Tavallinen tarvitsee tukea

  Tasavallan Presidentti Niinistön jo vaalikampanjan aikana esiin tuotu lupaus puuttua syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen on tuottanut tämän: vihon, verkkosivuston - ja vellovan väittelyn. Syrjäytyneet seuraavat sivusta, kun eliitti tappelee.

Itseäni hämmästyttää se tavaton väärinymmärrys - ehkä jopa tahto ymmärtää väärin - toisen sanoman. Tänään ministerit Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen liittyivät Niinistön arvostelijoiden arvostelijoihin (HS, Mielipiteet, 18.9.2012).  He luettelivat niitä toimia, joita hallitus on tehnyt syrjäytyneiden nuorten hyväksi - ja korostivat, ettei Niinistön kampanjan ohjeet ovat millään tavalla pois niistä. "Keskinäinen välittäminen on meille yksilönä ja yhteiskuntana erittäin tärkeää ja välttämätön ehto syrjäytymisen torjumiselle." Samaa korosti myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen edellisenä päivänä. Hän huomautti niin ikään, miten "hankkeessa on korostettu koko ajan, että sen tavoitteena on ihmisten herätteleminen ja asenteiden muuttaminen, ei jo syrjäytyneiden lasten ja nuorten auttaminen."

Kysyä voi, mistä suuri yleisö - johon itsekin lasken itseni kuuluvaksi - on saanut käsityksen, että kampanjan tarkoitus oli nimenomaisesti syrjäytyneiden nuorten auttaminen. Miksi kampanjan  lanseeraus toteutettiin Jakomäen koululla? Ilmeisesti siksi, että Jakomäki on populaari käsitys paikasta, jossa syrjäydytään melkein automaattisesti; symboli. Jos kyse oli kuitenkin tarkoituksesta herättää kaikkia kansalaisia, lanseeraus olisi voitu tehdä myös omakotilähiössä. Säännöllisin väliajoin keskustelussa on nimittäin muistutettu, että syrjäytymistä tapahtuu "missä tahansa perheissä, myös niissä paremmissa".

Tämä pitää paikkansa vain marginaalisella todennäköisyydellä. Syrjäytyminen, huono-osaisuus, köyhyys, päihteiden käyttö ja kouluttamattomuus periytyvät. Syrjäytyminen on nimenomaan yhteisön ongelma. Tässä yhteisössä pätevät täysin toisenlaiset arvot kuin perheiden yhteinen aika, tervehenkiset harrastukset  ja niin edelleen. On kuulutettu sen yhden välittävän aikuisen perään. Jos koko yhteisö on sairas, mistä tämä yksi aikuinen löytyy - jos kyse ei ole viranomaisesta tai vastaavasta, opettajasta, nuorisotyöntekijästä, koulukuraattorista tai valmentajasta.

Kampanjassa käy samalla tavalla kuin taannoin koulun vanhempainillassa, jonne oli kutsuttu erityisopettaja puhumaan projektinsa tuloksista. Seurasi hyvin samantapaista luennointia kuin Niinistön kampanjan ohjeet. Muistan, että opettaja kehotti meitä vanhempia "puhumaan lapselleen" ja "ottamaan syliin". "Pörrötä hänen päätään, vaikka hän on jo iso poika." Tätä luentoa seurasi hiiskumatta satapäinen yleisö, joka nieli nämä kuin kukkakaupan aforismivihosta tempaistut lauseet hyvillä mielin. Miksi hyvillä mielin? Koska kaikki vanhempainillassa läsnäolevat olivat jo näitä ns. hyviä vanhempia, jotka puhuivat ja ottivat syliin! Muuan äiti, jonka tapasin jälkeen päin pihalla, oli myös - kuten Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen - tismalleen samaa mieltä luennoitsijan kanssa. "Näistähän pitää kerta kaikkiaan muistuttaa eräitä vanhempia..."  Tässä on juuri asian ydin! Eräitä... Nämä eräät, nämä "jakomäkeläiset", ovat aina jossakin muualla, kun taas "me", joilla asiat ja lapset on hoidettu hyvin, voimme hymistellä näiden ohjeiden ja luentojen jälkeen ja tuntea suurenmoista ylemmyyttä toisia kohtaan. Niitä, jotka eivät näihin perusohjeisiinkaan yllä...

Tietenkään vanhempainillassa ei ollut niitä, jotka olisivat tarvinneet kyseisiä ohjeita! He olivat jo ulkona, niin ohjeiden kuin valistuksenkin ulottumattomissa. Rautalangasta väännettynä: näiden ihmisten elämänura ei kääntynyt enää muistuttamalla, että toinen suuntakin olisi ja näin pitäisi tehdä.

Toinen virhe on mustavalkoisuus. Olen melko varma, etteivät yhteiskunnan toimien puolustajatkaan ole sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa lähimmäisenrakkaus ja keskinäinen välittäminen. Itse olen sitä mieltä, että yhteiskunta on toisinaan jopa liikaa sotkeutunut sellaisiin ihmiselämän alueihin, joilla sen toiminta häiritsee normaalia sosiaalista kehitystä (esimerkkeinä tietyt terveyteen ja lastenkasvatukseen liittyvät alueet). Mutta tämä liittyy suurempaan murtumaan, josta kohta vähän enemmän. Yhtä vähän Niinistön kampanjankaan tarkoitus ei liene ollut väittää, että kaikki yksilön harteille ja heti, mutta presidentin roolin vuoksi yhteiskunnan roolia ei uskallettu tuoda esiin. Toimittajana näen, että myös viestintuojalla on oma osuutensa. Jos poikkeuksellisen hyvintoimeentuleva ihminen ryhtyy neuvomaan huono-osaisia, voi ilman muuta varautua ikävyyksiin. Näiden väärinymmärrysten vuoksi Niinistön olisi kannattanut nostaa keulakuvaksi joku kentällä toimiva ihminen.

Suurin osa Niinistön kampanjan ohjeista on aivan oikeasti tärkeitä. Siitä ei ole kysymys. Kuten Keskusta eräässä vaalikampanjassaan (muistan ent. pääministeri Vanhasen suusta pulpahtaneen usein tämän sanan) nyt myös Niinistön kampanjan tärkeimmäksi asiaksi on noussut yhteisölllisyys. Minne on kadonnut yhteisöllisyys suomalaisesta yhteiskunnasta?

Nyt tulen suurempaan murtumaan, josta aiemmin puhuin. Tämä on mielestäni Niinistön kampanjan heikoin kohta. Se näkee syrjäytymisen ja lasten ja nuorten pahoinvoinnin syyksi yhteisöllisyyden kuoleman - solidaarisuuden, keskinäisen välittämisen ja empatian katoamisen suomalaisesta yhteiskunnasta. Se pitääkin toden totta osittain paikkansa.

Mutta jos tämä on syy, miksi? Jos yhteisöllisyyden puute on syrjäytymisen syy, mikä on yhteisöllisyyden puuttumisen syy? Miksi vastauksen etsintä jätetään puolitiehen?

Nähdäkseni syitä on kaksi. Toinen on se, mihin Sinkkosen mielestä tämä kampanjan tarkoitus ei ollut edes puuttua (mikä herättää kysymyksen, mitä järkeä on hoitaa seurauksia, jos ei hoideta syitä): yhteiskunnan eriarvoistuminen.

Tästä on kuitenkin puhuttu jo tarpeeksi, joten menen vieläkin syvemmälle arvopohjaan. Yksi syy siihen, miksi kelkasta putoaa jatkuvasti ihmisiä yhteiskunnan laidalle, on nimittäin omissa arvoissamme. On selvää, että suomalainen köyhä olisi upporikas bangladeshilaisen mittapuun mukaan. Samoin koska meillä arvoina on jatkuva talouskasvu, kotimaisen kysynnän lisääntyminen ja työuralla kohoaminen, on selvää, että tietyllä osalla väestöä on yhä pienemmät mahdollisuudet pysyä vauhdissa - ja he ovat entistä köyhempiä muihin verrattuina. Psykohistorioitsija Juha Siltala on jo vuosia sitten puhunut työelämän kovenevasta kulttuurista, jossa ihmisten pitää juosta yhä nopeammin pysyäkseen edes paikallaan. Tämän jälkeen juoksumaton tempoa on vain väännetty lisää. Ihmisiä sinkoutuu joka päivä työkyvyttömyyteen, masennukseen ja päihteisiin. Useimmat putoavat vauhdista jo kättelyssä. Toiset eivät viitsi edes yrittää, koska vaatimukset ovat niin suuret. Ero kasvaa jatkuvasti, koska toiset juoksevat yhä lujempaa.

Yhteisö ympärillä perustuu talouskasvun mukaisesti yhteisöllisyyden vastavoimaan. Tämä vastavoima on nimeltään kilpailu. Lehdissä näkee usein sanan "terve kilpailu", jota pitäisi edistää, mutta läpikastellessaan kaikki yhteiskunnan kerrokset terveestäkin kilpailusta tulee sairasta. Kilpailu on ujuttautunut moniin sellaisiin asioihin, joihin se ei enää kuulu. Lasten ja nuorten elämässä kilpailu (sekä normittaminen, joka muodostaa kilpailun lähtötelineet) on kenties korostuneimmillaan. Jos kotona vanhemmat eivät piiskaa lapsiaan suorituksiin (hyvin tyypillistä mm. suomalaiselle junioriurheilulle, jossa pikku urheilijoita motivoidaan melkein yksin kilpailuttamalla, harvemmin ns. liikunnan ilolla), sen tekee koulu, kaverit ja kulutusmaailma. Vaikka itsekin yritin sen seitsemän vuoden ajan, jolloin lapseni eivät vielä käyneet koulua, opettaa heille ajan, rakkauden ja luonnon tärkeyttä, koulukaveriyhteisö toi hyvin nopeasti esiin toiset arvot ja korosti niitä. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikkapa kännykän tärkeyden. Olen kuskannut kymmeniä lapsia urheiluharrastuksiin, synttäreille yms. ja liki poikkeuksetta takapenkillä puhutaan kännyköistä ja niiden merkeistä. Ja vaikka minäkin vielä muutama vuosi sitten vannoin pyhästi muuta, olen sittemmin ostanut lapsille ne kännykät. Vastavirtaan uiminen on yksinkertaisesti liian raskasta, jos on muitakin huolia.

Jos lasten ja nuorten arvot noudattelevat - ja tietenkin ne noudattelevat - aikuisten tärkeinä pitämiä arvoja kuten talouskasvua, kilpailua, pärjäämistä, kuluttamista ja työuralla puskemista, on täysin selvää, että jotkut putoavat kelkasta automaattisesti jo hyvin varhain. Siinä ei auta kehotus "välittää lähimmäisestä", "rakentaa yhteisöllisyyttä" tai - sama epäsuhta jäytää näet myös koulun kiusaamiskampanjoissa - "olla kiusaamatta huonosti pärjäävää koulutoveria". Jatkuva kilpailuttaminen ja pärjäämisen eetos toisten kustannuksella nakertavat kaiken keskinäisen empatian.

Summa summarum: yhteisöllisyys on vähissä, koska kilpailuun perustuva talouskasvun dogmi on tuhonnut sitä. Rahaa toki tarvitaan hyvinvointivaltion perustaksi, mutta siitä on tullut kaiken muunkin mitta. Renki on ottanut isännän paikan.

Nyt jokainen voi kysyä itseltään, mikä poliittinen ideologia - puolue - mahtaakaan olla suurimmassa vastuussa yhteisöllisyyden rapautumisesta.

Helposti kielen kärjelle livahtaa yksi tietty puolue ja suu suipistuu tötterölle. Mutta pidemmälle ajateltuna yhtä syyttäminen ei ole oikea vastaus. Oikeampi vastaus on: kaikki puolueet. On nimittäin niin, että ns. reaalipolitiikka on syönyt ideologiat. Tämän huomaa helposti siitä, että vaikka hallitukset vaihtuvat, mikään ei muutu. "Markkinat" ovat kaikki muut perustelut ohittava maaginen sana - jopa siitä typerryttävästä tosiseikasta huolimatta, että "markkinat" muodostuvat suureksi osaksi tietokoneohjelmista, jotka toimivat annettujen algoritmien mukaan. Pohjalla tietysti vaikuttaa sama kilpailun "syö tai tule syödyksi" -logiikka.

Niinpä en lainkaan ihmettele, että vallitsevassa politiikan rappiotilassa huudetaan apuun yksilöä. Siitä jatkuva paino harteilla, siitä jatkuva syyllistäminen ja syyllisyyden taakka...Väitetäänhän, että jopa ilmastonmuutos on hoidettavissa yksittäisen yksilön - kuluttajan - valinnoilla - vain hän voi tehdä asialle jotakin, kun valtioiden väliset ilmastokokoukset kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. Näin ei tietenkään ole kuin vain osittain. Samoin on köyhyyden ja syrjäytymisen laita. Syrjäytyneitä nuoria on kymmeniä tuhansia. Olisiko mahdollista, että me voisimme auttaa heidät ylös tästä kurimuksesta - olisiko mahdollista, että me hylkäämme ykskaks ympärillämme vallitsevat arvot (kilpailun, materian, talouskasvun, palkkatyön) ja annamme aikaa näille nuorille? Jätämme ylityöt pomon kehotuksesta huolimatta tekemättä ja ryhdymme vapaaehtoistyöhön? Emme enää käy shoppailemassa (ja annamme yritysten mennä konkurssiin ja kulutuskysynnän hiipua) ja lähdemme nuorten avuksi? Ulkonäkö, pärjääminen ja uudet kamat lakkaavat merkitsemästä meille mitään (vaikka niitä tuputetaan tuhatkertaisella volyymilla välittämisen ja yhteisöllisyyden arvoihin verrattuna)? Eikä pelastusta näytä tulevan, koska nuo asiat näyttävät olevan seuraavalle sukupolvelle vielä entistä tärkeämpiä.

Jos näin nyt tapahtuu - jos Niinistön ohjeet menevät perille ja ihmiset heräävät - myönnän olleeni täydellisen väärässä.

Ps. Olen nyt kuullut huomautuksia, että Niinistön kampanja olikin vain yksi "viaton" puheenvuoro, pikku pamfletti, josta vain typerykset tekivät härkäsen. Että on ylisummaan suuri virhe hm... puhua siitä  ja ruotia sen antia. Tällöin herää kysymys: minkä ihmeen vuoksi kampanja laadittiin ja siihen pantiin ymmärtääkseni myös yhteiskunnan rahaa? Miksi pikku pamflettiin piti siinä tapauksessa valjastaa koko presidentti-instituutio ja kaikki Suomen johtavat lasten ja nuoren hyvinvoinnin asiantuntijat? Jutellessani erään pitkän työuran tehneen alakoulun opettajan kanssa hän huoahtaen kertoi, miten hänen työuransa varrella on lanseerattu tuhat ja yksi erilaista kampanjaa ja projektia, tarkoituksenaan milloin varhainen puuttuminen, kiusaamisen estäminen, lukemiseen kannustaminen, erityislasten tukeminen jne. jne. Jokainen näistä projekteista on alkanut terhakkaasti, mutta hiipunut sitten - osin sen vuoksi, että Suomessa pelkkä lätinä riittää (so. vihkonen, nettisivusto - tai vielä hupaisammin: "julkilausuma"), eikä mitään konkreettista koskaan seuraa. Niinpä en voi olla ihmettelemättä sitä, ettei Niinistön kampanjasta saisi edes keskustella. Millä tavalla sen siinä tapauksessa pitäisi "herätellä"?

Alfoja ja beetoja

Luin samalla viikolla kaksi lehtijuttua, jotka toisiinsa suhteutettuina saivat minut ajattelemaan. Toinen oli Joanna Palménin Image-lehden artikkeli "Eliitti ja kärsijät" (7-8/2012), joka kertoi katkeroituneista poikamiehistä - niistä, jotka netissä purkavat misogynisiä tuntojaan rasististyyppisellä retoriikalla. Näiden miesten mielestä naiset ovat vallanhimoisia ja liian kriittisiä, sillä he suosivat vain alfauroksia, ja muut, ns. alemman tason miehet, saavat tyytyä vain haaveiluun ja nettipornoon.

Jutussa haastateltiin sosiologi Henry Laasasta, jonka blogikirjoitukset ovat kuin kylmässä metsässä palava nuotio, jonka ympärille nämä synkät miehet kerääntyvät. Heihin kuului myös aikoinaan Timo Hännikäinen, joka kirjoitti kohua herättäneen essee-kirjansa "Ilman". Nyt Hännikäinen on tosin onnellisesti naimisissa. Laasasellakin on tyttöystävä.

Monta vuotta sitten - 90-luvun loppupuolella - haastattelin Anna-lehteen Helsingin yliopistopiireissä ristivetoa aiheuttanutta hahmoa, evoluutiopsykologiasta luennoinutta dosentti Heikki Sarmajaa. Vein hänet yhdelle Esa Saarisen parisuhdeluennolle, jotka pidettiin silloisessa Hotel Inter-Continentalissa. Sali oli täynnä vanhempia pariskuntia. Saarinen sai yleisönsä hurmoksiin. Sarmaja hymyili vinosti.

Luennon jälkeen Sarmaja vastasi Saarisen rakkaushöpinöihin selittämällä, että miesten ja naisten välisten suhteiden dynamiikka perustui ennen muuta biologiaan. Sarmaja puhui paviaaniuroksista, eläinkunnan urosten tarpeesta levittää siemeniään ja siitä, että ihmistenkin parisuhteet muodostuivat siten, että alfat rakastuivat alfoihin, beetat beetoihin ja niin edelleen. Hyvin harvoin tapahtui niin, että alfa solmi liiton gamman tai peräti epsilonin kanssa.

Tuohon aikaan Sarmajan ajatukset tuntuivat virkistäviltä. Rakkaus käsitteenä oli kärsinyt pahan inflaation. Sitä oli ryöstöviljelty niin kuin Bachin Air -teemaa huuhteluainemainoksissa.

Sittemmin eläinteema totaalivalloitti tietyt piirit. Miehet löysivät paviaaneista tavan palauttaa itselleen seksuaalista dominanssia. Naistutkimus koki valtavan arvonlaskun - siitä tuli naurettavaa, sokalilaista hölynpölyä, jota kukaan ei voinut enää ottaa tosissaan.

Omituinen konservativismi hiipi sukupuolirooleihin. Konservativismi ei tässä tapauksessa tarkoittanut paluuta viktoriaaniseen aikaan, ei edes keski-aikaan, vaan paljon kauemmas - melkeinpä australopithecuksen ajoille. Nyt oli annettava luonnolle sille kuuluva tila. Miesten oli saatava olla koiraita (siis vaihtaa naaraita eikä harjoittaa yhteiskunnan suosimaa monogamiaa, joka merkitsi miehisen seksuaalisuuden "bonsaitumista") ja naisten naaraita. Oli vain yksi ongelma - ja se liittyi naisiin. Jos he nimittäin olivat evoluutiopsykologian käsitysten mukaisia naaraita, he halusivat paritella vain yhden, johtajauroksen, kanssa. Se taas merkitsi suurimmalle osalle miehistä pakkoselibaattia.

Niinpä evoluutiopsykologia, joka pinnalta käsin näytti miehuuden vapautusliikkeeltä ja romanttisen rakkauskäsityksen profanoinnilta - ja joka populaarikulttuurisessa mielessä vei ns. äijäbuumiin - johti ojasta allikkoon. Se vahvisti vain tiettyjen miesten seksuaalisia vapauksia - niiden, joilla ei ollut ennenkään ollut mitään hätää seksin saamisen suhteen.

Juuri sen vuoksi en voi olla ihmettelemättä, minkä vuoksi Laasanen viljelee Imagen haastattelussa yhä evoluutiopsykologiaan kallistuvia käsityksiä. Hän muun muassa väittää, ettei naisissa ole juuri mitään muuta eroa kuin ulkonäölliset - ja että sen tähden miehen kannattaa erityisesti panostaa naisen ulkonäköön kumppanin valintakriteerinä.

Onko Laasanen tosiaan tätä mieltä? Tarkoittaako hän siis todellakin, ettei naisissa - mutta miehissä toki, minkä vuoksi naisten pitäisi hellittää alfahuumastaan - ole luonne-eroja. Että heidän yksilöllisyytensä ja identiteettinsä perustuu vain ja ainoastaan ulkonäköön? Että me olemme kaikki samaa huttua, samaa mätitahnaa, joiden pakkausten koko ja väritys vain vaihtelevat?

Toinen lehtijuttu, jonka luin samalla viikolla, oli Helsingin Sanomien tiedesivun kirja-arvostelu Markus Bennemannin kirjasta Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Siinä listattiin mitä mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla eläimet yrittävät jatkaa sukuaan - jotkut niistä äärimmäisen brutaaleja. Yksi tunnettu esimerkki on  uroskissapetojen penis, jonka väkäset haraavat vastaan emättimen sisällä ja pitävät naaraan väkisin paikoillaan. Monet eläinurokset myös tarjoavat itsensä valitulleen huikopalaksi hedelmöittymisen jälkeen.

Kun ajattelee elämän eri tarkoituksia, voi olla varma, että päätyy lopulta myös pariutumiseen. Muuta tarkoitusta ei "Eliitti ja kärsijät" -jutussa haastateltujen miesten maailmaan tunnu  mahtuvan - pariutuminen, tai pikemminkin: sitoumukseton parittelu on heille eräänlainen elämän imperatiivi. Tarjoaisiko Bennemannin kirjassa kuvailtu merikrottikoiraan elämä heille paratiisinäyn, kun eläin riippuu pienenä nilviäismäisenä elukkana ison naaraan vatsassa, siihen lakkaamatta yhtyen? Tuottaisiko tällainen jäsentymätön, määräämätön seksi onnellisen yksilön - tosin sammuneen itseyden, mutta euforian kyllästämän?

Ja tarkoittavatko he myös samalla sitä, että pariton ihminen on luonnonvastainen - että seksitön elämä on kuolemaksi - ja että lapsettomuus on eräänlainen murha? Eikö missään näy sublimaatiota, rauhaa, joka tasoittaisi tietä edes vähäiselle mahdollisuuksien vapaudelle? Että on vain yksi tunne, joka pitää meitä otteessaan, eikä suo meille hetken rauhaa?

Yksi asia lienee kuitenkin varma. Jos miehet haluavat seksuaalista tasa-arvoa, he eivät saa sitä biologiaan vetoamalla. Ainut toivo piilee kulttuurissa - so. uskossa hulluun rakkauteen!

Hiukkasen alkeita

Olen nyt saanut loppuun Michel Houellebecqin romaanin Alkeishiukkasia. Sitä ennen olen lukenut Halujen taistelukentän.

 Houellebecq on ilmiö. Hänestä on kohistu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta eurooppalaisesta kirjailijasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjailijan suomalainen kustantaja määrittelee hänet sivuillaan "Ranskan kirjallisuuden pahaksi pojaksi".

 Kaikki edellämainittu - "kohu", "paha poika", "ilmiö" - on vastenmielinen lähtökohta kirjallisuudelle. Niin kuin ylisummaan taiteelle... Mikään ei ole niin haukotuttavaa kuin aiheuttaa tarkoituksellisesti pahennusta ja närää. Trollit netissä, provosointi, "vittu" -sanan toistaminen suorassa uutislähetyksessä jne. tuo mieleeni yläasteen välituntialueen.

  Mutta silti Houellebecqia palvotaan. Täkäläisille miesesseisteille hän on suoranainen kotijumala - hän onnistuu puhuttelemaan heitä, kertomaan juuri heidän omista tuntemuksistaan. Houllebecq on kirjailija, joka "häiritsee sielunrauhaa" - ja juuri tämä on heille olennaista.

 Mutta miten Houellebecq heitä häiritsee?

 Houellebecq puhuu kulttuuristamme epäsikiönä, jonka arvoliberalismi on huumehouruissaan synnyttänyt. Kun vähäisimmätkin moraaliset rakenteet on purettu ympäriltämme, ihminen muuttuu lapseksi, joka on saanut osakseen vain rauhaa ja rakkautta. Rajat ovat kadonneet. Tai on yksi: biologinen ruumis, joka ei voi loputtomiin yhtyä muihin ruumiisiin eikä säilyä ikuisesti nuorena, vaan jonka kohtalona on päätyä väistämättä rappioon ja kuolemaan.

 Siksi lyhyestä elämästä on otettava kaikki irti. Koska Jumalakin on hajonnut atomeiksi, tuonpuoleisuudessa ei odota enää mitään, ei helvettiä eikä paratiisia. Jokainen päivä on syytä elää kuin se olisi viimeinen, eikä perintöä jätetä. Luonnon tuhoutuminen ei kosketa ihmistä. Individualismi on syrjäyttänyt empatian. Hetken tyydytys on noussut kaiken mittapuuksi - huominen on usvaa. Lapset ovat pohjattoman pahoja - he kiusaavat heikompia tovereitaan hieromalla näiden naamoja ulosteeseen tai leikkaamalla etanoilta tuntosarvet katki askartelusaksilla. Tästä lähtökohdasta ihminen kasvaa vain vähän, ja julmuuden myllyt jauhavat kaikkialla kärsimyksen tomua.

 Alkeishiukkasissa toinen päähenkilö, geenibiologi, tulee pohtineeksi vapaan tahdon ongelmaa ja päätyy käsitykseen, että vapaus ja ennustamattomuus on sekoitettu toisiinsa. Todellista vapautta ei hänen mukaansa ole. Todellisuudessa länsimainen yhteiskunta teki itsemurhaa, eikä sitä käynyt välttäminen - yhtä vähän kuin yksittäinen yksilö saattoi välttää kuoleman. Kysymykseksi tosin jää, miksi tämä "vapaudettomuus" olisi nyt yhtäkkiä ongelma - jos kerran juuri vapaus Houellebecqin mukaan oli syynä henkiseen rappioon? Sitä paitsi, jos vaihtoehdot olisivatkin määrätyt minkä tahansa reunaehdon puitteissa - päähenkilön pohtimien neuronien tai universumin materian - paljonko vaihtoehtoja pitäisi olla, jotta ihminen voisi nimittää sitä "vapaudeksi"? Riittääkö kymmenen? Vai sentiljoona? Vapauden määrittely jää puolitiehen - vaikka juuri tuo kysymys huutaisi vastausta.

 Seksuaalisuus näyttäytyy Houellebecqin henkilöille pakopaikkana tai paratiisillisena tyyssijana, mutta sekään ei kykene täyttämään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä (halujen raukenemisesta tai sammumisesta, joka muistuttaisi sitä ainoaa asiaa, joka täyttää ihmiselämässä todellisen rajattomuuden kriteerit: kuolemaa). On saatava aina uusi orgasmi - paratiisi on olemassa aina vain muutaman sekunnin. Aivan samoin ihmisen on saatava uusi ateriakin - yksinkertaisesti: elääkseen. Siitä, että seksi kehittyy vapauden tilassa eräänlaiseksi kulinarismiksi, seuraa Houellebecqin mielestä se, että lopulta enää vain erilaiset "perverssiydet" saavat halun nousemaan. Nyt kun jo Pirkka-lehdessäkin puhutaan tikka masalasta arkiateriana, myös "perverssiydet" saattavat olla makuukammarin peruskamaa. Ja entä mitä tästä seuraa, kysyy Houellebecq. Tikka masalan jälkeen keitetyt oravankorvat? Näin Houellebecq uskoo. Minä uskon puuron paluuseen.

 Lapsetkaan eivät tarjoa Houellebecqin henkilöille raameja elämään. Lapset ovat kirjoissa sivujuonne, poikkeuksetta heitteillä, television sarjaohjelmien, hampurilaisten ja muiden lasten, pärjääjien, kurjia orjia. Vanhemmat suhtautuvat heihin kuin loisiin, jotka ovat siinneet heidän seksielämänsä sivutuotteena. Alkeishiukkasten toinen päähenkilö jopa vetoaa laasasmaisesti luontoon, jossa nisäkäsurokset tappavat omia pentujaan.

 Nautinnon tavoittelu johtaa Houellebecqin mielestä ihmiset väistämättä turmioon. Hän muistaa kyllä mainita buddhalaiset, mutta Buddhastakaan ei liikene vastusta pumpattavalle Barbaralle. Ihmiset ovat kuin suomalaisten tutkijoiden viinarottia. Olemme kaikki addiktoituneita (paitsi Houellebecq itse, eihän hän muuten pystyisi kirjoittamaan). Ihmettelen, miten yhteiskunnat pystyvät vielä toimimaan. Miksi ulkona näkyy paraikaa lehtiä haravoivia ihmisiä, kun he voisivat istua kämpässään onanoimassa?

 Alkeishiukkasissa on sivujuonne David-nimisestä wannabe-rokkarista, joka ajautuu snuff-videoiden tekijäksi: "... kasetilla kidutettiin Mary Mac Nallahan -nimistä vanhaa naista sekä hänen lapsenlastaan, joka oli vasta pikkuvauva. Di Meola katkoi isoäidin edessä vauvan raajat putkipihdeillä, kiskoi sitten paljain sormin naiselta silmän ja masturboi vertavuotavaan silmäkuoppaan." Muutamaa sivua myöhemmin seuraa tarkempi analyysi: "Wieniläisaktionisteja, beatnikeja, hippejä ja sarjamurhaajia yhdisti se, että he havittelivat täydellistä vapautta ja ylistivät yksilön täydellisiä oikeuksia kaikkia sosiaalisia normeja ja kaikkea tekopyhyyttä vastaan, mitä heidän mukaansa edustivat moraali, tunteellisuus, oikeus ja sääli. Siinä mielessä Charles Manson ei ollut mikään hirviömäinen hippiliikkeen sivupolku, vaan sen looginen päätepiste..."

 Keitä Houellebecqin on tarkoitus "herätellä" tällä tavoin?

 Kuka lopulta herää?

 Sillä kauhistuttavinta Houellebecqin kirjoissa ei ole niiden teksti, vaan se, että ne toimivat tismalleen samoin kuin K-kaupan broilerimainos "Shokkihintaan tänään, hunajamarinoidut suikalepalat 2,99 euroa - ainoastaan Plussakortilla!" tai Seiskapäivää lehden kansi "Matti Nykänen pahoinpideltiin vankilassa, katso kuvat!" Ne ovat juuri sitä, mitä ne kritisoivat.

 Pornokuvaukset kiihottavat, väkivaltakuvaukset kuvottavat, tiedepalat kiinnostavat.

 Mitä meidän pitäisi Houellebecqin mielestä nyt tehdä? Miten kulttuurimme voi muuttua - ja millaiseksi sen pitäisi hänen mielestään muuttua? Tarjoaako hän jonkin näyn, jota voisimme tavoitella - suunnan, jota kohti edetä? Ei, ei yhtäkään... Jos hän esittäisi sellaisen, jos hänellä olisi tarjottavanaan yksikin vaihtoehto, kukaan ei enää kuuntelisi häntä. Yhtään hänen kirjaansa ei luettaisi. Nyt häntä kuunnellaan ja luetaan, koska hän on Ranskan kirjallisuuden "paha poika" - koska joku aina provosoituu ja joku aina puolustaa - "taiteen nimissä". Hän ei kerro, millaista on se ihanne-elämä, jota hänen henkilönsä hapuilevat tyhjyydestä. Hän ei kerro, millaista on sen elämän vapaus - tai onni - ja mitä tuon tilan saavuttamiseksi pitäisi tehdä. Hän ei paljasta, onko hyvän elämän eläminen hänen mielestään edes mahdollista. Hän haluaa häiritä, mutta miksi vaivautua - onhan lopulta hyvä, että kuolemme omaan mahdottomuuteemme - että me rikkaat länsimaalaiset tukehdumme oksennettuun ossobuccoon. Hymyilevä apokalypsi vartoo vuoroaan plastiikkakirurgin odotushuoneessa, jonka kauittimista soljuu panhuilulla soitetut Beatlesin instrumentaaliversiot.

 Yksilönvapaudet edustavat tällä hetkellä intelligentsian uusinta, viimekätisintä pahaa - niitä on liikaa, hukumme vapauteemme. Houellebecq tahtoo pelotella inhaa vapauden apostolia; porvaria, joka ei ole enää porvari sanan vanhassa merkityksessä; porvaria, jolle sanat "koti, uskonto, isänmaa" merkitsevät samaa kuin Che Guevaran sisustusjuliste. Mutta ongelma on siinä, että hänen maalinsa, tämä hänen itse kuvittelemansa porvari, jota hän haluaa soimata ja pistellä, on ommeltu teflonista, polyuretaanista ja Gore-texistä, eikä mikään kosketa tätä sen enempää, korkeintaan huvittaa laimeasti tai tuohduttaa hetken. Asioiden näin ollessa Houellebecq on vain pappi, joka saarnaa hekottelevalle seurakunnalle. Hän kohtaa astetta pahemman nihilismin kuin omansa; määrittelemättömän ja turran. Hän häiritsee korkeintaan niiden sielunrauhaa, joiden sielut ovat jo häirityt.

 Ratkaisuksi ei käy pakotie menneisyyteen, sillä paluuta entiseen ei ole - sellainen vaatii aina yhteiskunnan väkivaltaisen romahduksen. Tällaista paluuta tuntuvat monet ihmiset nyt toivovan: uutta väkivaltaa, joka sammuttaisi miraakkelimaisesti nykyisen  - ei väliä niistä ääliöistä, jotka menevät tämän puhdistuksen mukana; noista hampurilaismajoneesiin ja spermaan, hot-shotteihin ja money-shotteihin kadotetuista kirotuista sieluista. Mutta menneisyys onkin aina näyttänyt kultaisempana niiden silmissä, jotka ovat ikääntyneet. Vanhukset eivät muista kuin lapsuuden. Neurologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että onnen hetket säilyvät aivoissa pisimpään. Nostalgisoinnin on todettu jopa torjuvan alakuloa...

 Houellebecq tarkastelee vapauden räjähdysmäistä laajentumaa eritoten yksilön ja yhteiskunnan rappeutumisen kannalta. Hän ei katso ympärilleen, ei näe kuin ihmisen. Luonto ei saa häneltä kuin väsyneen sivuhuomion. Ennen muuta ongelmana on elämän tarkoituksettomuuden tunne, tyhjyys, jota täytetään luksusristeilyillä, mikroaterioilla ja seksillä. Kun Houellebecq kuvaa nykyarkea, hän saa sen kuulostamaan aina banaalilta - hän tuntuu olettavan, että "entisaikaan" arki oli ylevämpää ja merkityksellisempää. "Ennen" elämässä oli tarkoitus. Niin olikin, se oli annettu ulkopuolelta - uskonnolta - eikä sen autuus ollut yksiselitteistä. Nyt tarkoituksettomuus on ongelma vain siksi, että se määritellään siksi - masennus, kyllästyneisyys ja rappio ovat samaa langanpäätä kuin elämykset, kulutushedonismi, uudet tavarat ja wow-arkkitehtuuri.

 Ihminen ei tiedä mitä tekisi ns. vapaudellaan, joten hän Houellebecqin mukaan väärinkäyttää sitä - aivan kuin sylivauvalle annettaisiin tukku seteleitä ja se söisi ne. Mutta mitä ihminen haluaa? Haluaako hän pelon, kurinalaisuuden, nöyryyden ja ennalta määrätyn elämänuran vai haluaako hän tyhjyyden, masennuksen, levottomuuden ja tarkoituksettomuuden? Houellebecqin näkökulmasta valinta tuntuu olevan joko-tai. Mitään välimuotoa näiden kahden ääripään välillä en häneltä löydä. Vapaudella on totalitaristinen luonne. Jos annat sille pikkusormesi, se vie koko käden - aivan kuten kirkkokin määräsi lopulta aivan kaiken tieteestä vapaa-ajan viettoon.

 Mutta juuri soimatessaan yksilönvapauden ihannetta ja kuvatessaan sen jälkeen tätä ihanteen mukaista elämää orjallisesti toistavia "vapaita" Houellebecq joutuu omituiseen ajatukselliseen silmukkaan. Miksi vapauden politiikka, liberalismi, olisi syynä siihen, että me toistamme mekaanisesti ympäristömme vaatimuksia? Mitä "vapautta" se on? Mitä "vapautta" on runkata päivätolkulla kämpässään, mitä "vapautta" on ostella sitä tahi tätä, mitä "vapautta" on nussia omaa isoäitiään? Eikö kyse ole vain siitä, että "vapaudesta" on tehty kaupallinen versio? Sille on käynyt kuten mille tahansa hyödykkeelle, aatteelle tai hassutukselle. Myynnissä on monta tyyliä: esimerkiksi klassikkovapauteen kuuluvat huumeet, alkoholi, moottoripyörä, pitkä tukka, parta, nahkaliivi ja huorat.

 En tiedä Houellebecqista, mutta uskon (lässynlässynhumanistisesti?), että useimmilla ihmisillä on yhä tunne elämän rajoista ja omasta rajallisuudestaan. Useimmat ihmiset tuntevat yhä empatiaa. Useimmat ihmiset osaavat rakastaa. Useimmat vanhemmat vaalivat lapsiaan, kenties enemmän kuin milloinkaan historian aikana. Kulutusmielessä olemme mieron tiellä, se on totta, mutta yhä useampi tuntuu tajuavan senkin, ettei onni irtoa sieltäkään. Se, että me supistamme kulutusta ja vähennämme jätevirtaa, ei merkitse paluuta menneisyyteen. Ajatuksemme ovat peruuttamattomasti toiset. Emme elä yhtenäiskulttuurissa. Voimme pitää vähintäänkin "ajatusten vapauden", vaikka eläisimmekin pienemmin.

 Sanat "maltillisuus" ja "kohtuus" eivät ole huudossa, sillanrakentajat ja sovittelijat kuuluvat korkeintaan piikkilankarajoille, eivät meidän kulttuurisotiimme. Senkin vuoksi Houellebecq astuu omaan ansalankaansa. Häntä ei olisi ilman tätä kärjistyksen aikakautta, tätä tapaa alleviivata, tätä keskusteluilmapiiriä, jossa mielipiteet ovat joko-tai ja olet meidän puolellamme tai meitä vastaan - tätä muodin logiikkaa, jossa viime vuosikymmenen kengät, autot ja aatteet ovat auttamatta passé ja ennen kaunis nyt rumaa ja vastenmielistä. Yhteiskuntalaiva kallistuu kyljeltä toiselle, ja merimiehet kannella paiskautuvat välillä styyrpuuriin, välillä paapuuriin... Mitään kurssia laivalla ei tietenkään ole - eikä päätesatamaa. Joka muuta väittää on naiivi hölmö.

 Houellebecq haluaa sanoa: olette sairaita, olette nielleet koukun siimoineen. Minulla ei tosin ole teille lääkettä, eikä parannuskeinoakaan - en keksi muuta tapaa kiskoa koukku sisuksistanne kuin uskonnon (kunhan se ei vain ole islam - en tosin ymmärrä, miksi ihmeessä ei). Eihän alkoholisti taparikollinenkaan enää parannu muutoin kuin uskoon hurahtamalla. Mutta entä jos onkin niin, että tietoisuus lähestyvästä tuhosta vain kiihdyttää kaiken tuhoa? Ehkä onkin niin, että toimisimme tehokkaammin - niin, juuri niin kuin lapsi - kannustamalla ja toivon luomisella? Enkä tarkoita Paulo Coelhon lukemista; en kirjallista enkä ideologista somaa, en tekopyhää positiivisuutta. Mutten saata uskoa, että näillä ylhäältä päin kirjoitetuilla synkeillä mässäilyillä muiden mädännäisyydestä, näillä angstisella voivotteluilla saavutettaisiin mitään sen suurempaa. Siitä huolimatta nämä "raadolliset peilikuvat itsestämme" on analysoitu milloin "syvän inhimilliseksi hätähuudoksi", milloin "suruksi maailman rappion edessä".

 Minusta kyse on itsepetoksellisuudesta - totuuden valjastamisesta omiin tarkoituksiin. Itselääkinnästä. Terapiasta. Masturbaatiosta. Hienosta ja väkevästä masturbaatiosta, sitä ei käy kieltäminen. Vaikuttavasta tekstistä.

 Houellebecqin vähemmän älykäs serkku - kirjallisessa mielessä - onkin Brett Easton Ellis. Hän ei tosin esittänyt esseistisiä arvioita henkilöidensä tekojen välissä, silti myös hän on selittänyt kirjojensa olevan kritiikkiä vapauden aikaan saamaa rappiota vastaan. Mutta kuka luki Ellisin kirjoja analyysina rappiosta? Kuka taas luki niitä puolikiihottuneessa mielentilassa - salaa nauttien niiden hirveyksistä? Kyse on lopulta samasta ironisesta heikunkeikusta, jolla voidaan selittää vaikkapa se, että pitää Kikan, Kujun ja Katri-Helenan kappaleista "ironisessa mielessä",  ei siis oikeasti, vaan kaksoisvalotuksella, jolloin niitä voi sekä inhota että niistä voi pitää.

On täysin mahdollista - jopa todennäköistä - että kirjailijat nauttivat kirjoittaessaan kuvauksia väkivallasta ja pornosta. On täysin mahdollista, että he ovat misantrooppeja ja misogynisteja. Tällä ei tietenkään pitäisi lukijan kannalta olla merkitystä - onhan kyse taiteesta, fiktiosta. Ehkä lukija on vastuussa omista tulkinnoistaan, ja kriitikot omista arvioistaan. Mutta mitä amerikkalaisfilosofi Richard Rorty puhuikaan taiteen moraalista? Olen kirjoittanut siitä aiemmin tämän: http://sanastajakuvasta.blogspot.com/2011/03/taiteilija-itse.html

Rehellisyyden nimissä: toivoisin Houellebecq sanovan, että hän on itsekin tämän mielettömyyden ajan alkeishiukkanen.


 

Naurettavuuden pelosta

Jo kauan on tiedetty, että elämme "riskiyhteiskunnassa", ylimitoitettujen uhkien, näkymättömien vaarojen ja monimutkaisten kausaalisuhteiden maailmassa. Olemme yrittäneet siivota kuoleman mahdollisuuden kaikesta niin, että saisimme elämään yhtä kepeän ja ilmavan tunteen kuin mihin tahansa ostokseen. Elämän pitäisi olla yhtä huoletonta kuin kävely paikallisessa ostosparatiisissa, ja kuoleman jotakin sellaista kuin sieltä poistuttaessa - styroksmaisen (ei toki styksmäisen) ilmavaa fiilistä, kun kädet pursuavat muovikasseja ja sisällä kihisee into päästä nopeasti kotiin kokeilemaan tuota kaikkea.

Kuoleman hetki voi tosin osoittautua samantapaiseksi pettymykseksi kuin odotettu kotiinpaluu; tässäkö kaikki. Tuote ei täyttänytkään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä. Siispä, haluan uudelle kierrokselle!

Tähän samaiseen riskiyhteiskuntaan liittyy myös muuan aivan erityinen, kaikki yhteiskuntakerrokset läpikasteleva pelko.

Itsensä naurettavaksi tekemisen pelko.

Useimmilla meistä on käsitteitä - arvoja - joiden takana seisomme ja joita emme osaa oikein analyyttisesti perustella. Siksi puhumme "hyvästä", "kauniista", "oikeasta" tai "todesta" lapsenomaisesti, avuttomalla tavalla. Sanoessamme jotakin tällaista olemme haavoittuvimmillamme - aseettomia. Siksi myös tunteet, jotka hyrräävät ja jyräävät niiden taustalla, ovat arvaamattoman voimakkaita, hallitsemattomia. Jos jotakin tällaista mielestämme "pyhää", loukataan, meissä saattaa leimahtaa outo aggressiivisuus, primitiivinen tunne sekin.

Mutta kuinka moni enää käyttää tällaisia sanoja?

Maalaisjärki, tuo puolibiologinen intuitio ("Asia vain on näin..."), ei ole huudossa nykyisin. Sillä juuri se altistaa meidät muiden pilkalle ja ivalle.

Jää kaksi vaihtoehtoa välttää moinen vaara: loputon hännystely sekä ironia. Hännystely tarkoittaa sitä, että yhdymme jonkin sellaisen auktoriteetin mielipiteeseen, jota ei käy kyseenalaistaminen. Ironia tarkoittaa sitä, että emme usko mihinkään perimmäiseen. Uskomme vain siihen, että kaikki on vaihdettavissa - että arvoja voi shoppailla päättymättömissä mielipidetavarataloissa. Mitään pysyvää ei ole, sillä olemme yhä Herakleitoksen perillisiä ja uskomme Berkeleyn hengessä, että asiat ovat olemassa vain, jos me ne havaitsemme. Kaikki voidaan kirjoittaa ja määritellä uudelleen, sillä maailma on ihmisten tekemä. Vain ilmaisussa, volyymissa ja koristeellisuudessa, on jokin "pointti."

Tämän vuoksi ironikko on aina jossakin määrin julma. Ahnaimmin hän käy helpon saaliin kimppuun - aseettoman tyypin, joka on luullut löytäneensä jotakin pysyvää tai sanoneensa jotakin oikeasti tärkeää. Ironikko nauraa pimeästä tyypille, joka on asettunut räikeän valonheittimen alle, yrittää suojata silmiään ja huutaa kuka siellä.

"Kaikelle pitää voida nauraa", on sanonta, jonka olen kuullut lukuisia kertoja. Jossakin suhteessa se pitääkin paikkaansa, yhteiskunnallisella tasolla varsinkin.

Samalla on käynyt hupaisa juttu. Sanonnasta on tullut korkein totuus, kyseenalaistamattomuus, jollaisia ei ironikon mielestä pitänyt olla olemassakaan.

Kahden kerroksen väkeä

Oulun Kaukovainion lähiössä tapahtui viikonloppuna verityö. Helsingin Sanomien toimittaja vieraili omalla kotikonnullaan ja löysi väkeä, joka ei halunnut puhua - tai enemmänkin, toivotti tiehensä. Toimittaja muisteli omaa lapsuuttaan: jo parikymmentä vuotta sitten Kaukovainio oli jakaantunut köyhään ja vauraaseen osaan. Jälkimmäisen perheet laittoivat lapsensa musiikkiluokalle ja kielikylpyyn, edellisten lapset hengailivat ostarilla ja nuokkarilla, puhuivat imppaamisesta ja ryyppäämisestä.

Björn Wahlroos voisi selittää, miksi jako on pysynyt voimassa koko tämän ajan. Eikö ollutkaan niin, että yksilöillä Suomessa oli samat lähtökohdat  - valinnanvapaus tehdä elämästään paras mahdollinen?

Itselläni on  kokemuksia vastaavanlaisesta alueesta. Kun asuin asumuseron jälkeen muutaman kuukauden Espoon Haukilahdessa, sain tuta paitsi elintason myös ihmisarvon laskun. Haukilahti on niin ikään kahtiajakautunut lähiö - sen laakealla, hiekkaa ja maininkeja vyöryvällä merenrannalla asuu Suomen rikkaimpia perheitä, mutta ostoskeskuksen takaa kuluneesta mäntymetsästä nousee 60-luvun vuokrakerrostaloja. Myös minä asuin vuokralla yksi- ja kolmevuotiaiden lasteni kanssa, ja raahasin päivittäin rattaita, muovikasseja ja lapsia kolmanteen kerrokseen portaita pitkin.

Tuona aikana sattui muutama erittäin ikävä juttu.

Lähikaupassa muuan pappa haparoi ostoksineen liukuhihnan päässä. Ostoksina oli muun muassa etikkakurkkuja, silakoita ja vessapaperia, joita pappa yritti mahduttaa kuluneeseen Bore-kassiin - yhtä vanhaan kuin talo, jossa hän asui. Hänen jäljessään tuleva Burberry-huiviin sonnustautunut rouva nosti metelin.

- Voi herranjestas, mikä haju... hän totesi kuuluvasti, piti timantein somistetuin sormin nenästä kiinni ja hymyili salaliittolaisen hymyä. - Hyvä, että osti vessapaperia sentään. Voisi vähän ajatella kanssaihmisiään ja pitää hygieniastaan huolta ennen kuin tulee ihmisten ilmoille.

Minusta rouvan käytös oli pöyristyttävää. Tuijotin häntä ilmeettä. En kyennyt sanomaan yhtään mitään, vaikka olisi pitänyt.

Pappa luikki korvat punaisena, vapisevana ulos.

Toisen kerran vein lapseni naapurikerrostalon keinuihin. Valkoinen Johtotähti kaarsi pihaan ja sieltä astui tavallisen näköinen, vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut silmälasipäinen nainen. Nainen pysähtyi kohdallemme.

- Mitäs väkeä te olette? hän kysyi.

Punastuin.

- Olemme tuosta naapurista... Lapset halusivat kokeilla keinuja... selitin ja hymyilin päälle.

Nainen ei vastannut hymyyn.

- Tämä on yksityisaluetta. Omistusasunto. Pysykää te vain omalla vuokratalollanne, josta maksattekin. Tästä te ette maksa.

Kuopus ei halunnut lähteä keinusta ja piti ketjuista kiinni. Revin hänet niistä väkisin irti. Nainen seisoi pihalla niin kauan, kunnes olimme menneet.

Toisen kerran kävelimme koko perhe leijaa lennättämään läheiselle hiekkakentälle. Keski-ikäinen mies vaahdotti kerrostalon parkkipaikalla autoaan. Hän nosti katseensa, keskeytti puuhansa ja jäi tuijottamaan meitä, kun lähestyimme hiljaksiin pihan toiselta puolen. Kummatkin arvelimme, että hän oli aikeissa vaihtaa sanasen tai pari leijasta tai lapsista.

- Tästä ei kuljeta! hän kävähti, kun olimme tulleet kohdalle. - Omistusasunto, yksityisalue. Ettekö nähneet kylttiä? Niin, siellä teidän vuokratalojenne puolella.

Mies kiukutteli vastaan, heilutti leijaa ja sanoi, että varo vain, tämähän on sinko.

- Jos alatte vielä rettelöidäkin, kutsun virkavallan, totesi autonpesijä kasvot kivettyneenä. Ikkunoista katseli pari muuta tyyppiä siltä varalta, että alkaisimme todella rettelöidä.

Näin siis sivistyneessä Haukilahdessa armon vuonna 2005. Me olimme valmiiksi luokitellut - olimmehan "toiselta puolen". Meidät oli asetettu paikoilleen ja ruuvattu lujasti kiinni jalustaan.

Näin jälkeen päin tajuan, että nuo tapahtumat kirpaisivat minua ennen muuta oman lapsuuteni vuoksi. Sama kahtiajako vallitsi näet myös silloin, kun olin lapsi ja asuin täällä samalla seudulla Raision Inkoisissa kuin paraikaa. Me lapset olimme jakautuneet "ylätalolaisiin" ja "alatalolaisiin". Ensinmainituilla oli monen sadan neliön omakotitalo, sadan markan violetti viikkoraha, vaihdepyörät ja uima-altaat. Jälkimmäisillä ei. Jälkimmäiset kuten minä tulivat edellisten koteihin kuin alamainen kuninkaanlinnaan - nautiskellen tilan valtavuudesta, ihaillen sisustusta. Ymmärtäen, että kaikki se, mikä tapahtui näissä kodeissa, oli saavuttamatonta ja mahdotonta itselle: uudet muotivaatteet, kylmiö, joka oli täynnä limonadeja; kiiltävät pähkinäparketit ja tiiliset takkahuoneet.

Samalla tuo rikkaus antoi jo lapsen vaistomaisen ymmärryksen perusteella sen haltijalle etuoikeuksia köyhempiin nähden.

Rikkaat saivat pilkata, härnätä ja valita, kenen kanssa olivat tänään kavereita - he olivat myös koulussa automaattisesti hierarkkiassa ylimpiä. Heidän suosiostaan kilpailtiin, sillä tokihan kaikki halusivat uimaan yhdeksän metrin yksityisaltaaseen sekä merirosvorahojen, Hopeatoffeiden ja Susu-patukoiden loppumattomaan virtaan.

Mutta miten tämä asetelma vaikutti lapsen psyykeen?

Mietin sitä myös nyt, kun olen ajanut omat lapseni tismalleen samanlaiseen tilanteeseen. Hekin ovat köyhiä vauraiden saarella. He ovat jo saaneet tuta pompottelun, pilkan ja vähättelyn, kun heidän puhelimensa, pelikonsolinsa ja polkupyöränsä ovat vähemmän kallista mallia kuin muiden.

"Miksi teillä ei ole kesämökkiä? Miksette te mene koskaan hiihtolomalla Lappiin?"

Tuleeko heistä - kuten minusta itsestäni - tyytymättömiä ja pettyneitä kaikkeen, mitä tekevät?

Eivätkö hekään koskaan saavuta unelmiaan?

Pyrkivätkö he kohti sitä, mikä on väärää - vain siksi, että se lapsen silmissä näytti tavoittelemisen arvoiselta liian pitkään? Niin, että niljakas rikkauden kaipuu juurtui sieluun.

Häpeä ja halu

Muutaman päivän kuluttua kirjoitan Turun Sanomien kolumnissani häpeästä. Häpeä on tunne, joka on seurannut itseäni lapsesta saakka. Pahaksi onneksi se on vastenmielisellä tavalla kietoutunut itseilmaisun haluun. Nämä kaksi - itsestäänselvästi - ovat kuin öljy ja vesi, jotka eivät koskaan sekoitu, vaan hylkivät alati toisiaan.

Samasta yhdistelmästä ovat siinneet ujot näyttelijät, jotka syttyvät eloon vasta näyttämöllä, ja mykät toimittajat, jotka eivät kehtaa kysyä haastateltavalta mitään.

Joskus epäilen, että tämä yhdistelmä on leimallinen monille suomalaisille - että se on kehittyvän kansanluonteen kasvukipuja. Ehkä me elämme häpeän ja halun välitilassa, puoliviileässä porstuassa, jonne kengät jätetään rullaanpotkitun räsymaton päälle ja joka toimii kesäpelargonioiden talvehtimispaikkana.

Olen luullut häpeäni lievittyvän vain, jos saavutan jotakin.

Samalla häpeä on estänyt minua saavuttamasta. Yksikin poikkipuolinen sana tai piikittelevä arvostelu  - pelkästään jo olkaa kohauttava mykkyys ja yleinen kommentoimattomuus - ovat toimineet todisteena siitä, että tekeleeni on arvoton. Että minun olisi syytä hävetä, että edes yritin. Tai että edes avasin suuni (häpeän jo tätä kirjoitustakin).

Ainut, missä huomaan olevani ansioitunut, on hartaan ihailijan rooli.

Suomalainen kulttuuri on ollut omiaan vahvistamaan tätä. Kehuja ei saa kuka tahansa - jotta toiset kehuvat, on hierarkkiassa ylempien pitänyt punnita teon merkittävyys ja kehaista ensin. Niinpä hyväksyntää on haettava aluksi ylhäältä, vasta sitten sitä suovat muut. Juuri tämän mekanismin myötä apurahat, tunnustukset ja palkankorotukset kasautuvat vain pienelle kapealle kärkijoukolle. Kerran kehutusta tulee magneetti, joka vetää puoleensa uusia kehuja, jolloin tapahtuu kuten sanonnassa: raha tulee rahan luo. Lopulta voi käydä niin, että teon tosiasiallinen merkittävyys on räikeässä ristiriidassa saatujen tunnustusten kanssa. Mikä pahinta, tuloksena on usein nollasummapeli: so. nuo tunnustukset ovat poissa toisilta, kukaties yhtä ansiokkailta tekijöiltä.

Yksi esimerkki kirjallisuuden alalta: moniko on kuullut Essi Kummusta? Essi Kummun parin vuoden takainen Karhun kuolema, vaikkakin sai kiittävät arvostelut maakuntalehdissä ja Parnassossa, ei koskaan noussut yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden joukkoon - eikä Essi Kummua ole ainakaan minun silmiini sattuen haastateltu yhdessäkään valtakunnallisessa mediassa.

Miksi?

Jokin tärkeä instanssi puuttuu välistä. Joku, joka lyö leiman "huikea" näkymättömään todistukseen. Ja kuitenkaan, niin, tämä on ensiarvoisen tärkeää, Essi Kummu ei saa olla katkera vuodatettuaan sydänverensä paperille, onnistuttuaan, mutta jouduttuaan syrjään.

Onneksi hänellä on suojanaan nuo kritiikit.

Alun perin kirjoitin kolumniini lauseen, jonka mukaan Suomessa tullaan taiteilijaksi vain saamalla hyvät kritiikit. Huonot kritiikit saanut ei ole taiteilija lainkaan.

Koko taideyhteisö tietää tämän. Huonot kritiikit saanut on pelkkä luuseri. Yhteisö, jonka luulisi hellivän myötätunnon ja suvaitsevaisuuden arvoja, suhtautuu jäykän hierarkkisesti ja ylenkatsetta viljellen vähäisiin tekijöihin ja alalle pyrkijöihin.

Tähän on tietysti yhteiskunnalliset syyt. Kun jaettavat resurssit ovat vähäiset, tekijät joutuvat tappelemaan keskenään. Silloin heikkojen on syytä väistyä - naiivia vertausta käyttäen: niin kuin pingviinien toisen poikasen, joka ei ehdi juosta emon nokan luo ajoissa. Poikanen nääntyy nälkään ja lopulta menehtyy. Siitä tulee kihujen ateria rantakivikossa.

Näin tapahtuu myös taiteilijayhteisön heikoimmille. He saavat taistella paitsi häpeän myös ylenkatseen ristiaallokossa, ja jos he eivät siitä selviä, he kuolevat henkisesti. Mikä hupaisinta, kukaan ei kanna tästä edes huonoa omaatuntoa. Kyseessähän oli luuserin oma valinta! Sivumennen sanoen, juuri näin ajattelevat myös valtion byrokraatit vähentäessään luovien alojen koulutuspaikkoja. Kaikille ei riitä töitä. Huonojen on syytäkin karsiutua.

Mutta voisiko taiteen tehtävää miettiä myös tekijän kannalta? Että se pitää tekijänsä "hengissä" ja tarjoaa hänen elämälleen tarkoituksen - ei köyttä, mutta edes langan, johon tarttua (ja johon pelkkä asian "harrastaminen" ei riitä)? Onko tämä niin vähäinen arvo, ettei sitä käy edes noteeraminen?

Taide on muuttunut ulkokohtaiseksi. Sitä perustellaan nykyisin darwinistisin termein, elinkelpoisuudella. Kirjojen on myytävä - tai, kuten johdattelevasti sanotaan, "kiinnostettava lukijoita". Sama argumentti pätee elokuviin, teatteriin ja kuvataiteeseen. Guggenheimin painavimmat perusteet eivät lähde taiteellisista arvoista, vaan silkasta rahasta. Taide on alistettava täydessä mitassaan darwinistiselle markkinataloudelle, jolloin ei-myyvää ja marginaalista tai ns. huonoa taidetta ihmiset saavat tehdä "omalla kustannuksellaan" ja "omalla ajallaan".

Tähän rahalla, tunnustuksilla ja ansiomitaleilla kuorrutettuun taidekäsitykseen taiteilijat itsekin ovat mitä suurimmassa määrin syyllisiä. Menestyksekkäimmätkään taiteilijat  - ne, joilla olisi totisesti jo tähän varaa - eivät puhu kuin itsestään. Kirjamessuilla salamavalojen räiskeessä kylpevät tähtikirjailijat eivät anna kirjavinkkejä yleisölleen ("Muuten, Essi Kummukin olisi tutustumisen arvoinen..."), vaan myyvät ainoastaan omaa kirjaansa. Yksikään juhlittu säveltäjä ei nosta nuorempaa kollegaansa parrasvaloihin, enkä muista yhdenkään sanoneen: "Hän säveltää minua paremmin..."

Toisinaan kylätapahtumassa tai lapsen urheilukisoissa törmään toimittajiin. Ennen maakuntalehden toimittajan paikalle saapumista paikallislehden toimittaja tepastelee kukkona tunkiolla. Hän kurvaa sakkopaikalle lehden logolla varustetulla Opelillla ja ripustaa järjestelmäkameran näyttävästi kaulaansa. Hän ottaa tilaa ympäriltään ja puhuu kovalla äänellä. Kaikki paikalla olijat hymyilevät maireasti, ja vanhemmat tyrkkivät lapsiaan edemmäs, jotta nämä pääsisivät "lehteen".

Paikallislehden toimittajan valta-asema kestää siihen saakka, kunnes maakuntalehden toimittaja ja valokuvaaja pörräävät sakkopaikalle maakuntalehden logolla varustetulla Fordilla - kuvaaja on tietysti kuski. Paikallislehden toimittaja tervehtii hiljaisesti "hei" ja ottaa vapaaehtoisesti taka-askeleen. Tähän maakuntalehden toimittaja antaa luvan väläyttämällä hymyntapaisen.

Jos olemme rehellisiä, suhtaudumme toisiimme näin - alituisella hierarkkittamisella, joka toimii kuin puoliautomaattiase - olimmepa millä alalla, minkä ikäisiä tai minkä koulutuksen saaneita tahansa. Puhun taideyhteisöstä erikseen siksi, että odotan siltä enemmän kuin yökerhon naisilta, jotka rankkeeravat toisensa ulkonäön perusteella - tai sijoitusyhtiön investointipankkiireilta, joiden mielestä miljoonan kesässä ansainnut tyyppi donkkaa tykimmin. Olen luullut, että se osaisi toimia sen periaatteen mukaan, jota se julistaa juhlapuheissaan ja julkilausumissaan - yleisen ihmisarvon puolesta. Sen tulisi itse yhteisönä toimia siten kuin se haluaisi koko Suomen tuomivan - hyväksymällä nekin, jotka eivät sen kriteereitä täytä. Miksi se puhuu tasa-arvosta, muttei itse taivu siihen oman yhteisönsä sisällä? Onko älymystö muita moraalisempaa tässä suhteessa - sillä juuri se antaisi sille oikeutuksen liputtaa näiden arvojen puolesta?

On helppo osoittaa raivosta vapisevalla sormella rahaa ja syyttää epätasa-arvosta rahan valtaa: huudahtaa, että köyhä ja rikas ovat samanarvoiset. Mutta entä julkisuus? Maine? Rahan tavoin myös julkinen tunnustus tekee ihmisestä etuoikeutetun, erivapaudella yli rajojen kulkevan, kuin Neuvostoliiton aikaisen valuuttamyymälän, jonne astuttiin pakkasesta huurtunut karva-Nikita kourassa ja niska alentuvasti köyryssä. Maineikkaan ihmisen sanoja kuunnellaan, ja niille, vaikka sitten samoille, jotka "ei-kukaan" lausui tovi sitten, annetaan tyystin toinen painoarvo.

Tällaisessa kulttuurissa häpeäjän on raskasta elää. Hän ei koskaan riitä.

Toinen

blogini ilmestyy nykyisin osoitteessa http://arkiposkessa.blogspot.com/

Siellä ei ole juuri mitään tarkoituksellisen syvällistä.

Huh.

Naiset, jotka eivät tiedä mitä haluavat

Ensin hahmo tuli vastaan Jonathan Franzénin kirjassa Vapaus. Sitten Chris Cleaven Little Been tarinassa ja jopa J. M. Coetzeen Kesässä. Ja nyt kun sain viimein loppuun David Grossmanin liki 700-sivuisen Sinne missä maa päättyy, sama hahmo muodosti jälleen kirjan keskeisen jännitteen.

Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.

Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.

Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?

Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.

Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.

 Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.

Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.

Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.

Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.

Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.

Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.

Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.