Kirjassa Yhdysvallat miehittää Britannian ja valtiot muodostavat epäpyhän allianssin, USUK:in, josta kansalta ei kysytä mielipidettä. Yhtäkkiä vain "ystävällismieliset" lentotukialukset ilmestyvät läheiselle merenlahdelle, ja uudet määräykset astuvat voimaan. Millä tavoin miehitys saadaan sitten loppumaan? Vastaus on ennalta-arvattava: yksilöt aloittavat hiljaisen kapinan. Ennen muuta he palauttavat kunniaan vanhan yhteisöllisyyden, jossa naapurit auttavat toisiaan ja vaihtokauppa kukoistaa - siten ollaan riippumattomia uudesta valuutasta. Ollaan palattu yhteiskunnalliseen alkuruutuun, josta monimutkainen byrokraattinen koneisto on etääntynyt.
En voinut olla miettimättä tätä kirjaa väitellessäni tänään erään henkilön kanssa pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja siitä, "kuka maksaa tulevaisuudessa vanhusten eläkkeet" - "kuka kustantaa muhivan eläkepommin". Vastaväittelijäni oli sitä mieltä, että yhteiskunnassamme vallitsee tällä haavaa itsekkään vapauden moodi, jossa tehdään haihattelevia irtiottoja yhteiskuntavastuusta.
Minä olin toista mieltä.
Minusta ongelma ei ollut niinkään ihmisissä, vaan niissä perustavissa arvoissa, joita tämä aika palvoo. Tärkein niistä on tietenkin raha. En tarkoita rahan numismaattista fetisointia, vaan talouskasvua, jonka ajatellaan ratkaisevan itsestään myös inhimilliset ongelmat. Kun on rahaa, kaikki voivat hyvin. Ja kun ei ole rahaa, kärsitään väistämättä.
Tämä pitää paikkansa, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.
On näet vanha sanonta - enkä nyt halua lainkaan väheksyä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ilmeisiä ansioita - ettei rahalla voi ostaa onnea. Ei myöskään inhimillistä lämpöä. Eikä rakkautta. Eikä välittämistä. Ei solidaarisuutta. Eikä monia muitakaan asioita, jotka ovat jääneet talouskasvun - ja sitä puolustavan "hyvinvointivaltion" - jalkoihin. Kun firman johtajat haluavat vasiten syyllistää ihmisiä, jotka työuupumuksen tai pienten lasten tähden jäävät työstä pois, he ottavat esiin hyvinvointivaltiokortin. Kuka maksaa verot? Kuka kustantaa sairaiden, heikkojen vanhusten ja vammaisten hoidon?
Viime aikoina ansiokkaimmiksi hyvinvoinnin tuottajiksi on nostettu nimenomaan suuryritysten veroja maksavat johtajat - aivan kuin he aivan oikeasti tekisivät miljoonaluokan palkan arvoista työtä, enemmän ja suunnattomasti paljon paremmin kuin vaikkapa 24 tuntia työssä olevat omaishoitajat tai 12-tuntisiin päiviin venyvät käsityöläiset - ja sen vuoksi heitä ei käy arvosteleminen. Myöskään työtä itseään ei saa arvostella, eikä työnantajaa enää edes omana vapaa-aikana (Facebookissa haukkuminen tietää potkuja, sillä työntekijän on oltava työnantajalleen yhtä lojaali kuin valan tehnyt ristiretkiritari), kaikesta työstä on oltava loputtoman kiitollinen ja sitä on tehtävä niin fyysisen kuin psyykkisenkin terveyden kustannuksella. Muussa tapauksessa on elämäntapahörhö ja yhteiskunnan siivelläeläjä, vapaamatkustaja, joka "nauttii" hyvinvointivaltion kakusta antamatta mitään tilalle.
On vain käynyt niin onnettomasti, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion hyvinvointi on saanut happamia ja kitkeriä sävyjä. Koska raha on käynyt hyvinvoinnin edelle myös yhteiskunnallisella puolella, tärkeimmäksi arvoksi on noussut säästäminen ja palvelujen tuottaminen "mahdollisimman kustannustehokkaasti". Tämä tarkoittaa palvelujen kilpailuttamista, ulkoistamista ja rationalisointia. Niin ikään "turhat rönsyt" karsitaan. Hyvä esimerkki edellämainitusta on vaikkapa paikallinen maistraatti, jonka toimisto siirrettiin pari vuotta sitten lähikaupunkiin. Nyt maistraatin paperit myöhästyvät jopa puoli vuotta jatkuvan "resurssipulan" vuoksi.
Vielä 70-luvulla paikkakunnalla, jossa asun, oli varaa ylläpitää omaa sairaalaa. Nyt sairaala on osa isompaa yliopistollista keskussairaalaa, jonka palvelut kunta ostaa varsin kalliisti. Niinpä lähetteitä tarkempiin tutkimuksiin harkitaan hyvin tarkkaan. Sivuterveyskeskus lakkautettiin. Niin ikään vanhainkodissa vanhukset lukitaan huoneisiinsa "nukkumaan" joka ilta kello kuusi, kun vielä köyhällä 70-luvulla he saivat katsoa Heikki Kahilan ankkuroimat yöuutiset. Samanaikaisesti paikkakunnan veropohja on kasvanut koko 2000-luvun ajan räjähdysmäisesti, ja vanhusten määrä suhteessa työssäkäyviin on sangen pieni. Monet suuret ylikansalliset yhtiöt ovat perustaneet liikkeitään tänne.
Liikenevä raha on mennytkin etupäässä näiden firmojen logistisiin palveluihin. On puhuttu, kuinka liikkeiden tulo tänne "hyödyttäisi" koko kuntaa yhteisöverojen kasvun myötä, mutta missä tuo hyöty majailee, sitä en tiedä.
Tämänpäiväisessä väittelyssä yritin selittää, miten jatkuvan talouskasvun tie on monellakin tapaa tuhoon tuomittu. Se on sitä ensinnäkin ekologisesti: jos maailmantalous kasvaa joka vuosi kaksi prosenttia ja väkiluku kasvaa ennakoitua tahtia, maapalloja tarvittaisiin vuonna 2050 jo noin kolmekymmentä. Toiseksi voidaan miettiä, miksi vain meillä, länsimailla, on oikeus ylläpitää tällaista talouskasvua ja em. "hyvinvointia". Länsimaat kuluttavat liki 90 prosenttia kaikista luonnonvaroista - meitä on maailman väestöstä alle kaksikymmentä prosenttia.
Kaikkein epäviisainta on kuitenkin pitää pelkkää rahaa onnen mittarina. Jo ajat sitten useat talousoppineet ovat kritisoineet BKT:n käyttöä hyvinvoinnin ja talouskasvun mittarina - se muun muassa laskee talouskasvuksi asiantilan, jossa tulva on vienyt ihmisten kodit, aiheuttanut suunnatonta inhimillistä kärsimystä ja tuhoa, mutta rakennusliikkeet ovat saaneet roppakaupalla uusia tilauksia. Se tuntee vain kylmän rahan virran, tulipa se mistä lähteestä tahansa.
Yksi ns. degrowth-liikkeen puolestapuhujista, Université de Paris-Sudin emeritusprofessori Serge Latouche on huomauttanut, että meidän tulisi määritellä rikkauden käsite uudelleen. Rikkautta ovat muun muassa aika ja läheiset ihmissuhteet, eikä se ole välttämättä palautettavissa mihinkään näkyvään. Rikkaus on ennen muuta aineetonta hyvää, turvallisuutta ja rakkautta. Tämän me olemme monissa suhteissa unohtaneet.
Kun raha yhdistyi hyvinvointivaltioon ja alkoi nakertaa sen ydintä, hyvinvointivaltio muuttui meidän huomaamattamme. Se ei olekaan enää pelkkää vähäosaista huolehtimista, vaan ennen muuta heidän huolehtimistaan mahdollisimman vähin varoin, mahdollisimman tehokkaasti. Rahamittarin käyttäminen tällaisissa asioissa johtaa kuitenkin väistämättä vääristymiin. Inhimillisyys katoaa ja jäljelle jää pelkkä kylmä järjestelmä. Se, mikä joskus oli ansio, on sen vuoksi saanut ajoittain jopa dystopisia piirteitä. Hädässä olevia ihmisiä pompotellaan, heidän on "osattava vaatia oikeuksiaan" tai he talloontuvat järjestelmän rattaisiin. Harvalla heikolla on kuitenkaan voimia pitää puoliaan.
Lisärahan syytäminen erilaisiin palveluihin ei ratkaise perimmäistä ongelmatiikkaa, eikä rahavirran suuntaa voi muutenkaan kääntää yksilövoimin. Ainoa, mitä yksilö itse voi tässä tilanteessa tehdä, on toimia kuten Daphne du Maurierin kirjan henkilöt: palata jonkinmoiseen yhteisöllisyyden lähtöruutuun. Samalla on luovuttava monesta päähämme propagoidusta arvosta: siitä, että mikä tahansa palkkatyö on hyvää työtä (on olemassa myös kosolti tarpeetonta tai jopa epäeettistä työtä), että vain palkkatyö on arvokasta (myös keskinäinen avunanto, auttaminen, talkootyö ja naapuriapu ovat arvokkaita) ja että ihmisen on selvittävä lähtökohtaisesti yksin - että itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus nousevat aina yhteisöllisyyttä arvokkaimmiksi (huomautettakoon, etten propagoi tässä juorupeilein varustetun kyläyhteisön puolesta). Viime mainittu arvo on iskostettu jo alle kolmivuotiaisiin päiväkotilapsiin, joiden "omatoimisuutta" muistetaan aina kehua.
Amerikkalaistutkija Robert E. Lane on kirjassaan The Loss of Happiness in Market Democracies listannut kaikkia mahdollisia teoreettisia näkökulmia ja kirjaustapoja, joilla olisi mahdollista yrittää mitata henkilökohtaisen onnellisuuden (ns. subjective well-being) kehitystä vapaissa yhteiskunnissa. "Hänen johtopäätöksensä on, että Yhdysvalloissa aineellisen elintason nousuun on amerikkalaisten enemmistöllä liittynyt kiistämätön todellisen onnellisuuden lasku, mikä on perimmältään seurausta perustavien ihmissuhteiden (joita Lane kutsuu termillä companionship) huonontumisesta. Näin ollen voisi myös sanoa, että kasvun siunauksellisuus on niin kulutusyhteiskunnan kuin hyvinvointitaloudenkin myytti. Kasvuajattelusta luopumisessa ei ole mitään menetettävää", siteeraa professori Latouche.
Hyvinvointivaltiota voidaankin verrata talonyhtiöön, joka on tehnyt sopimuksen huoltofirman kanssa. Niinpä kukaan asukkaista ei viitsi enää nostaa purukumipaperia nurmikolta, koska "olen maksanut huoltoyhtiön palveluista yhtiövastikkeessani." Koska huoltofirma on suuri ja tekee vain sovitut hommat, paperi kiiltelee kaikkien kiusana nurmikolla koko kesän. Se on siinä itse asiassa siihen saakka, kunnes se maatuu. Sitä ennen nurmikolle on ilmestynyt kasa muitakin purukumipapereita, lisäksi tupakantumppeja, kruunukorkkeja ja jäätelötikkuja.
Samalla lailla veronmaksajan kynnys auttaa bussipysäkille lyyhistynyttä tapajuoppoa on suuresti noussut, koska "sehän on yhteiskunnan tehtävä". Ihmiset kohtaavat näin yhä vähemmän toisiaan, ja väliin halutaan aina "maksettu" palvelu, "joku muu", kolmas, neutraali osapuoli: poliisi, lastensuojeluviranomainen, siivooja, huoltoyhtiö, kuraattori jne.
Hyvä esimerkki oli taannoin koulun vanhempainillassa, jossa puhujana oli koulupoliisi. Vanhemmat kysyivät poliisilta, mihin he saattoivat soittaa leikkikentällä meluavien nuorten vuoksi. Kenellekään ei tullut mieleenkään lähteä sanomaan itse nuorille (paikalla useita satakiloisia isiä), että nämä pitäisivät hiukan pienempää ääntä. Tuollainen kohtaaminen olisi ollut liikaa.
Mitä siis haluan sanoa?
Haluan sanoa, että olisi hiton paljon järkevämpää jos suuntaisimme huomiomme työpaikan näyttöruudun asemesta hivenen enemmän toisiimme. Maailma ei kaadu, eikä eläkepommi räjähdä meidän vuoksemme niskaamme, jos vähän hellitämme. Päinvastoin. Useammat ihmiset hyötyvät ja voivat paremmin - mukaan lukien ihminen itse - jos antaisimme enemmän aikaa läheisillemme työn asemesta. Suhtaudun perin juurin skeptisesti propagandaan, jonka mukaan yhteiskuntamme kaatuu siksi, että vanhemmat ovat muutaman vuoden kotona lastensa kanssa; että uupuneet työntekijät pitävät vuorotteluvapaita ja että joku lähtee omaishoitajaksi hoitamaan iäkästä äitiään. Näistä "vapaista" ja näennäisesti "tuottamattomista" ajanjaksoista ihmisten elämässä kumpuaa nimittäin esiin monia hyviä seikkoja, jotka eivät ehkä näy suoraan bruttokansantuotteessa:
- ideoita
- iloa
- hoivaa
- apua muille
- fyysistä ja psyykkistä terveyttä
- uusia taitoja
- oman elämän hallinnan tunnetta
- onnellisuutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti