Olen monesti miettinyt, mitä poliittista aatesuuntaa edustan. Minun on vaikea sijoittaa itseäni puoluekartalle. En tahdo löytää ihmistä, jota äänestää. Tuntuu, että "ennen" (tuo myyttinen aika) asiat olivat helpompia, yksinkertaisempia, määritellympiä.
Nyt aatteet ovat hajonneet tuhansiksi sirpaleiksi. Välillä saan itseni kiinni "mielipideshoppailusta" ja "tykkäämisideologioista", jotka tuntuvat paljon helpommilta ratkaisuilta. Pienuudessaan ne sulavat nopeasti, ja kuten tuotteet yleensä, ne voi myös vaihtaa ja myydä sutjemmin.
Usein on toistettu, että oikeisto-vasemmisto -jaon on korvannut jako konservatiiveihin ja liberaaleihin, mutta mielestäni jälkimmäinen on aivan yhtä epämääräinen kuin edellinenkin.
En ole ainut puoluekartalta pois eksynyt. Tuntuu, että koko Eurooppa on täynnä poliittisia nomadeja, jotka etsivät aatteellista kotia. Äänestysprosentit ovat laskeneet kaikkialla. Äänestäminen ei kiinnosta. Perinteinen politiikka tuntuu vanhentuneen samalla tavalla kuin kirkko - mitä luultavammin puolueissakin tapahtuu aivan pian samanlainen massiivinen jäsenkato.
En tahdo olla ilkeä, mutta Jutta Urpilainen laulamassa työväenlaulua Helsingin työväentalon vaalivalvojaisissa saa minussa aikaan vain naurunpyrskäyksiä. Siinä on jotakin häkellyttävän epäsopivaa - ensin näkymä nuhjuisesta työväentalosta, jossa muutama demari harhailee vaahdoton tuoppi kädessä. Sitten paikalle pyrähtää Urpilainen Max Factorin meikeissä ja koristelee habituksensa koinsyömällä vasemmistolaisella tapakulttuurilla: huulikiiltoinen suu aukoo Kansainvälistä. Yhtä lailla voi muistella sitä helsinkiläistä kirkkohuoneistoa, josta pykättiin aikoinaan yökerho. Kyseisessä yökerhossa Kokoomus järjesti eräät mageesti jammaavat vaalivalvojaisensa. Onneksi sentään risti ja Jeesus oli remontoitu takahuoneeseen.
Tilanne oli käänteinen, mutta tavallaan yhtä järjetön. Se kertoi, missä liemessä nykyaatteet kelluvat. Niiden yhteys vanhaan on väistämättä katkennut. Niiden yhdistelemät ainekset ovat miltei mielipuolisen epäsopivia.
Politiikka on liian hidas ja jähmeä vaikuttamisen muoto maailmassa, jossa nopeus on jatkuvasti kiihtynyt. Nopeus on yksi kiinnostavimmista kulttuurisista ilmiöistä. Kirjoitin vähän aikaa sitten kertomusta, jossa mainittiin polaroid-kameroiden keksiminen 50-luvulla. Samaan aikaan tuli paljon muita "pikatuotteita", minuuttiriisi, aamiaismurot, pikauunit jne. Nopeuden ihannointi - kaiken saaminen "nyt ja heti" - tuntui olevan reaktio sotavuosiin ja sitä leimanneisiin tunteisiin, odottamiseen ja pelkoon. Sota opetti, että täyttymystä tai valmistumista ei kannattanut siirtää ajassa eteenpäin. Nautinto oli varminta silloin, kun siihen pääsi käsiksi mahdollisimman pian.
Nopeuden lisääntyminen yhteiskunnassa on aina eräänlaista pakoon juoksua kuolemalta.
Politiikka tuntuu jääneen kiihtyneen elämänmuodon jalkoihin. Neljä vuotta ei enää kelpaa äänestäjille, jotka talouden ja muodin puolella ovat tottuneet neljännesvuoteen. Se, että ehdotukset ja lainmuutokset joutuvat käymään läpi kymmeniä eri instansseja ennen kuin ne saatetaan käytännössä voimaan, rapauttaa kiinnostuksen lopullisesti. Netissä vaikuttaminen käy sekunnin murto-osassa. Ei tarvita kuin napautus oikealla etusormella.
Toinen asia, joka on vienyt politiikalta houkuttelevuuden, on mielipiteiden inflaatio, joka sekin liittyy internetiin.
Clint Eastwood on joskus loihennut, että mielipiteet ovat kuin perseenreikiä, jokaisella on sellainen. Nyt jos koskaan tämä sanonta on ajankohtainen.
Politiikka on kuitenkin pitkälti retoriikkaa - ja vieläkin enemmän ideoita, ideologiaa, jonka pitäisi manifestoitua sanoissa ja kirjoituksissa. Mutta koska kaikilla on nyt foorumi esittää mielipiteitä, mihin tarvitaan enää esipuhujia? Sana "parlamentti" on etymologisesti peräisin ranskankielen verbistä "parler", puhua, ja se juuri on parlamentin toiminnan ydintä. En tiedä, mikä katsojamäärä on TV1:n välittämillä eduskunnan kyselytunneilla, mutta epäilen, että hyvin pieni. Erittäin vähän merkitystä on enää puhujilla, jotka toistelevat poliittista jargonia - vain mainoskielen logiikkaa noudattavat puhujat pystyvät herättämään äänestäjät.
Olen huomannut itsessäni kavalan kaipuun, jota voi kutsua pahamaineisesti maolaiseksi - Mao kirjoitti nimittäin tismalleen samasta asiasta teoksessaan On practise. Olen alkanut vaatia eräänlaista "käytännön politiikkaa". Se tarkoittaa, että vaadin jokaiselta ideologiselta toimijalta tämän ideologian mukaista elämäntapaa ja käytännön toimia. Aikoinaan kuulin, miten eräs Vihreän puolueen johtohahmo salli itselleen ison maastoauton, koska "mökkitiet olivat niin mutaisia". Samainen tyyppi lensi miltei viikottain lentokoneella toiseen maahan, jossa hänen puolisonsa asui. Samaan aikaan puolue ajoi rajoituksia hiilidioksidipäästöihin. Tämä ei käynyt järkeeni, mutta kun paheksuin asiaa julkisesti, sain kuulla, etten osannut erottaa ideologiaa käytännöstä. Ideologia oli kuulemma vain jotakin irtonaista ainetta - ajatusten sähköä - jolla ei pitänytkään olla suoraa yhteyttä todellisuuteen. Sen vuoksi oli typerää vaatia politiikalta käytännönläheisyyttä. Politiikan esikuvallisuus rajoittui vain niihin tyylikuviin, joita se esitti omalla näyttämöllään. Se oli todellisuuden mielikuvamainontaa.
Viime aikoina olen huomannut, että taipumus vaatia tekoja sanojen asemesta on kuitenkin ottanut tulta muissakin kuin minussa. Ehkäpä käytäntö on lopulta avainasemassa niiden keinojen joukossa, joilla politiikkaa voitaisiin elvyttää. Esimerkkinä ovat erilaiset kansanäänestykset. Epäilen vahvasti, että ne lisääntyvät tulevina vuosina. Kansanäänestykset yhdistävät käytännön ja pilkkovat massiiviset ideologiat helpommin pureskeltaviin palasiin.
Facebookissa piti aikoinaan nimetä poliittinen suuntautuneisuutensa. Pähkäilin asiaa pitkään. Lopulta keksin ontuvan termin: olen ekokonservatiivi.
Nyt minun pitäisi vielä tarkemmin määritellä se.
