Tiedosta, taidosta

  Viime aikoina olen törmännyt useasti ammattilaisiin, jotka tietävät jo etukäteen vastaukset. Tai oikeastaan: he toimivat kuten oppikirjassa sanotaan. Oppikirjan ulkopuolella avautuu kuitenkin lukemattomia variaatioita - poikkeuksista puhumattakaan - joihin valmis vastaus ei päde.

  Ymmärrän, etteivät kaikki ole kutsumusammatissaan ja koe uutta, erilaista tilannetta haasteena tai voitettavana vastuksena.

  Silti mietin, onko kyse pelkästä mukavuudenhalusta. Luulen, että kyse on mieluumminkin jostakin opitusta - samasta ilmiöstä, jonka alle luetaan myös ns. uusavuttomuus.

  Uusavuttomina on pidetty yhteiskunnallisessa statuksessaan alhaalla olevia ihmisiä - köyhiä reppanoita, jotka paikkaavat housunsa Alkon muovipussilla. Mutta tämä on harhaa. Uusavuttomia esiintyy huomattava määrä, kenties eniten, yhteiskunnan yläportailla. Näillä ihmisillä on vain varaa peittää asia ostamalla ne palvelut, joita he eivät taida.

  Myös akateemisen sivistyksen on oletettu varjelevan uusavuttomuudelta. Opetetaanhan korkeakouluissa uskoaksemme omaehtoista, soveltavaa ajattelua...

  Mutta tämäkin on harhakuva. Uusavuttomuus johtuu ennen muuta erikoistumisen dogmistamme, jonka lopputuloksena meillä on sangen suuri määrä äärimmäisen kapealla sektorilla operoivia ihmisiä - joiden yleissivistys loppuu yhtä jyrkästi kuin keskiaikaisen pannukakkumaailman raja. Toisin sanoen ei ole enää yleissivistystä. On vain sivistystä, erikoissivistystä.

  Erikoistumiskehitys ei rajoitu myöskään vain akateemiseen opetukseen. Myös ammattikouluissa rajat vedetään entistä tiukemmin. Kun kotiini tuli sähkömies, jonka piti upottaa johto kattoon, hän kieltäytyi tarttumasta sahaan: "En ole puuseppä." Kun putkiasentajan kohdalle tuli ennenkokematon pulma, hän löi hanskat tiskiin: "Menee yli minun alani."

  Kahden ensimmäisen vuoden opetus peruskoulussa oli aikoinaan verraten vapaata - sellaista, joissa eri oppiaineet sekoittuivat toisiinsa - aivan kuten asiat sekoittuvat koulun ulkopuolellakin. Kolmannelta vuosiluokalta lähtien alkoivat oppiaineet, väkisin toisistaan erotetut sektorit. Luovuus rajoitettiin kuvaamataidon ja musiikin tunneille - niissäkin ahtaisiin puitteisiin. Kaikkien piti askarrella tismalleen samanlaiset käsinuket huopakankaasta ja villalangasta (jotta ne näyttäisivät hyvältä koulun seinällä). Matematiikan tai historian tunnilla ei sitä vastoin luovuutta saanut käyttää.

  Kun koulutus on lopulta annettu - oppiarvo tai titteli saatu - kenelläkään ulkopuolisella, asiaa virallisesti oppimattomalla, ei ole enää valtaa kritisoida ammattilaista. Koulutusta arvostetaan sokean palvovasti; sen uskotaan ratkaisevan jo etukäteen kaikki ongelmat. Juuri tämän vuoksi valelääkäriys on mahdollista; kenellekään ei tule edes mieleen kyseenalaistaa herra tohtoria.

 Tanskalainen kirjailijatar Karen Blixen kirjoitti aikoinaan eräässä novellissaan, miten Kööpenhaminan seurapiirit virkistyivät maalaisaatelin saapuessa aina keväisin kaupunkiin. Maalla asuneet ihmiset muistuttivat luonnon puita - toisin kuin kaupungin leikatut jalavat, vapaasti kasvavat puut levittivät oksansa sinne tänne saaden aikaan jännittäviä, vaikkakaan ei hallittuja muotoja.

  Meistä länsimaisista ihmisistä on tullut Kööpenhaminan seurapiirejä.

  Emme pysty enää ajattelemaan lokeromme ulkopuolella, tulevat sukupolvet - johtuen jatkuvista ylhäältä annetuista toimeksiannoista - vielä meitäkin vähemmin.

Soveltajat tulevat tästedes muualta, kehitysmaista.