Matkatessamme muutama päivä sitten pohjoisesta takaisin etelään - kohti arkea - tunsin jotakin kauheaa, kummallista ja tärkeää.
Makasin yöjunan alimmaisella pedillä lähellä ikkunaa, jonka takana levittäytyi pimeä pohjoisen autius, suomaata ja metsiä vailla vähäisintäkään valon tuiketta. Nojasin otsallani kylmään lasiin. Junan valaistu ikkunarivi vilisti radan vieressä kuin kiiltomato. Lapset olivat vihdoin hiljaa, vain raiteet kolkottivat yksitoikkoisesti.
Olin lopen uupunut. On hetkiä, jolloin tajuan osani raskauden, vaikka haluaisin sen mieluusti kieltää. Itse asiassa pidän valittamista yksinhuoltajuudesta vastenmielisenä, ovathan asiani viime kädessä hyvin - ainakin paremmin kuin monilla muilla. Tiedän sen ja pysyn näkemykseni takani näistä satunnaisista synkistä hetkistä huolimatta.
En haluaisi sanoa mitään maailman painostakaan. Aina vuoden vaihtuessa tunnen hupsua kiitollisuutta siitä, että vuosi tosiaan vaihtui. Kevään koittaessa hämmästyn vilpittömästi sitä, että se todellakin koitti - että kevät koittaa myös meille pessimisteille. Minun on vaikea ajatella aikaa eteenpäin, pelkään sen maagisesti loppuvan, että tulevan joulun tai lasten rippijuhlien ajatteleminen tietäisi väistämättä pahaa, että silloin aivan kuin kiroaisin tulevaisuuteni... Aika on lumivalkoinen merenselkä. Tosin sieltä häämöttää jo tumma saarenselkä, mutten uskalla katsoa tarkasti. Otan mieluummin silmälasit pois ja tarkennan lähelle. Yritän nähdä, mihin astun.
Mutta maailma painaa. Vuodet painavat. Ne ripustautuvat väsymyksen kahleina kaulaan ja kiskovat alaspäin kohti jonkinmoista rajatilaa - tilaa, jossa jäljellä on enää pelkkä eläminen. Se sijaitsee syrjässä, yhtä syrjässä kuin seutu, jonka läpi junani paraikaa hitaasti eteni, pimeässä, tiettömässä erämaassa, jonne valot ja äänet eivät enää kantautuneet, kaukana kulttuurista.
Vanhenevat naiset puhuvat usein murheissaan siitä, ettei heihin enää katsota. En haluaisi nähdä tuota tunnetta yksin seksuaalisen viehätysvoiman menetyksenä. Ei, menetys on paljon olennaisempi. Minun silmissäni katse muodostaa kommunikaation pienimmän mahdollisen osan. Se on kutsu keskusteluun, kutsu yhteisöön - sokeakin voi tuntea sen jonkinmoisena puoleen kääntymisen eleenä.
Nojasin päätäni junan ikkunaan tietoisena siitä, että sillä hetkellä vain elin. Olin syrjässä, mikään minussa ei houkuttanut katsomaan, en edes halunnut sitä. Väsymyksen juonteet pureutuivat luuta vasten kuin kireä kalaverkko. Otsani tuntui valahtaneen silmien päälle, tuskin sain kohotettua katsettani. Luomet roikkuivat puoliksi pupillien päällä. Huuleeni oli ilmestynyt valtava yskänrokkorakkula, enkä siis pystynyt edes puhumaan kunnolla.
Totta puhuen en jaksanutkaan. Näihin päiviin saakka katse oli aina ollut kevein tapa solmia yhteys kanssaihmisiin. Tajusin, että mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän minun olisi ponnisteltava väsymystäni vastaan - ja myös saadakseni yhteyden muihin.
En ehkä osaa ilmaista kunnolla sitä, mitä haluan sanoa. En kuitenkaan pystyisi koskaan pukemaan sanoiksi kaikkea sitä, mitä pelkkä katse kykeni kertomaan. Pikkuhiljaa jäisin ilman merkittävää kommunikaation välinettä. Niin tapahtuisi kaikille joskus.
Väkevä melankolian aalto hulmahti sisikuntaani. Tällaista elämä siis oli kulttuurin ulkosyrjällä, kaiken kauniin, turhan ja leikkimielisen ulkopuolella. Vatsani oli kenties täynnä, mutta vaikka katselin ikkunasta ulos, katselin oikeastaan ikkunasta sisään - sinne, missä todelliset muut elivät.
Tätä oli vanheminen. Tämä minua odotti.
En halunnut sitä.
En kuitenkaan voinut estää sitä.
