Vaaleanpunaista vihaa

  Jos mitään väriä vihaan, niin vaaleanpunaista. Pidän siitä ainoastaan erään animoidun pantterin värin ominaisuudessa. Sonnit pillastuvat uskomuksen (tosin väärän) mukaan jonkun heilauttaessa punaista liinaa, minä pillastun pinkistä.

  Miksi?

  Siksi, että vaaleanpunainen mielletään tyttöjen väriksi. Jopa aikuisille naisille sitä markkinoidaan jonkinlaisen yltiönaisellisen alleviivauksen välineenä, jonka mukaisesti jopa kännykkäkotelon ja terveyssidepakkauksen on oltava vaaleanpunaisia.

  Puistattavimpia ovat pikkutyttöarmeijat, jotka on puettu vallitsevan värikoodiston mukaisesti - loputon vaaleanpunainen massa kävelemässä aamuisin viipalekouluun. Jo kilometrin päästä erottaa varmasti, ehdottomalla tarkkuudella, kiikaritta, että tulossa on tyttö.

  Miksi tämäntyyppinen alleviivaus tänä tasa-arvon aikana?

  Onko kyse jonkinlaisesta kouristavasta pakoliikkeestä, jolla maailmaa yritetään markkinoida tytöille viattomampana kuin se onkaan?

  Usein kuulee väitettävän, että tytöt itse haluavat vaaleanpunaista. En kiellä oman lapsuuteni keiju- ja prinsessakulttia, mutta näin jälkeen päin ajateltuna näen selvästi, mistä ne ovat kummunneet ja mihin lopulta johtaneet. Kultti sai lisäpontta siitä lapsen oivalluksesta, jonka mukaan kauneus oli tavoiteltava arvo jo pienellekin naissukupuolen jäsenelle (en tosin koskaan ollut sievä pikkutyttö), ja johdonmukainen seuraus oli patologinen itsensä tarkkailu ja oman ulkonäön kritisointi. Muistan yhä, kun olin nuori nainen ja tätini ehdotti minulle "kiertuetta Marilyn Monroena". Äitini harmitteli, että sääreni jäivät liian lyhyiksi mahdollista missiehdokkuutta silmällä pitäen.

 Huomautettakoon hyväntahtoisesti, että sekä tätini että äitini ovat muutoin varsin älykkäitä naisia...

 Omia poikiani kasvattaessa törmäsin asian toiseen, yllätykselliseen puoleen. Kävi nimittäin ilmi, että pojatkin rakastivat helyjä, hameita ja vaaleanpunaista niin kauan kuin sosiaalinen pakko - tietämys siitä, miten pojan tulee käyttäytyä - ei ollut heidän esteenään. Vielä esikoulun ensimmäisenä lukukautena nuorin poikani pyysi itselleen vaaleanpunaista strassipaitaa, mutta keväällä hän jo hylkäsi vaatteen. "Sehän on tyttöjen", hän ilmoitti tärkeänä. Vielä kauan sen jälkeenkin hän kävi kuitenkin haikea ilme kasvoillaan hypistelemässä paitaa vaatekomerossa.

  Poikien kasvatuksessa on runsaasti jäänteitä siitä ajasta, jolloin pojat piti kasvattaa ennen muuta sotamiehiksi. Sota vaati sitä, että lasta jo pienestä pitäen koulittiin tunteettomuuteen (so. pojat eivät saa itkeä) ja häntä kannustettiin nielemään kipunsa. Vähän aikaa sitten näin kolmen pojan leikkivän kukkulanvalloitusta lumikasan päällä. Pian yksi pojista tyrkättiin pahannäköisesti maahan, jonne hän jäi makaamaan vatsallaan. Riensin pojan luokse ja kysyin, sattuiko tähän. Lapasen välistä kuului tukahtunut mutina: "Mee pois..." Huomasin pojan itkevän tuskasta. Hän kuitenkin häpesi niin paljon itkuaan, että makasi viisi minuuttia maassa toisten ivatessa ja heitellessä lumikokkareita hänen päälleen. Vasta kun kyyneleet olivat varmasti kuivuneet, poikaparka - tuskin yhdeksänvuotias - tohti nousta pystyyn.

  Viime vuosien kasvatuskeskustelussa on järjen ääneksi kuitenkin nostettu ennen muuta biologismi - poikien ja tyttöjen luonnon määräämän erilaisuuden korostaminen. Kun halutaan vasiten tähdentää, kuinka typerää lasten kohteleminen ilman roolipaineita on, nostetaan esiin muutama hihhuli, joka ei ole paljastanut lapselleen tämän sukupuolta. Viime aikoina kansa, jopa sen ajattelevin osa, on ivannut ruotsalaista "sukupuolineutraalia päiväkotia".

  Olisiko mahdollista, että sukupuolineutraalin ja vaaleanpunaisen prinsessa-armeijan välissä olisi jokin välimuoto?

  Ainakin minulle elämä on opettanut, että kohtuullisuus ja keskitie - tasapaino - on melkein aina ainoa oikea tie.