En ole elämäni aikana ollut yhdestäkään kirjailijasta näin tohkeissani kuin Karl Ove Knausgårdista. Mitä enemmän häntä luen - nyt puhun tietenkin Taisteluni -sarjasta - sitä pakkomielteisemmäksi muutun. Olen viime päivinä katsonut myös kaksi dokumenttia Knausgårdista, joista jälkimmäinen, SVT:n tekemä, sai minut itkemään useita kertoja.
Itken myös lukiessani. Knausgård on kertonut itkeneensä kirjoittaessaan. Hän myös itki SVT:n dokumentissa. Minäkin itkin täällä kotona hänen kanssaan.
Itkemisessä piilee eräänlainen avainkokemus. Norjan television haastattelussa Knausgård siteeraa kirjailija Tore Renbergiä, joka on jakanut kirjat kahtia: niihin, jotka itkettävät ja niihin, jotka eivät. "Mutta mitä arvoa on lukijan itkettämisellä..." Knausgård miettii puolittain itsekseen.
Mutta itkulla on arvo, ja Knausgård tietää sen kyllä. Itkeminen on tunne, jossa tukahdetetun tai traumaattisen maailman ja vallitsevan hetken välinen portti avautuu. Ihminen katsoo äkkiä kahteen suuntaan - hän itkee sitä, joka hän joskus oli, menetettyä aikaa, menetettyä elämää, muistottomuutta. Itkun tukahduttaminen olisi synnillisempää kuin itkeminen itse.
Suomessa itkeminen on sitä vastoin aina ollut halveksittavaa. Älymystön piirissä itku kuuluu ylellisyyksiin, sillä mikään länsimaisessa elämäntavassa ei oikeuta sitä, ei ainakaan selviytyjän vollotusta... Onhan sinulla asemasi ja älysi, sosiaaliturva... Nopeasti itku banalisoidaan itsesääliksi tai kuten virtaviivaisempi ja viiltävämpi nykytermi kuuluu: uhriutumiseksi.
Voi tätä Knausgårdin uhriutumista!
Mikä saavutus se onkaan! Kiitän ja ylistän siitä häntä!
Iloitsen Knausgårdin uhriutumisesta monin eri tavoin, ensinnäkin itsekkäästi ja vulgaaristi, koska näen hänen kyynelistään heijastuvan omakuvani: kiltin ja hyväntahtoisen, mutta samalla herkän ja vaikean ihmisen, jota ei ole helppo sietää ja joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mielipuolisiin vaikeuksiin. Knausgårdilla on onnekseen kirjoittamisen lahja... Sillä hän saa pelastetuksi itsensä hetkeksi kuivalle maalle itkunsa hetteiköstä, paetuksi itseinhoaan, joka ei kuitenkaan jätä häntä koskaan lopullisesti rauhaan. Itseinhoa ei pääse pakoon, se löytää aina uudet muodot. Itseinho on yhtä ovela kuin isä, jonka mielestä lapsi ei ole koskaan onnistunut ja jos hän jonkun ulkopuolisen mielestä onkin, on onnistumisessa isän mielestä aina jotakin perustavanlaatuista vikaa, se on peräisin jostakin tyhjänpäiväisestä ja merkityksettömästä, se on saavutettu liian helpolla tai aivan vahingossa.
Kirjoitin joskus pienen, elämänkerrallisen kirjan, joka julkaistiin lähes sellaisenaan (kustannustoimittaja ei tehnyt siihen kuin muutaman korjauksen, mikä harmittaa minua vieläkin). Kirja kertoi kuolleesta miehestäni ja epäonnistuneesta avioliitostani. Voin kuvitella, mitä Knausgård on joutunut julkisuuden kannalta kokemaan, koska jo tuo pieni kirja herätti kosolti närää ja paheksuntaa. Se luokiteltiin terapiakirjallisuudeksi, jota Britanniassa kutsutaan termillä misery memoirs (vapaasti suomennettuna ruikutusmuistelmat). Ehkä tosin syyllistyin siihen, mistä Knausgårdin kirjailijavaimo Linda Boström puhuu: ehkä se oli huonosti kirjoitettu ja siksi pudotus oli järkyttävä. Silloin, ilman taiteellista ansiota, kerronta muuttuu paljasteluksi, eikä sillä ole enää moraalista perustetta.
Olen jäävi arvioimaan. Mutta yhden asian tiedän, yhden asian olen mielessäni käynyt tuhansia kertoja läpi ja tehnyt siitä jonkinlaisen huoneentauluni kirjoittajana. Toimittajakoulutuksessa Tampereen tiedotusopin laitoksella meitä opetettiin tavoittelemaan objektiivista totuutta. Se oli lehtijutun ydin, kaiken tiedonvälityksen johtotähti, ylin arvo. Mutta objektiivisuus pakenee kuin sateenkaari tai kuu auton ikkunassa. Pyrkiminen siihen on toki mahdollista, mutta myös loputtoman turhauttavaa. Se ikään kuin puhuu aina asian vierestä. Tärkeämpää on olla rehellinen. Ja rehellisyys edellyttää itsetutkiskelua, itsensä tuntemista sanan koko aristoteelisessa merkityksessä.
Vasta silloin syntyy maailmankirjallisuutta, kirjoja, jotka jäävät elämään. Niin, sananmukaisesti - aivan kirjaimellisesti - niihin virtaa eloa.
Tietenkin totuus pakenee, ja siksi koko sana pitäisi ymmärtää toisin. Onhan aina kyse jonkun totuudesta, yhdestä totuudesta, sen siivusta, puolesta tai kerrostumasta. Ja kun puhutaan kirjailijan moraalista - olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio - onkin ensisijassa lukijan tehtävä asemoida itsensä sen totuudellisuuden suhteen. Se, että sanat ovat viime kädessä noh, vain sanoja, vie kirjallisuuteen sisältyvän moraalin aina muihin kysymyksiin kuin paikkansapitävyyteen. Kirjallisuus ei ole ontologiaa, se ei koskaan kerro totuutta. Juuri siksi Knausgårdin vaimo Linda sanoo painokkaasti, ettei hän ollut kirjan uhri. Paljon pahempaa oli sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuin se, että Karl Ove kirjoitti siitä.
Missä on tunnustuskirjallisuuden moraali? Rehellisyydessä. Kirjailijan pitää paljastaa itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Vasta jos hän tämän tekee, kirjoittamisesta tulee oikeutettua. Ilman kamppailua ja tuskallista itsetutkiskelua tämä ei onnistu. Mutta senkään jälkeen kaikki ei ole totta. Olen joskus sanonut, että fiktio alkaa jo siitä, kun katsoo toista silmiin. Fiktio alkaa pelkästä katseesta. Minuuskin kamppailee noissa syövereissä, se on alati muuntuva kertomus itsestä... Sanotaan, että totuus paljastuu kirkkaassa valossa, mutta minusta tuntuu, että asia on päinvastoin. En ihmettele, miksi Knausgård tunsi tarvetta kirjoittaa juuri yöllä, pimeässä, valveen ja unen rajamailla, missä julkisivut ovat huokoisia ja hauraita. Elämä imeytyy niiden läpi kuin osmoosissa.
Paljastaessaan itsensä (tai kenties paljastuessaan itse itselleen) yöllisessä pimeässä, ponnistellessaan jokaisen kuvailemansa yksityiskohtaisen muiston voimin kohti alastomuuttaan Knausgård saa meidät tuntemaan lihallisia tunteita. Aivan kuin hänen sanansa todella eläisivät ja olisivat samaa totta, samaa lihallista totta kuin se, että nuorimmaiseni tuli juuri nyt koulusta ja halaa minua kaulasta. Että lapsen suolainen hienhaju ja ulkoilman tuoksu leijuvat työhuoneeseeni. Että hänen poskensa on uskomattoman pehmeä, että tukka ja kaula ovat kosteassa hiessä, sillä hän polkee aina täysillä kotiin. Tämäkään ei ole lapsen totuus, vaan minun.
Kyse on siitä, näin uskon, että Knausgård todella tuntee itsensä. Lukijoina saamme tuta, mitä sellainen tarkoittaisi meidän kohdallamme. Sydämemme särkyy osin siksi, että me tiedämme, voi miten hyvin me tiedämmekään, mutta emme uskalla. Vain Knausgårdin alastomuus rohkaisee meidät sellaiseen, minkä teemme korkeintaan yksin pimeässä, peiton alla - riisuudumme itsekin. Luulen, että elämä ajoi Knausgårdin niin nurkkaan, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa. Hän oli pakko paljastaa maailmalle suojaton puolensa, paljastua ja luottaa sen jälkeen armoomme. Sen vuoksi syytökset häntä vastaan tuntuvat niin jyrkiltä ja kohtuuttomilta... Uskon, että hän oli lähellä tuhoutumista, ja kukapa ei tekisi silloin muodollisesti moraalittomia tekoja. Heikko ihminen tekee. Kuten myös se, jolla on lapsia. Mitä tahansa, kunhan lapset pelastuvat.
Yksityiskohtien paljoudella Knausgård kuvaa meille maailman, jolle olemme tulleet sokeiksi. Emme muista, mutta nyt muistamme, muistamme ainakin hänet. Hänen kauttaan pääsemme sisään omaan lapsuuteemme, omaan menneisyyteemme ja arkeemme. Se ei ole meidän, mutta muistamme nyt, miltä tuolloin tuntui. Juuri noin, sanomme, innostuneina ja liikuttuneina, koska olemme unohtaneet ajan, jonka itse elimme ja tuon elämän menetys manifestoituu nyt kyyneleinä, itsesäälinä, joka vierii poskillemme. Ja mikä helpotus, Knausgård antaa meille luvan itkeä.
Knausgård puhuu fiktion täyttämästä maailmasta, joka ei pysty puhumaan enää mistään tärkeästä. Fakta on jätetty aktivistien, joukkotiedotusvälineiden ja poliitikkojen kontolle, mikä on huikea vääryys. Todellisuus identifioidaan johonkin suureelliseen ja päivänpolttavaan, ei mihinkään pieneen ja henkilökohtaiseen - ellei kyse ole sitten julkkisesta, jolloin siitä tulee yksinomaan banaalia - pintaa, joka ei puhu mistään. Vaihtoehdot ovat paskantärkeys tai ekshibitionismi.
Minun on vaikea ymmärtää, miten itsestään ja elämästään rehellisesti kertovaa pidetään täällä lähtökohtaisesti narsistina. Ja mikäli kertojan elämään liittyy vastoinkäymisiä, kyse on myös ruikuttajasta, jolle ei lohtua liikene. Ei, vastoinkäymisistä pitää kertoa koruttomasti - ja vieläkin paremmin: huumorilla - jolloin niistä katoaa kaikki vaara. Ja vaaran myötä katoaa rehellisyys, sillä nämä kaksi ovat aina pääsemättömissä toisistaan.
Väittääkö joku myös Knausgårdia ruikuttajaksi - siinäkin tapauksessa, että hän olisi suomalainen kirjailija? Väittääkö joku häntä narsistiksi? Katsokaa häntä SVT:n dokumentissa, kun hän kiusaantuneena ja loputtoman nolona istuu New Yorkissa kirjansa julkaisutilaisuudessa... Ei, narsisti ei ole vähääkään rehellinen - oikeastaan narsismi ja vilpittömyys ovat täysin vastakkaisia ominaisuuksia, ne ovat tosiaankin kuin öljyä ja vettä. Rehtiys pitää ihmisen jalat tukevasti maassa, rehellinen ihminen ei koskaan "luule itsestään mitään", vähiten liikoja.
Voisiko joku kirjailija Knausgårdin jalanjäljissä kirjoittaa jotakin vastaavaa? Tyhjensikö Knausgård itsensä lisäksi myös tunnustuskirjallisuuden pakin?
Voinko enää koskaan rakastua näin uudelleen?
Kirjoittaako Knausgård vielä joskus?
