Kirkastuksen kappeli

 Kävimme paikallisessa Kirkastuksen kappelissa. Yksinkertaisuudessaan se tekee aina vaikutuksen - sen hartauden luovat monumentaaliset murattikasvustot ja ikkunoiden heijastama kvartsinkirkas, hiljainen valo.

 En pysty määrittelemään hartauden tunnettani, mutta pahaa pelkään - ja miksi valehdella tekopyhästi - etten voi määritellä sitä kristilliseksi.

  Olen aina kunnioittanut kristillistä uskoa, mutta vaikka Terho Pursiaisen mukaan kristinusko ja järki ovat sovitettavissa keskenään, minulle on käynyt kuten Kierkegaardin kuvaamalle miehelle. Tuo mies halusi järjellään varmistua siitä, että uskominen kannattaa. Kun hän lopulta päätyi myönteiseen vastaukseen, ei hän enää kyennytkään uskomaan.

  Järki ei riitä vastaamaan yhteenkään ns. perimmäiseen kysymykseen - eikä Jumala voi minun ymmärrykseni mukaan olla mitenkään inhimillisesti redusoitavissa. Pitäisi osata hypätä ja heittäytyä - sitähän usko on, ainaista heittäytymistä ja hienoista epävarmuutta siitä, että otetaan vastaan (terveeseen uskoon kuuluu aina epäilys) - mutta koska minulla on vaikeuksia jo inhimillisen rakkauden suhteen, usko näkymättömään rakkauteen on minulle mahdottomuus. Minulla ei yksinkertaisesti ole "uskonlahjaa", jollaiseksi uskovaiset kykyään kutsuvat.

  Oma järkeni tarjoaa vastaukseksi agnostismia, parhaimmillaan deismiä. Agnostismi on ateistista epäilyä, mutta koska en voi olla ateistikaan - järkeni kieltää yhtä lailla tämän "uskon" - olen päätynyt jonkinlaiseen pananteistiseen ajatteluun, jossa minäkin olen jumaluuden siru. Aivan kuten kaikki olemassaoleva.

  Silloin jokainen sellainen hetki, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta minua ympäröivän kanssa, on minulle harras - "uskonnollinen".

Voitto, Taisto ja Usko

  Vielä aurinkoisena vaaliaamuna uumoilimme naapurien kanssa pihalla, että Perussuomalaiset voittaisivat vain gallupeissa - että se jäisi pelkäksi Nukkuvien puolueen protestiksi. Lapset lähtivät kasvot maalattuina virpomaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksi vuodeksi, ja illalla tuoreutta tuli. Terveydestä en tiedä.

  "Kaljaveikot voittivat, akateemiset naiset hävisivät", siteerasi Matti Rönkä muuatta Yleen tullutta vaalipalautetta, ja Facebook oli täynnä hämmästystä ja halveksuntaa: "Silkkitakkiarmeijan marssi!" (marjapuuronpunainen silkkitakki on Vaatehuoneen Simon lanseerama look). Yhtäkkiä foorumilla jos toisellakin puhuttiin taas "kansasta", vaikka vielä pari viikkoa sitten "kansa" oli epäselvä virhekäsite. Joku keksi myös huomauttaa, ettei PerSujen vaalivoitto ollutkaan oikeastaan mikään voitto, vaan "vähemmistön vikinää", sillä tosiasiassa vanhat puolueet pitivät yhä pintansa.

 Näin toki on, mutta tällainen päätelmä - asennoituminen ylisummaan - on juuri se, mikä vei PerSut voittoon.

  PerSut vei voittoon vieraantuminen.

  Mutta tällä kertaa vieraantumisen - tuohon henkiseen etäisyyteen kansanosien välillä, joka on venynyt yhtä suureksi kuin tuloerot - purkautumiseen löytyi kanava, jonka kantoaalto vahvisti sanomaa. Internetissä jokainen on herra, eikä herroja siten tarvitse herrotella. Ilmiö on outoa, kieroa sukua vanhalle vasemmiston joukkovoimalle, missä marssivaan väkeen saattoi piiloutua. Mutta nyt ideologiat ovat epämääräisiä, vaateet jopa toisilleen vastakkaisia - ja niitä ei yhdistä punalippu, vaan tarve panna vastaan. Ylhäältä päin annetut ideaalit, pedagogimainen aikuisten ihmisten holhoaminen - "tietäminen", mikä näille on hyväksi ja mikä on "oikein" - ei enää tepsi. Ihmiset katkeroituvat. Mitä enemmän halveksitaan ja nihiloidaan, sen vahvemmaksi tuo protesti muuttuu; konfrontaatio on sille kuin öljyä liekkeihin. Ja juuri näin kävi. "Edistyksellisten" paikoin yhtä alatyylinen vastahyökkäys aiheutti ainoastaan sen, että PerSut kokosivat vielä gallupejakin suuremman vaalivoiton. Tästä kirjoitin jo maaliskuussa otsikolla "Perussivistyneistö." Painotin, etten hyväksy heidän ideologiaansa, mutta että ymmärrän, mistä se kumpuaa.

  Jopa tämä yritykseni ymmärtää oli monille liikaa. PerSuja ei pidä ymmärtää, vaikka juuri ymmärtäminen on aina ollut strategian avain kaikessa taktisessa taistelussa. Ymmärtäminen ei tarkoita edes myötäilyä. Enimmillään se tarkoittaa sitä, että muissa puolueissa ymmärretään se todellisuus, missä tietyt ihmiset elävät ja otetaan se huomioon. Otetaan huomioon vaikka tietyt kulttuuriset ominaispiirteet - jollaisia ei tietysti poliittisesti korrektina pidä sanoa olevan olemassakaan - joihin kuuluu esimerkiksi suomalaisten voimakas ksenofobia. Se näkyy sekä suhtautumisessa EU:iin että maahanmuuttajiin. Millä lailla sitä hyödyntäen voitaisiin rakentaa avoimuuteen suuntautuvaa politiikkaa?

  Suomalaiset arvostavat myös suoraa puhetta - se on ollut kansainvälisissä suhteissa, mm. liike-elämässä, suuri valttimme. Eikö kukaan muu osannut lukea aikaa sen verran, että olisi hyödyntänyt sitä poliittisessa retoriikassaan nimenomaan nyt? Niin ikään seisominen sanojensa takana ja lupausten pitäminen nostetaan tavan takaa arvoiksemme (kuvittelemme itse olevamme suoraselkäisiä). Paha kyllä, PerSujen politiikka on tehnyt sen, ettei suomalaisuudesta voi puhua edes folkloristisin tai psykohistoriallisin termein tulematta leimatuksi heiksi.

  Parin viikon takaisessa blogikirjoituksessani käsittelin tekojen ja puheiden ristiriitaa - ja tarjosin vastaukseksi entistä vahvempaa suuntautumista kohti käytännön politiikkaa. Tuo ristiriita - "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä neuvon"- on nimittäin asia, joka saa suurimman osan ihmisistä raivoihinsa. Niinpä Timo Soini puhui joukoilleen siitä, kuinka valtavia muutoksia on politiikkaan tulossa.

  Jos jotakin pollyannamaisen hyvää tässä kaikessa voi nähdä, niin kenties se, että nyt punnitaan, kumpi lopulta voittaa: globaalitalous vai yhden kansallisvaltion politiikka. Ironista kyllä, olisiko nyt globaalitalouden vuoro kantaa pelastajan viittaa.


PS. Olisiko meritokratia sitten parempi kuin demokratia? http://sivistyssanakirja.com/meritokratia

Taukomisiin!

Pidän jonkinmoista taukoa myös blogini päivityksissä. Ajatuksiani voi kesän ajan lukea Turun Sanomien pääkirjoitussivun kolumneista, joita ilmestyy epäsäännöllisen säännöllisesti.

Ensimmäinen niistä on julkaistu tänään ja luettavissa - ainakin jonkin aikaa - osoitteessa

http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/211417.html

Luultavasti kuitenkin valokuvausharrastukseni puhkeaa taas kasvuun kevään kukkien kanssa. Krookukset, lumikellot ja narsissit ovat jo työntäneet suipot päänsä ylös huuruisesta mullasta.

Kevät jaksaa hämmästyttää ja lohduttaa tällaista piintynyttä pessimistiä joka vuosi. Se todella tulee, eikä jätä minuakaan paitsi tuhkimotarinastaan.

Puroleikkejä.