkei pelkää niin paljon kuolemaakaan. Ja päinvastoin.
Ja pitäisikö kuolemaa ylisummaan edes ajatella...? Filosofi Baruch Spinoza on kirjoittanut: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman, vaan elämän pohdiskelua." (Etiikka, osa 4, propositio 67)
Luulen kuitenkin, että ennen tätä ihmisen pitää tajuta olevansa äärellinen ja rajallinen olento. Usein se taju on lukittu syvälle sielun lippaaseen. Lippaan avain on viskattu horisonttiin. Nuorena tuo ääriviiva tuntuu jatkuvan aivan ilman vastarantaa. Sinne voi hiihtää luistelusuksin, täysillä, vaikka kilpamielin.
----
Eräänä päivänä äitini tapasi vanhan tuttavansa. Tuttava oli jo yli seitsemänkymmentävuotias... Heidän rupateltuaan aikansa tuttava tarttui äitiäni käsivarresta ja huudahti sydäntäsärkevällä äänellä:
- Muistatko, kun olimme nuoria... Miten kauniita me olimmekaan! Ja kuinkaa hauskaa meillä aina oli. Nyt en voi miettiä muuta kuin että "tässäkö kaikki oli?"
Äitini ajatteli samoin. Hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.
Ymmärsin heitä, mutta samalla minua suututti. Heidän jos joidenkin olisi pitänyt ottaa Spinozan sanat varteen!
Sillä puhumalla tuohon tapaan he myös talloivat itseään maahan... Äitini suri usein sitä, ettei vanhoja ihmisiä enää arvostettu - ja nyt hän, kuten ilmeisesti suuri osa iäkkäistä ihmisistä, tuomitsi itsekin itsensä arvottomuuteen... Ikään kuin vanhoilla olisi enää mitään annettavaa muille. Ikään kuin heidän olisi mahdotonta nauttia enää mistään. Että vain nuorena voi olla kaunis ja "pitää hauskaa". Karrikoiden: että heidän oli seistävä loppuaika kylmällä pysäkillä odottamassa, kunnes linja-auto Tuonelaan saapuu.
Ei ihme, ettei vanhoja ihmisiä enää kuunneltu. He eivät halunneet enää puhua kuin muistoistaan.
Kun maineikas brittiläinen tv-käsikirjoittaja Dennis Potter oli kuolemassa syöpään, hän halusi vielä elää yli pimeän ajan - nähdäkseen kevään valon. Se nimenomainen kevät oli hänen aistirikkain keväänsä. Kun hän istui työpöytänsä äärellä - tai makasi selällään vuoteella - ja katseli ikkunan ulkopuolella kukkivia hedelmäpuita, olivat ne sinä keväänä, kuoleman porteilla, kauniimpia kuin milloinkaan. Yhdessä kaikkien aikojen parhaimmista lehtihaastatteluista (jonka ansio on yksinomaan haastateltavan) hän sanoo seuraavasti:
"Se on luumupuu, se näyttää omenankukilta, mutta se on valkea, ja sen sijaan että katsellessani sitä sanoisin ´Voi miten kauniisti tuo kukkiikaan´... Viime viikolla katsellessani sitä ikkunan läpi kirjoituspuuhissani näin sen valkoisempana, rehevämpänä, kukkivaisempana kukintona kuin milloinkaan, ja minä sain nähdä sen. Asiat ovat toisaalta yhdentekevämpiä kuin koskaan ja toisaalta tärkeämpiä kuin koskaan, eikä ero yhdentekevän ja tärkeän välillä ole niin merkityksellinen. Mutta kaiken läsnäolo tässä ja nyt on ehdottoman taianomaista, ja jos ihmiset vain kykenisivät näkemään sen, te ymmärtäisitte."
(http://www.guardian.co.uk/theguardian/2007/sep/12/greatinterviews)
Niin, elämä on sitä, että näkee. Se on sitä rikkaampaa, mitä tarkemmin näkee. Ja kuten Pikku prinssikin vähän maireasti totesi, osa näkökeskuksesta sijaitsee sydämessä.
Lokakuun pimeässä pihaa ei erota selvästi, eikä mikään kuki. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi nähdä. Lehdet maatuvat kerroksiksi kuten muistot. Sisällä huoneissa tapahtuu. Ihmiset seisovat lähempänä toisiaan kuin tavallisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)