Mutta mitä on elämä?

Olen ammatiltani toimittaja. Olin 16 vuotta vakinaisessa duunissa, mikä katkesi tiettyjen elämänsattumusten vuoksi. Puoliksi pakon edessä minun oli sanouduttava irti työpaikastani, tosin myöntää pitää, ettei päätös ollut vaikea, odottihan minua yksinhuoltajan tärkeämpi velvollisuus: antaa lapsilleni aikaa rahan asemesta. Noh, en osaa sanoa, oliko päätös oikea, ensikuulemalta se kuulostaa ylevältä, mutta sivuvaikutuksiakin on sittemmin ilmennyt. Osa niistä varsin epäsuotuisia...

Muutin samalla Helsingistä Varsinais-Suomeen, pikkukaupunkiin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää työterveyden piirissä. Vastedes minun piti valittaa vaivoistani teekoohon, eikä varaa yksityislääkäriin ollut. En käynyt enää Stockkan Delissä ja assan Konnussa, joiden hinnat nykyisin pöyristyttävät minua. Viipyilevät cafe latet paikallisissa trendikahviloissa jäivät, samoin Fredrikinkadun butiikit, joista ostelin tankotolkulla järjettömiä hepeniä. Kävin tuohon aikaan joka kuukausi kosmetologilla Etu-Töölössä, parturini oli se kaikkein kallein trendimesta Punavuoressa. Olin kuntoklubin jäsen ja jumppasin kuusi kertaa viikossa. Kävin joka viikko leffassa, museossa ja taidenäyttelyssä. Matkustin kolme, neljä kertaa vuodessa ulkomaille - useimmiten toki firman piikkiin. Ja mikäpä siinä kulutellessa, asunnot olivat aina vuokralla, ei siis lainalyhennyksiä, lapsiakaan ei ollut, ei edes kissaa.

Voin tunnustaa: viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut yhtä vähävarainen kuin tuolloin olin äveriäs. En tosin aina tunnista tilaani. Minulla on esimerkiksi valtavan hieno kämppä, yli sata neliötä, tosin samalla hinnalla - seuraan piruuttani asuntoilmoituksia - saisin Helsingissä 40 neliötä Alppilasta. En käy juuri missään entisissä menoissa- ehkä kerran, kaksi vuodessa ravintolassa ja saman verran lasten kanssa elokuvissa. Konsertissa käyn noin kerran kahdessa vuodessa. Kahteen ulkomaanmatkaamme olen venyttänyt urakalla penniä. Mitä vaatteisiin tulee, olen tänä vuonna ostanut itselleni yhden teepaidan ja verryttelypuvun. En käy kosmetologeilla, parturissa ehkä kerran vuodessa, joskus en sitäkään. Hellesäiden tultua huomasin, ettei minulla ole kynsilakkaa varpaankynsiin. Harkitsin paikallisessa Prismassa, ostaisinko kuuden euron lakkapullon - olisi minulla siihen toki varaa ollut, sitä en kiellä - mutta päätin, että voin yhtä hyvin olla ilmankin.

En kärsi, en todellakaan, asiani ovat ihan ookoo, mutta olisi itsepetosta väittää, etten haluaisi olla varakkaampi. Haluaisin saada kuukausipalkkaa, matkustella, kustantaa lapsilleni hienot harrastukset ja päheät kuteet - ennen muuta haluaisin asuntovelkani maksetuksi. Kesämökkiä suorastaan himoan. Mutta minkäs teet, toimittajan paikat ovat kiven alla, enkä edes suostuisi enää mihin tahansa. En suostuisi kirjoittamaan julkkisten perheasioista tai meikeistä. En suostuisi kaupallisen yrityksen tiedottajaksi. Siitäkin huolimatta, että juttutilausten saaminen tökkii aina vain enemmän. Lähetän viikottain vähintään kaksi juttuideaa avustamiini lehtiin. Niistä menee läpi noin joka kahdeskymmenes. Useimmat vastaukset ovat: meillä on tämä suunnitteilla, jo tehty, vakitoimittaja tekee paraikaa ehdottamaasi juttua. Aika usein en saa vastausta ollenkaan.

Törkeästi silti väitän, että toimittajana tärkein tekoni on ollut köyhtyminen ja muutto pois Helsingistä. Pois insestisistä toimituskokouksista ja tiedotustilaisuuksista. Olen pahoillani, jos kuulostan arrogantilta. Joku toimittajakollegoista muistaa varmaan ammoisen graffitin tamperelaisen rakennuksen seinässä. Siinä luki: "Vaikea huutaa, kun suu on täynnä ruokaa."

Puhun vieraantumisesta.

Näen sitä oikeasti, ja se huolestuttaa minua. Se on mielestäni merkki siitä, ettei toimittajakunnassa ole kaikki hyvin. En halua sanoa, että toimittajan työstä pitäisi maksaa huonosti, enkä pidä sitäkään hyvänä kehityksenä, että toimitukset katoavat lehdistä ja apinalaatikoissa näkyy pelkkiä "tuottajia". Mutta samalla tunnen suurta kiusausta väittää, että freelancerius auttaa näkemään sellaisia asioita yhteiskunnasta, joka on journalismissa äärimmäisen tärkeää.

Freelancerius pakottaa siihen, koska näyttää pahasti siltä, että toimittajat eivät nykyisin halua nähdä tätä puolta todellisuudesta - enhän minäkään nähnyt, en halunnut nähdä, perkele, pärjäisin yhä ilman :-). Vaikka toimittajat luokitellaan arkipuheessa "vihervassareiksi", se ei näytä realisoituvan siten, että heillä olisi rohkeutta tai mielikuvitusta asettua köyhän tai alistetun asemaan - muutoin kuin joutumalla freelanceriksi, prekariaatiksi. Ylimalkaan mainittu vihervassarius on minulle ideologiana epäselvä, sillä se tuntuu olevan usein jonkinlaista aateleikkiä, vaatemuodin ja musamaun kaltaista heimoajattelua. On silti järkeenkäypää, että vasemmistolaisuus on muuttunut; olisi naurettava ajaa duunareiden asiaa, sillä useimmat duunarit kuuluvat nykyään ylempään keskiluokkaan (miettikää nyt, kotonani käynyt putkimies veloitti tunnin työstä sata euroa!), eivätkä tarvitse erityissuojelua pahoja työnantajia vastaan. Viime aikoina tuloneuvottelujen kuumiin perunoihin on kuulunut, pitäisikö duunarin saada lisää kesälomaa, jos hän sairastaa lomansa aikana. Vaatimus - koko ajatus - on niin posketon freelancerin korvissa, etten tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Aina välillä joku toimittaja kirjoittaa tuohtuneen kolumnin siitä (tänä vuonna olen lukenut sellaisen Hesarista ainakin kaksi kertaa), miten kauheaa on joutua terveyskeskuksen jonoon. Yhdessä kolumnissa toimittaja oli jopa kuullut, kuinka joku laitapuolen kulkija oli huudellut rivouksia sermin takaa. Tämä oli jo liikaa. Onneksi vastedes työterveyshuolto pelastaa toimittajaparan moisilta järkyttäviltä kokemuksilta.Viimeksi kolmikymppinen valtalehden toimittaja kuvasi elämän epävarmuutta ja karheutta kolumnissaan näin: "Ja joskus wok-pannuun hulahtaa liikaa chiliä, ja toisinaan belgialainen olut onkin liian vahvaa." Kai tämä oli sentään ironiaa?

Muutama viikko sitten lähiomaiseni vietiin ambulanssilla keskussairaalan päivystykseen. Päivystystä kutsutaan kansan piirissä "jakelukeskukseksi" - siellä lihapaketti nimeltä ihminen saa odottaa tuntitolkulla tuskissaan ennen kuin loppuun asti nääntynyt henkilökunta - täällä Turussa paraikaa 40 hoitajan vaje ja loput uhkaavat joukkoirtisanoutumisella - saa jollakin ilveellä paketin kärrätyksi johonkin osoitteeseen. Usein osoite on takaisin kotiin - sinne omaisenikin lähetettiin, vaikka hänellä oli akuutti reaktiivinen niveltulehdus ja tulehdusarvot yli sadan. Hain hänet ensiavun portilta, evääksi oli lykätty kipulääkeresepti ja kainalosauvat. Omainen kutsui ensiapua helvetin esikartanoksi. Munuaiskiviä ja suolitukosta valittava mies karjui käytävällä kuusi tuntia peräkanaa. Mummot lyyhistyivät, koska kukaan ei tarjonnut vettä. Ihmiset paskoivat ja kusivat alleen.

Tätä on köyhän elämä. Ja mikä tärkeintä, sitä ei käy pakeneminen. Kun hätä iskee, ainut paikka, johon voi mennä, on tämä.

Stockkan Herkussa ei näy niitä, joita tapaa päivittäin lähiön supermarketissa, siinä, jonka yhteydessä on Alko. Aina sattuu ja tapahtuu. Uuninpankopojat maalta tulevat maanantaisin täydentämään varastojaan pakuilla, joiden peltiin on juovuspäissään ammuttu luoteja. Naku-hajusteet heiluvat taustapeilissä. Perseväli pilkottaa, housuista on unohtunut vyö, so what. Dementikot saapuvat hekin, vaikkapa se ukkeli, jonka ominaishajun tuntee jo kymmenen metrin päähän. Ukko on yrittänyt ajaa partaa; se hapsottaa harmaina tuppaina verinaarmujen seassa. "Tuulee, tuulee, ei jäätelöä tänään..." Muuan mummo huutaa, että kohta on paskat housuissa, jollei hän saa vessan avainta.

Vähän matkan päässä on asuma-alue, antikeidas keskiluokan paratiisissa. Kyseessä on täysin rappiolle jätetty vuokratalokasarmi, josta käymme kerran ostamassa käytetyn pyörän. Halpa hinta epäilyttää, vaikka nainen näyttää vilpitöntä naamaa - pyörä on kuulemma tyttären vanha, ja tytär sai tilalle mopon. Ei saanut. Nainen osoittautuu erinäisten vaiheiden jälkeen narkkariksi ja fillari pöllityksi - joudun kuulusteluihin poliisiasemalle. Viime torstaina iltakahdeksalta näin saman tyypin kävelemässä silmämunat pyörien pitkin supermarketin parkkipaikkaa ilman kenkiä.

Kiinnostaisiko lehtiä tällainen ajankuva? Ei kiinnosta. Keskiluokkaiset toimittajat tekevät lehtiä keskiluokalle. Se on ymmärrettävää. Keskiluokka haluaa lukea omista iloistaan ja ongelmistaan. Keskiluokka maksaa. Ilmoittajat haluavat keskiluokkaa. Keskiluokka on koko yhteiskunnan suola, kuluttajien kermaa, veronmaksajien aatelia. Keskiluokka siis rustaa otsikot.

Keskiluokka haluaa, että hyvinvointiyhteiskunta toimii ennen muuta sen ehdoilla (miettikää nyt vaikkapa tämän kesän vilkkainta kuntapoliittista debattia: jaetaanko lapsille päiväkodissa ksylitolipastilleja vai ei - samaan aikaan eräiden perheiden lapsilla ei ole kotona edes kunnon ruokaa!), koska se on koko lystin nettomaksaja. Se ei halua olla yksinomaan hyväntekijä, sen empatia maksaa, onhan kaikessa nykyään hintalappu, myös lähimmäisenrakkaudessa. Vanha vasemmistolaisuus ei puhuttele sitä, siinä haisevat DDR ja pateettiset lakkokeväät, uusi vasemmistolaisuus taas yrittää syödä ja säästää kakun puhumalla mieluummin seksuaalivähemmistöistä ja maahanmuuttajista kuin vanhuksista, päihteidenkäyttäjistä, yksinhuoltajista tai vähätuloisista. Jälkimmäiset eivät olekaan mediaseksikkäitä - niihin liittyy pelko, että noin voi käydä minullekin - minäkin voin vajota luuseriksi. Vasemmisto yrittää siis kosiskella toisin keskiluokkaiseksi muuttunutta kohderyhmäänsä. Pelotella ei saa, moraalinen palkinto pitää tarjoilla siistimmin.

Oma moraalinen ylemmyyteni toimittajana ei ole sen ylevämpää, vaan osin tyhjänpuhumista ja hurskastelua - samanlaista onttoa luksusta kuin se, että köyhä elää ekologisesti - pelkkää tilanteen sanelemaa pakkoa, ei muuta. Mutta pidän siitä kiinni kynsin hampain kuin köyhtynyt kreivi kuluneesta samettitakistaan.

Ottaisinko vakipaikan toimituksesta takaisin?

Riippuu ehdoista, vastaan korskeasti, vaikka minulla ei ole siihen vähäisintäkään kanttia.

Ps. Tässä loistava esimerkki siitä, missä maailmassa toimittajat elävät. Jutun alussa on pakollinen lausunto Hursteilta, kuinka köyhyys lapsiperheissä on kauheaa. Sitten annetaan "asiantuntijoiden säästövinkit", joissa köyhää perhettä kehotetaan muistelemaan, olisiko jollakulla perheestä kenties vähälle käytölle jäänyt kuntosalikortti. Niin ikään köyhän perheen pitäisi harkita, onko mopoauton tai skootterin osto teinille pakollista... http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288585002823.html