Maailman kuva

 Ystäväni eli pitkään syrjässä maailmalta. Hän ei halunnut käydä työssä - ei oikeastaan pystynytkään - ei opiskella, ei ostaa vaatteita eikä kausittain edes käydä missään. Hän vaali taiteellista haavetta: so. luoda tuntemattomalle taajuudelle kanava, joka näyttäisi ohjelmia kenenkään tietämättä - ja jolle vain sattuma voisi tuoda seuraajan.

  Se oli hieno ajatus.

 Tänäänkin kävellessämme aurinkoisessa pakkassäässä näin tuhansittain asioita, jotka tapahtuivat omalakisesti, itsestään. Tuhannet puut kaatuvat metsissä ilman että kukaan tietää mitään. Toisinaan tuntuu miltei kipeältä nähdä kauneutta, joka kestää vain hetken.

  Se on tietenkin elämän ydin.

  Siksi kuvan ottaminen on epätoivoinen teko. Sitä tallentaa jotakin - ja luulee pääsevänsä pakoon katoavaisuudelta.

  Tämän kuvan tallensin tänään.

Kuvasta, joka haluaisimme olla

 Kun olin pieni tyttö, halusin olla keiju tai sinipiika - joka tapauksessa olento, joka kuului ilman ja eetterin valtakuntaan. Tuossa valtakunnassa kukaan ei kuollut, vaan siirtyi vain uuteen ulottuvuuteen, jotka sijaitsivat kehinä toistensa ympärillä.

  Seitsenvuotiaana tein siivet kanervista ja mustikanvarvuista ja liihottelin kalliolta alas tuhoisin seurauksin. Tiesin, miten kävisi, mutta elin vielä maagisen ajattelun maailmassa, jossa kristinusko ja taikausko olivat sekoittuneet toisiinsa kuin kaasu. Ajattelin, että jos vain uskoisin tarpeeksi lujasti, jalkani irtaantuisivat painovoimakentästä. Kaasut räjähtäisivät, sinkoisivat minut taivaalle.

  Nuorena  neitona tunsin monen ahdistavan ruma ankanpoika -vuoden jälkeen palaavani maagiseen. Seurustelin nuorukaisen kanssa, joka halusi valokuvata minua. Valokuva vei minut kaipaamaani eetterin maailmaan - sinne, missä perhoset kuolevat ja ne painetaan neuloin nähtäville. Vain kuvassa tunsin olevani se, joka halusinkin olla - kaunis, liikkumaton ja eheä. Valokuva teki minusta esineen, jota saattoi ihailla, muttei koskea. Oikeassa elämässä edes olemassaolostani ei ollut takeita.

  En lainkaan ihmettele, miksi monet itsetunnoltaan laihat saavuttavat hetkellisen täyteyden tunteen ollessaan valokuvassa.

  Valokuvissahan olemme kaikki keijuja, kuolemattomuuden ulottuvilla...

Symboliikasta

 Hyvin harvoin saa otetuksi kuvan, jossa jo heti kuvanottohetkellä on jotakin vertauskuvallista. Toisin kuin maalaustaiteessa, valokuvauksessa tällaista symbolismia pidetään usein vieraana - sitä pidetään enemmän tai vähemmän totuuden vääristelynä. Valokuvauksen romanttisena ytimenä pidetään yhä kameranosan mukaan nimensä saanutta objektiivisuutta, jota edes subjekti, kuvaaja itse, ei kykene koskaan sulkemaan täysin pois.

Siksi valokuvataiteen kiinnostavuus on sen tasapainottelu toden ja valheen siimanohuella trapetsinarulla. Eihän tarvita kuin nykäisy tietokoneelle siirretyn kuvan RGB-käyrästä, ja kuvattu maisema sulaa karamellimaiseen kirkkauteen.

  Tämän kuvan otin monta vuotta sitten työmatkalla Venetsiassa, kaupungissa, joka on niin täynnä kuvauskohteita, että niihin on hukkua. Silti tämä vaatimaton, hiukan epäonnistunut otos on mielikuvani - juuri sen symboliikan tähden.

  Julisteessa rapistuneen antiikkikaupan vieressä lukee "Due Pesi Due Misure!". Se on italialainen sanonta, joka viittaa kaksinaismoralismiin. Julisteessa on myös kala, ja julkaisijaksi mainitaan "Kalastajia puolustava komitea".

  Ristinmuotoisessa ikkunassa näkyvät Kristuksen kärsivät marmorikasvot.

Yksinäiset

Yksinäiset ja erillään olevat ovat toinen asia, jotka toistuvat kuvissani. Hupainen epäloogisuus on, etten ole ainoa niistä pitävä.

Kaksikymmentä vuotta sitten löysin roskalavalta kirjan Look for America, jonka Mrs. Rose Ash Michiganistä oli antanut ystävättärelleen. Kirjassa on mustavalkoisia kuvia Yhdysvaltojen osavaltioista - joukossa muutama makea, technicolor-tyyppinen värillinenkin. Monissa kirjan kuvissa tuota ylitsepursuavaa yltäkylläisyyden maata kuvataan vain yhden asian kautta. Vasta silloin sen koko runsaus paljastuu.

Yksinäiset ihmiset kiinnittävät myös huomioni. Myönnän, että on hivenen moraalitonta kuvata heitä salaa. Varastanhan heidän hetkensä.

Tämän kuvan otin Los Angelesissa, sen ammoin kuuluisalla Muscle Beachilla, jossa enää vain laihat miehet miettivät niitä näitä. Meri kohisi, liikenne humisi ja rannalle kantautuvat ihmisäänet olivat vanun läpi suodatettua kakofoniaa.

The Blood of a Poet (1930): Statues and Mirrors p.1

Ovista ja ikkunoista

 Olen huomannut kuvanneeni paljon ovia ja ikkunoita. Olen tehnyt sen tiedostamatta, vaikka tajuan nyt jälkeen päin, miten yksinkertaisia symboleja ne ovat. Ovet kiehtovat ihmistä vääjäämättä - aivan kuten laatikot, lippaat ja arkut. Lapsikin haluaa oitis avata suljetun oven ja kurkistaa sen taakse - Narniaan kukaties. Ovi vie toisiin huoneisiin, mutta millaisiin, sitä emme tiedä. Oveen liittyy aina uhka ja mahdollisuus.

 Kuvissani ovet ovat miltei poikkeuksetta suljetut. Jos ne ovat auki, seuraavaan huoneeseen ei näy - oven takaa näkyy pelkkää pimeää.

  Ikkunoistani sen sijaan tulvii valo. Se peittää ja kätkee takanaan olevan aivan kuten pimeyskin. Siinä, missä pimeyteen on uskallettava heittäytyä, valo heittäytyy itse meidän päällemme. Se on torjuttava verhoin tai otettava vastaan.

  Ikkunoissa ja ovissa näkyy yinin ja yangin leikki.

Tarkovsky's Mirror Set to Arvo Pärt's Mirror in the Mirror

Tervehdys tuntematon

Tässä blogissani kirjoitan runoja (kts. Sanojen sanoja) ja esitän valokuviani, toisinaan mietin maailman menoa kiihkein lausein. Olet tervetullut!