Tällä tavoin olisin "hyvisten puolella". Sellaisina minä nimittäin näen tämän yhteiskunnan hyvikset: vasemmistolaisina vegaaniuskovaisina. Mutta hyvikseksi tuleminen on yhtä vaikeaa kuin terveellisten elämäntapojen noudattaminen. Sitä voi päättää yhtä ja toista - jokainen tietää tasan tarkkaan, millainen on terveellinen ruokavalio - mutta toteutus tökkii. Uudenvuodenlupauskaan ei muuta yleviä päämääriäni käytännön teoiksi.
Aivoni eivät enää taivu, ne eivät ole tarpeeksi notkeat. Kuuluu narinaa, eikä hyppy onnistu. Ja mistä moinen narina on peräisin? Elämästä. Elämä on kalkkeuttanut ja jäykistänyt aivoratani. Sähkö ei suhahtele synapseissa kuten ennen. Oletteko kuulleet joskus tahmasta nimeltä Kyynisyys? Siinä hieno, onomatopoetiikkaa tiukkuava sana, jossa esiintyy omistusmuoto sahalaitaisesta matelijasta sekä sateinen vuodenaika.
Hyviksenä olo on vaikeaa ja tuskallista aikana, jolloin jokaisesta asiasta tehdään valinta vasemmistolaisten tai oikeistolaisten arvojen välillä.
Otetaan nyt esimerkiksi viimeaikainen kohu erityisopettajan erottamisesta.
Kun katselee keskustelua, sähköt katkeavat välittömästi pääkopassa. On pimeää ja tyhjää, väkisin täytyy haparoida tietään, etsiä jakkara ja sytyttää roikkalamppu katosta. Siellä se heiluu nyt eestaas ja luo seinille platonilaisia mörköjä.
Joku näkee varjoissa kamalan opettajan, joka käyttäytyy epäasiallisesti ja kiroilee. Joku toinen näkee pipo päässä kököttävän teinipojan, joka haistattelee viranhaltijalle. Nämä hahmot ovat monin verroin enemmän kuin itsejään, he ovat symboleja koko sille koulukeskustelulle, jota on käyty viime vuodet. Kiusaamisesta, koulurauhasta ja häiriköinnistä, opettajien aseettomuudesta, terrorisoivista vanhemmista, aivan, aivan kaikesta. Alppilan kouluruokalasta oksennettiin Suomen pöydille nyt kaikki - syrjäytyneet nuoret, Niinistö, vanhempien vastuu, koululaisten nukkumaanmenoajat, television väkivaltaohjelmat, päihdeperheiden ongelmat, lastensuojelun resurssipula...
Kaikki nuo aiheet palautuvat liki jäännöksettä suurempaan kysymykseen, jonka voi kysyä parillakin eri tavalla: onko vastuu yksilön vai yhteiskunnan, onko ihminen hyvä vai paha? Miksei myös: kumpi säätelee enemmän elämää, ympäristö vai geenit?
Jos olet hyvis, ajattelet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, syntyessään täydellinen ja puhdas - jokainen spurgu on onnettomuudessa menetetty sielu, jokainen murhaaja perustaltaan kunnon kansalainen, vain hirvittävä ympäristö tuhosi heidät. Eivät vanhemmat, jotka hekin ovat ennen muuta uhreja, vaan kurja, halveksittava yhteiskunta, joka ei huolehtinut tarpeeksi, ei puuttunut tai ei mahdollistanut; ylipäänsä, ei auttanut.
Jos olet pahis, ajattelet, että ihminen on syypää omaan kohtaloonsa ja vastuussa itse valinnoistaan.
Haluaisin niin kovin mieluusti ajatella kuten hyvis. Olla hyvä, ajatella hyvää muista, toimia hyvin. En halua ajatella kuten pahis. Haluaisin uskoa, että nuori on lähtökohtaisesti viaton, lapsi puhdas ja hyvä, ettei kukaan halua viime kädessä toiselle ihmiselle pahaa, että sodat ovat pelkkiä erehdyksiä, että ihmiskunta kehittyy ja hyvinvointivaltio pelastaa. Kunhan kaikki on hyvin, ihmisen on hyvin, ihminen on hyvä.
Sitten muistan vanhat koulukirjat ja mitä niissä sanottiin geenien ja ympäristön suhteesta ihmiselämän määräytymiseen. Karkeasti ottaen tilanne oli niiden mukaan fifty-fifty (on toki poikkeuksia, ja monella voi olla kummatkin kortit huonoja). Siitä ei päässyt mihinkään. Onko koulukirjojen tieto nyt sensuroitu keskustelusta? Se näyttää nimittäin muuttuneen kummallisen epäkorrektiksi, poliittisesti arkaluontoiseksi asiaksi. Yksilön vastuusta ei saa sanoa halaistua sanaa, yksilö on aina sivulauseessa, yksilöstä on tullut nisunjyvä, jonka hyvinvointivaltiojumala, yhteiskuntajumala heittää joko kalliolle tai humukseen. Toki myös toisin päin: suohon vajonnut ihminen voi tehdä münchhausenit - perusteena yleensä se, että koska minäkin pärjäsin ja minulla menee hyvin, miksei tuo toinenkin. Itsestä kiinni, kirjaimellisesti.
Mutta mistä tässä nimenomaisessa sotkussa on kyse? Siitä, että yksilön elämä - yksittäistapaus - nähdään yhteiskunnallisena ilmiönä.
Sen tähden opettajan erottamisesta sukeutui suurempi kysymys, eikä pelkkä kahden ihmisen välinen jupakka. Onko tosiaan niin, ettei oppilas olisi voinut valita toisin? Tai opettaja? Eivätkö oppilas ja opettaja olisi voineet sopia jälkeen päin kahden kesken kinansa? Eikö oppilas olisi voinut pyytää anteeksi? Ja sen jälkeen opettaja pahoitella käytöstään - "minäkin menin vähän liian pitkälle"?
Ei, tällaiset menetelmät eivät käy, koska ihmisten väliset suhteet - aivan kuten ihmisten omat ongelmatkin - on korvattu yhä enenevässä määrin yhteiskunnallisilla, institutionaalisilla rakenteilla. He eivät ole viime kädessä vastuussa omista teoistaan. He ovat tavalla tai toisella olosuhteiden hirvittäviä uhreja, pelinappuloita ja rataksia ilman omaa päätäntävaltaa. Tätä ajattelumallia ihmiset käyttävät kärkkäästi silloin, kun heillä menee huonosti. Hyvät asiat ovat ihmisen omaa ansiota, huonot asiat päätyvät yhteiskunnan - olosuhteiden - syyksi. Suuri ajattelija - tuo Syvällisten Mietteiden Raisionjoki - A. Leppä on joskus lausunut, että kun ihmisellä menee hyvin, hän äänestää Kokoomusta, kun hänellä menee huonosti, hän äänestää vassareita ja kun hän on todella hädässä, hän huutaa apuun Jumalaa. Välimuotojakin löytyy, mutta esimerkiksi sellainen kunnioitettava menneiden aikojen ihmistyyppi kuin sivistynyt duunari (tyyliin Toivo Pekkanen) on nykyisin valitettavan harvalukuinen laji. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että ihmiset tuntuvat täyttävän omaa yhteiskunnallista rooliaan tätä näkyä ennustettavasti. Se tuntuu ällistyttävältä tänä yksilönvapauden kulta-aikana. Myös ympäristö on kilvan tuppaamassa meitä rooliin: me "edustamme" jotakin, ja kun olemme kerran "edustaneet", "edustamme" sitä aina.
Mutta millä tavoin tämä liittyy asiaan? No, siten, että jos yksittäisen ihmisen elämä mielletään ennen muuta yhteiskunnallisen toiminnan tuloksena - uskomalla vain häviävän vähän ihmiseen itseensä, hän ei luultavasti koskaan pääse ulos lokerostaan. Jonkun luokitteleminen vaikkapa uhriksi on eräänlaista kahlehtimista. Uhrittaminen passivoi. Uhrina olosta tulee identiteetti, joka pitää ihanasti kasassa ja määrittelee valmiiksi ilman että ihmisen täytyy itsensä tehdä mitään muuta (kuin olla uhri). Tiedän tämän, koska olen itse kokenut, miten makealta uhrius maistuu ja miten vähän se oikeasti auttaa. Juhlapuheissa ihannoidaan diversiteettiä ja heterogeenista yhteiskuntaa, ylistetään kylä- ja kaupunkihulluutta, ite-taiteilijoita ja katumaalareita, mutta tällaiset tyypit ovat yhä harvemmassa - itse asiassa koko yhteiskunta köyhtyy sisäisesti - jos ihminen määritellään vain yhteiskunnan ehdoilla ja kaikille jaetaan valmiit roolit kuin näytelmässä. Sillä eikö sellainen muistuta viime kädessä uskoa kohtaloon, eikö se ole silkkaa fatalismia? Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että kaiken edellämainitun kivan mukana tulee kaikenlaista paskaa, sillä ihminen nyt on sellainen. Pitääkö silloin välttämättä ja ehdottomasti ajatella, että yhteiskunta on epäonnistunut?
Hassua kyllä, näyttäisi siltä, että ihmiset ovat itsekin alkaneet korvata keskinäisiä suhteitaaan yhä kärkkäämmin institutionaalisilla rakenteilla. He hakevat kiistoihinsa - sen sijaan että selvittäisivät ne itse - aina kolmannen, usein virallisen osapuolen. On mahdotonta mennä sanomaan leikkikentällä häliseville teineille, että menkääpäs nyt muualle, mieluummin soitetaan poliisille (epämääräisistä peloista huolimatta en ole kuuna päivänä kuullut kenenkään saaneen päihinsä kulmakunnan nuorilta). Naapurille, joka röökaa kymmenen minuutin välein parvekkeella, ei voi sanoa suoraan, että hei, röökaisitko joskus liesituulettimen ääressä - parempi soittaa metelöivä puhelinsoitto talonyhtiön hallituksen puheenjohtajalle tai isännöitsijälle. Yh-äitiä, jonka kolmevuotias karkaa kalsareissaan rappukäytävään, ei auteta, vaan hänestä tehdään lastensuojeluilmoitus - näin muka häntä autetaan parhaiten, "suojellaan itseltään". Erilaiset adressit, vetoomukset, FB-ryhmät ja yleisönosastokirjeet ovat tapa ilmaista itseään ilman että panee itsensä henkilökohtaisesti peliin. Suunsoittoa riittää, vaan ei aitoa rohkeutta.
Miksi meillä on tätä nykyä taipumus tehdä simppeleistä, henkilöön käyvistä asioista symboleja, aina jotakin suurempaa kuin ne ovat, politisoida kaikki mahdollinen? Onko suuta soittavan teinin ja päreensä polttavan opettajan välinen kiista tosiaan meidän kiistamme - onko se aivan oikeasti kiista yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista? Onko se kiista siitä, kumman moraali, ei tämän yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa, vaan yksilön ja yhteiskunnan, on määräävämpi - kumpi niistä on enemmän rappiolla, uhattuna, vaatii puhkuvaa puolustamista?
Minun piti jo ajat sitten kirjoittaa Norjan joukkomurhaajasta - siitä, kuinka vasemmisto teki hänestä terroristin ja oikeisto psykopaatin. Terrorismi määrittyy yhteiskunnasta käsin, kun taas psykopatia päätyy yksinomaan yksilön pääkoppaan. Kuka voi rehellisesti väittää Brejvikin olevan jäännöksettä vain jompikumpi? Ja vieläkin pidemmälle vietynä: viestittävätkö Utön tapahtumat jotakin olennaista norjalaisesta yhteiskunnasta?
Tai: kertooko "tapaus Eerika" totuuden suomalaisen lastensuojelun tilasta?
Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että olemme tehneet jonkinasteisen paluun durkheimilaiseen kollektiivitajuntaan. Sosiologi Émile Durkheim oli kehitysoptimisti, mutta ainakaan minun silmissäni optimismi ei nykyisyyden valossa ole mitenkään itsestäänselvää. Yhteiskunnan työnjako on totisesti eriytynyt, mutta onko yhdenmukaisuuden paine helpottanut siinä määrin kuin Durkheim aikoinaan ennusti? Näyttää pikemminkin siltä, että tietyn saturaatiopisteen jälkeen paine alkaa taas lisääntyä. Rikollisuus ja sen kaltaiset ilmiöt lisäävät toki sosiaalista kiinteyttä, sen huomaa palavasta vimmastamme löytää aina uusia vihollisia, syntipukkeja ja uhkakuvia. Vaikka näennäisesti vaikuttaa siltä, että peräämme vastuuta yksilöltä, vaatimustemme takana on aina ideologia. Se, minkä käsitämme yksilöllisyydeksi, on paradoksaalisesti aina tietynlaista yksilöllisyyttä. Tuota yksilöllisyyttä rajaa hulluus, jota palavinkin yksilöllisyyden puolestajapuhuja kavahtaa. Hulluuden ja yksilöllisyyden raja on kuitenkin liukuva ja määrittyy aina vallitsevasta kulttuurista käsin - tällä hetkellä tuntuu esimerkiksi siltä, että "hulluksi" (syrjäytyneeksi, huono-osaiseksi, poikkeavaksi, sairaaksi, keskittymishäiriöiseksi, ylivilkkaaksi, herkäksi, epäsosiaaliseksi, läheisriippuvaiseksi, aggressiiviseksi, epätasapainoiseksi, pakkomielteiseksi, riippuvaiseksi, maaniseksi jne.) leimataan yhä pienemmin perustein. Yhteiskuntaa siivotaan yhtä pontevasti kuin Pekingiä ennen olympialaisia... Nyky-yksilöllisyys tuntuukin olevan ennen muuta markkinoitua yksilöllisyyttä. Yksilöllisyyttä on vaikkapa tuunata oma kännykkänsä valittujen sapluunoiden avulla. Tällainen yksilöllisyys on tietenkin mukavan vaaratonta ja pysyy hyvin hallinnassa aiheuttamatta status quolle minkäänmoista uhkaa. Mutta mitä se aiheuttaa yksilölle itselleen? Mitä tapahtuu, jos yksilöllisyys jätetään markkinoiden kauppatavaraksi ja yhteiskunta kehottaa olemaan pelkkä passiivi?
Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, että haluamme isompien voimien olevan vastuussa elämästämme. Me haluamme itse valmiit roolit, sillä emme kestä eriytyneen työnjaon mukanaan tuomaa psykologista epävarmuutta, jota Durkheim kutsui anomiaksi (sen oireisiin kuuluu mm. itsemurha, jota edeltää usein masennus, yksi aikamme polttavimmista elintasosairauksista). Tuntuu, että hyvinvointivaltio ei loppuun asti vastaa tähän tarpeeseen. Se ei olekaan yhtä luja rakennelma kuin moraalinen kudelma sisällämme, "omatunnon ääni", Jumala tai jokin puolifeodaalinen voima. Siksi tämä loputon puhe "kurista", siksi nämä nostalgiset kaipuut aikaan, jolloin oli vielä "käytöstapoja", siksi kultaiset muistelot ajasta, jolloin ihminen "tiesi paikkansa". Olen myös kuullut haikailtavan "vanhan ajan patruunoita", jotka sentään "huolehtivat työntekijöistään".
Samanaikaisesti hyvinvointivaltio saattaa näyttäytyä jonkinlaisena isähahmona - tai kenties vielä paremmin: isäpuolena - jota vastaan yksilö haluaa kiukutella. Isähän tekee aina väärin, häneltä rohmutaan aina enemmän kuin hän pystyy tarjoamaan. Kenties olemme yhteiskunnallisessa mielessä infantiileja, joiden tarpeet on pohjattomat. Mikään ei meille riitä. Syytämme mogistamme isää, ankeaa lapsuutta. Sankaritarinat ovat aina yksilön omia tarinoita.
Toisaalta Durkheim näki, että tulevaisuudessa erilaiset pienemmät ryhmät tarjoavat yksilölle ryhmäidentiteetin ja kiinteyden kokemuksia massayhteiskunnassa - jalkapalloseurat, Martat, vapaa-ajattelijat, leffakerhot jne. Kaipa tähän voi liittää mukaan jossakin määrin myös poliittiset puolueet. Näihin koskeminen aiheuttaa yhtä voimakkaan puolustusreaktion kuin kansallisvaltion tai isämaan uhkaaminen vielä vähän aikaa sitten.
Voi, kunpa olisin hyvis. Sillä silloin voisin olla optimisti ja ajatella, että kunhan vain saisimme hyvinvointivaltion kuntoon, trimmattua järjestelmän täydelliseksi - kaikki mukaan heijaheija! - niin ongelmat väistyisivät. Kuolema, sairaudet, masennus, alkoholismi, huumeiden käyttö ja niin edelleen.
Mutta minä kurja en ole hyvis. Enkä pahiskaan. Minä en usko 90-luvun Jari Sarasvuohon ja Wayne Dyeriin, joiden mukaan joka aamu kylppärin peiliin katselemalla ja hokemalla: "I will do it! I will succeed!" pärjäisi elämässä ja saavuttaisi unelmat itsestään. Olen itse ei-akateemisesta yksinhuoltajaperheestä ja matkani älyn ja analyysin maailmaan lienee ollut hitusen mutkaisempi kuin akateemisen lääkäriperheen vesojen. Muuan poikaystäväni asui lapsuutensa kontulalaisessa yksiössä - hän tunsi 70-luvun tv-ohjelmien kaikki yksityiskohdat, sillä muuta ei ollut tarjolla - ja hän jos kuka sai minut tajuamaan, kuinka kaukana Kontula oli Kipsarin bileistä, vaikka fyysistä välimatkaa ei ollutkaan kuin kymmenen kilometriä.
Mitä minä haluan sanoa? Haluan sanoa - taas kerran - että vastaukset eivät ole mustavalkoisia. Ketä oikeasti palvelee sellainen ajatus, ettei sinulla ole mahdollisuutta auttaa itse itseäsi? Mistä nousee voima ja motivaatio parantaa elämäänsä, sivistyä ja kehittyä jne. jos viisaat ihmiset ympärilläsi ovat saaneet sinut uskomaan, että sivistys ja kehitys on yhteiskunnan, ei lainkaan sinun itsesi, asia? Ei yhteiskunnan pidä olla kaiken mitta, yhtä vähän kuin yksilönkään.
Yhteiskunnan pitäisi kannustaa, auttaa ja mahdollistaa, mutta se ei ratkaise kaikkea. Ei pakolla voi ketään jeesata, vaikka pakkohoidosta puhutaankin yhä hyväksyvimmin äänenpainoin. Älkää ymmärtäkö väärin. En halua sanoa, että tarpeeksi on jo tehty, että hyvinvointiyhteiskunta on valmis (se olisi yhtä naurettava väite kuin että tasa-arvo on saavutettu), että taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on turhaa. Ei se ole turhaa, tietenkään, vaan välttämätöntä. Haluan vain kiinnittää huomiota työnjakoon. Huudamme niin helposti "Miten tällaista voi tapahtua Suomessa!". Mutta aina vika ei ole yhteiskunnassa. Usein on kyse sellaisesta asiasta kuin elämä. Sattumasta. Yksilön omasta valinnasta.
Opettajan ja oppilaan ruokalakärhämä. Kertoiko se tosiaan totuuden suomalaisesta koulusta, erityisopettajista ja nykyteinien käytöstavoista?
Vai olisko siinä kyse kahden ihmisen välisestä riidasta, josta ei voi vetää sen suurempia johtopäätöksiä?
Sinä päivänä koulun ruokalassa tarjoiltiin muuten kolmea eri kiusausta. Siitäkään ei parane kehittää symbolia yhtään millekään.
PS. Varaan oikeuden olla totaalisen väärässä. Ajatukseni ovat yhä pelkkiä haja-aihelmia, eivätkä millään muotoa loppuun saatettuja.
