Uhriutuminen on nykyisin vastenmielisintä toimintaa kaikista. Uhriutuminen.
Minä väitän, että uhriutumisen paheksuminen sikiää pohjimmiltaan oikeistolaisista arvoista.
Siitä, ettei pidä valittaa asioistaan kenellekään, vaan että on päihitettävä olosuhteet - yksin - ja selviydyttävä voittajana.
Uhriutuminen ei sovi kuvaan. Se on ruikuttamista.
En väitä vastaan, uhreiksi itsensä tuntevia on nykyisin hämmästyttävän paljon - osin vääristä syistä. Mutta toisaalta uhrien paljous johtuu myös onnistumisen pakosta. Voittajia voi olla aina vain yksi. Loput kokevat itsensä epäonnistujiksi, voittajan uhreiksi.
Rakenteet mättävät. Hyvinvointivaltio vuotaa. Uhreja tulee - mutta nyt he eivät saisi edes valittaa.
Ei, eivät saa.
Heidän pitää kärsivällisesti odottaa, että joku hyväntahtoinen henkilö ryhtyy heidän asioidensa ajajaksi ja puhuu heidän puolestaan. Itsensä puolesta ei saa puhua. Se on ruikuttamista, hirvittävää uhriutumista.
Uhriutuminen lemuaa niin pahalta ja on ihmisten mielestä niin etovaa, että kukaan ei periaatteestakaan suostu lohduttamaan sitä, joka valittaa olosuhteistaan.
Ja koska lohduttajia ei ole, uhrien ääni kuulostaa entistäkin lujemmalta. Kukaan ei suostu vaimentamaan yhtäkään.
Ja sitä paitsi: entä minä???
Nekin ihmiset, joiden asiat ovat ainakin päälle päin katsottuna - Facebook-päivityksistä päätellen - suhteellisen hyvin, eivät koe velvollisuudekseen jakaa voimiaan heikompien kanssa. Pikemminkin päinvastoin.
Heikommat ovat sitä paitsi aina jossakin muualla, eivät lähellämme, eivät keskuudessamme. Ainakaan ihminen, joka vielä jaksaa valittaa ja ponnistella, ei ole heikko - koska hänen suustaan kuuluu jotakin mölinää, on selvä, että hänen pitäisi vain suunnata voimansa toisaalle ollakseen niin kuin me muutkin.
Kun valittaa, saa kuulla oitis kunniansa.
Pitäisi huumorin avulla selvitä asioista. Hah hah haa.
Ystävien ja sukulaisten tuen.
Tai sitten pitäisi tehdä rehellinen, syvääluotaava inventaari elämästään ja todeta sen päätteeksi, että saldo on vielä - jess! - plussalla - ja että oikeastaan, ihan oikeasti, pitäisi olla valtavan kiitollinen siitä, että on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja lapset. Ja että vielä noh, saa elää.
Ei ihme, että ihmiset masentuvat, ajautuvat itsemurhiin, burn-outiin ja paniikkihäiriöihin. Eihän ole lupa valittaa. Always look at the bright side of your life!
Puhumattakaan siitä, kuinka huonosti muilla asiat ovat. Ja tottahan se on: Bangladesh, Romanian syrjäkylät, Intian slummit, Nigeria, Dafur. Syyria ja tietysti kuolemaisillaan olevat syöpäpotilaat eri puolilla maapalloa.
Valittajien pitäisi hävetä!
Joka kerta masennuksen tai alakulon uhatessa nielkää se kitusiinne. Nielkää ja olkaa vaiti. Ajatelkaa muita!
---
Mutta olisiko mahdollista, että tämä uhriutumisen ja valittamisen ja negaation kieltäminen on sitä samaa elämän valkopesua, josta olen niin useasti kirjoittanut?
En ymmärrä, mitä tai ketä palvelee se, että paha olo tulee piilottaa kuten roskat maton alle.
Vieläpä kun sama mekanismi näyttäisi toistuvan kaikilla yhteiskunnan rakenteilla.
Masentuneiden määrä lisääntyy jatkuvasti.
Apua saadakseen nuoren on tehtävä itsemurhayritys. Vasta sitten hänen ahdistuksensa otetaan vakavasti, tosin niin vakavasti, että se tuntuu jo kuristusotteelta, josta ei pääse koskaan lopullisesti eroon.
Apua saadakseen perheen on tehtävä itsestään lastensuojeluilmoitus. Vasta sitten perheen jaksamisesta aletaan piitata, tosin taas niin kovaotteisesti ja peruuttamattomasti, että harva uskaltautuu moiseen prosessiin.
Apua saadakseen stressaantuneen työntekijän on ajettava itsensä sairaalan letkuihin. Vasta sen jälkeen hänen työtehtäviään aletaan jakaa toisillekin...
Terveyskeskuksessa potilas jätetään pärjäämään viheliäistenkin vaivojensa kanssa, jos niiden kanssa pystyy vielä elämään. Vasta kun oireet ovat kehittyneet täysimittaiseksi sairaudeksi, jonka hoitamiseksi vaaditaan mittavat resurssit lääkepatteristoineen - vasta silloin lääkärin oveen on lupa koputtaa ilman häpeää.
Tämä on järjetöntä. Uskomatonta.
Sen vuoksi aina kun näin jonkun mykistettävän kieltämällä tältä uhriutuminen, katson tarkasti tuota mykistäjää.
Miksi hän toimii niin?
Onko hän niin vahva, että empatia ei enää toimi hänen psyykessään?
Vai onko hän yksi niistä, jotka eivät aikoinaan itse saaneet lohtua - ja jonka vuoksi he haluavat siirtää oman kärsimyksensä muidenkin koettelemukseksi?
Mitä ylevää on pidättäytyä lohduttamasta ihmistä, joka on lohdun tarpeessa?
Minä väitän, että masennus on myötätunnon puutostila.
