Tasavallan Presidentti Niinistön jo vaalikampanjan aikana esiin tuotu lupaus puuttua syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen on tuottanut tämän: vihon, verkkosivuston - ja vellovan väittelyn. Syrjäytyneet seuraavat sivusta, kun eliitti tappelee.
Itseäni hämmästyttää se tavaton väärinymmärrys - ehkä jopa tahto ymmärtää väärin - toisen sanoman. Tänään ministerit Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen liittyivät Niinistön arvostelijoiden arvostelijoihin (HS, Mielipiteet, 18.9.2012). He luettelivat niitä toimia, joita hallitus on tehnyt syrjäytyneiden nuorten hyväksi - ja korostivat, ettei Niinistön kampanjan ohjeet ovat millään tavalla pois niistä. "Keskinäinen välittäminen on meille yksilönä ja yhteiskuntana erittäin tärkeää ja välttämätön ehto syrjäytymisen torjumiselle." Samaa korosti myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen edellisenä päivänä. Hän huomautti niin ikään, miten "hankkeessa on korostettu koko ajan, että sen tavoitteena on ihmisten herätteleminen ja asenteiden muuttaminen, ei jo syrjäytyneiden lasten ja nuorten auttaminen."
Kysyä voi, mistä suuri yleisö - johon itsekin lasken itseni kuuluvaksi - on saanut käsityksen, että kampanjan tarkoitus oli nimenomaisesti syrjäytyneiden nuorten auttaminen. Miksi kampanjan lanseeraus toteutettiin Jakomäen koululla? Ilmeisesti siksi, että Jakomäki on populaari käsitys paikasta, jossa syrjäydytään melkein automaattisesti; symboli. Jos kyse oli kuitenkin tarkoituksesta herättää kaikkia kansalaisia, lanseeraus olisi voitu tehdä myös omakotilähiössä. Säännöllisin väliajoin keskustelussa on nimittäin muistutettu, että syrjäytymistä tapahtuu "missä tahansa perheissä, myös niissä paremmissa".
Tämä pitää paikkansa vain marginaalisella todennäköisyydellä. Syrjäytyminen, huono-osaisuus, köyhyys, päihteiden käyttö ja kouluttamattomuus periytyvät. Syrjäytyminen on nimenomaan yhteisön ongelma. Tässä yhteisössä pätevät täysin toisenlaiset arvot kuin perheiden yhteinen aika, tervehenkiset harrastukset ja niin edelleen. On kuulutettu sen yhden välittävän aikuisen perään. Jos koko yhteisö on sairas, mistä tämä yksi aikuinen löytyy - jos kyse ei ole viranomaisesta tai vastaavasta, opettajasta, nuorisotyöntekijästä, koulukuraattorista tai valmentajasta.
Kampanjassa käy samalla tavalla kuin taannoin koulun vanhempainillassa, jonne oli kutsuttu erityisopettaja puhumaan projektinsa tuloksista. Seurasi hyvin samantapaista luennointia kuin Niinistön kampanjan ohjeet. Muistan, että opettaja kehotti meitä vanhempia "puhumaan lapselleen" ja "ottamaan syliin". "Pörrötä hänen päätään, vaikka hän on jo iso poika." Tätä luentoa seurasi hiiskumatta satapäinen yleisö, joka nieli nämä kuin kukkakaupan aforismivihosta tempaistut lauseet hyvillä mielin. Miksi hyvillä mielin? Koska kaikki vanhempainillassa läsnäolevat olivat jo näitä ns. hyviä vanhempia, jotka puhuivat ja ottivat syliin! Muuan äiti, jonka tapasin jälkeen päin pihalla, oli myös - kuten Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen - tismalleen samaa mieltä luennoitsijan kanssa. "Näistähän pitää kerta kaikkiaan muistuttaa eräitä vanhempia..." Tässä on juuri asian ydin! Eräitä... Nämä eräät, nämä "jakomäkeläiset", ovat aina jossakin muualla, kun taas "me", joilla asiat ja lapset on hoidettu hyvin, voimme hymistellä näiden ohjeiden ja luentojen jälkeen ja tuntea suurenmoista ylemmyyttä toisia kohtaan. Niitä, jotka eivät näihin perusohjeisiinkaan yllä...
Tietenkään vanhempainillassa ei ollut niitä, jotka olisivat tarvinneet kyseisiä ohjeita! He olivat jo ulkona, niin ohjeiden kuin valistuksenkin ulottumattomissa. Rautalangasta väännettynä: näiden ihmisten elämänura ei kääntynyt enää muistuttamalla, että toinen suuntakin olisi ja näin pitäisi tehdä.
Toinen virhe on mustavalkoisuus. Olen melko varma, etteivät yhteiskunnan toimien puolustajatkaan ole sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa lähimmäisenrakkaus ja keskinäinen välittäminen. Itse olen sitä mieltä, että yhteiskunta on toisinaan jopa liikaa sotkeutunut sellaisiin ihmiselämän alueihin, joilla sen toiminta häiritsee normaalia sosiaalista kehitystä (esimerkkeinä tietyt terveyteen ja lastenkasvatukseen liittyvät alueet). Mutta tämä liittyy suurempaan murtumaan, josta kohta vähän enemmän. Yhtä vähän Niinistön kampanjankaan tarkoitus ei liene ollut väittää, että kaikki yksilön harteille ja heti, mutta presidentin roolin vuoksi yhteiskunnan roolia ei uskallettu tuoda esiin. Toimittajana näen, että myös viestintuojalla on oma osuutensa. Jos poikkeuksellisen hyvintoimeentuleva ihminen ryhtyy neuvomaan huono-osaisia, voi ilman muuta varautua ikävyyksiin. Näiden väärinymmärrysten vuoksi Niinistön olisi kannattanut nostaa keulakuvaksi joku kentällä toimiva ihminen.
Suurin osa Niinistön kampanjan ohjeista on aivan oikeasti tärkeitä. Siitä ei ole kysymys. Kuten Keskusta eräässä vaalikampanjassaan (muistan ent. pääministeri Vanhasen suusta pulpahtaneen usein tämän sanan) nyt myös Niinistön kampanjan tärkeimmäksi asiaksi on noussut yhteisölllisyys. Minne on kadonnut yhteisöllisyys suomalaisesta yhteiskunnasta?
Nyt tulen suurempaan murtumaan, josta aiemmin puhuin. Tämä on mielestäni Niinistön kampanjan heikoin kohta. Se näkee syrjäytymisen ja lasten ja nuorten pahoinvoinnin syyksi yhteisöllisyyden kuoleman - solidaarisuuden, keskinäisen välittämisen ja empatian katoamisen suomalaisesta yhteiskunnasta. Se pitääkin toden totta osittain paikkansa.
Mutta jos tämä on syy, miksi? Jos yhteisöllisyyden puute on syrjäytymisen syy, mikä on yhteisöllisyyden puuttumisen syy? Miksi vastauksen etsintä jätetään puolitiehen?
Nähdäkseni syitä on kaksi. Toinen on se, mihin Sinkkosen mielestä tämä kampanjan tarkoitus ei ollut edes puuttua (mikä herättää kysymyksen, mitä järkeä on hoitaa seurauksia, jos ei hoideta syitä): yhteiskunnan eriarvoistuminen.
Tästä on kuitenkin puhuttu jo tarpeeksi, joten menen vieläkin syvemmälle arvopohjaan. Yksi syy siihen, miksi kelkasta putoaa jatkuvasti ihmisiä yhteiskunnan laidalle, on nimittäin omissa arvoissamme. On selvää, että suomalainen köyhä olisi upporikas bangladeshilaisen mittapuun mukaan. Samoin koska meillä arvoina on jatkuva talouskasvu, kotimaisen kysynnän lisääntyminen ja työuralla kohoaminen, on selvää, että tietyllä osalla väestöä on yhä pienemmät mahdollisuudet pysyä vauhdissa - ja he ovat entistä köyhempiä muihin verrattuina. Psykohistorioitsija Juha Siltala on jo vuosia sitten puhunut työelämän kovenevasta kulttuurista, jossa ihmisten pitää juosta yhä nopeammin pysyäkseen edes paikallaan. Tämän jälkeen juoksumaton tempoa on vain väännetty lisää. Ihmisiä sinkoutuu joka päivä työkyvyttömyyteen, masennukseen ja päihteisiin. Useimmat putoavat vauhdista jo kättelyssä. Toiset eivät viitsi edes yrittää, koska vaatimukset ovat niin suuret. Ero kasvaa jatkuvasti, koska toiset juoksevat yhä lujempaa.
Yhteisö ympärillä perustuu talouskasvun mukaisesti yhteisöllisyyden vastavoimaan. Tämä vastavoima on nimeltään kilpailu. Lehdissä näkee usein sanan "terve kilpailu", jota pitäisi edistää, mutta läpikastellessaan kaikki yhteiskunnan kerrokset terveestäkin kilpailusta tulee sairasta. Kilpailu on ujuttautunut moniin sellaisiin asioihin, joihin se ei enää kuulu. Lasten ja nuorten elämässä kilpailu (sekä normittaminen, joka muodostaa kilpailun lähtötelineet) on kenties korostuneimmillaan. Jos kotona vanhemmat eivät piiskaa lapsiaan suorituksiin (hyvin tyypillistä mm. suomalaiselle junioriurheilulle, jossa pikku urheilijoita motivoidaan melkein yksin kilpailuttamalla, harvemmin ns. liikunnan ilolla), sen tekee koulu, kaverit ja kulutusmaailma. Vaikka itsekin yritin sen seitsemän vuoden ajan, jolloin lapseni eivät vielä käyneet koulua, opettaa heille ajan, rakkauden ja luonnon tärkeyttä, koulukaveriyhteisö toi hyvin nopeasti esiin toiset arvot ja korosti niitä. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikkapa kännykän tärkeyden. Olen kuskannut kymmeniä lapsia urheiluharrastuksiin, synttäreille yms. ja liki poikkeuksetta takapenkillä puhutaan kännyköistä ja niiden merkeistä. Ja vaikka minäkin vielä muutama vuosi sitten vannoin pyhästi muuta, olen sittemmin ostanut lapsille ne kännykät. Vastavirtaan uiminen on yksinkertaisesti liian raskasta, jos on muitakin huolia.
Jos lasten ja nuorten arvot noudattelevat - ja tietenkin ne noudattelevat - aikuisten tärkeinä pitämiä arvoja kuten talouskasvua, kilpailua, pärjäämistä, kuluttamista ja työuralla puskemista, on täysin selvää, että jotkut putoavat kelkasta automaattisesti jo hyvin varhain. Siinä ei auta kehotus "välittää lähimmäisestä", "rakentaa yhteisöllisyyttä" tai - sama epäsuhta jäytää näet myös koulun kiusaamiskampanjoissa - "olla kiusaamatta huonosti pärjäävää koulutoveria". Jatkuva kilpailuttaminen ja pärjäämisen eetos toisten kustannuksella nakertavat kaiken keskinäisen empatian.
Summa summarum: yhteisöllisyys on vähissä, koska kilpailuun perustuva talouskasvun dogmi on tuhonnut sitä. Rahaa toki tarvitaan hyvinvointivaltion perustaksi, mutta siitä on tullut kaiken muunkin mitta. Renki on ottanut isännän paikan.
Nyt jokainen voi kysyä itseltään, mikä poliittinen ideologia - puolue - mahtaakaan olla suurimmassa vastuussa yhteisöllisyyden rapautumisesta.
Helposti kielen kärjelle livahtaa yksi tietty puolue ja suu suipistuu tötterölle. Mutta pidemmälle ajateltuna yhtä syyttäminen ei ole oikea vastaus. Oikeampi vastaus on: kaikki puolueet. On nimittäin niin, että ns. reaalipolitiikka on syönyt ideologiat. Tämän huomaa helposti siitä, että vaikka hallitukset vaihtuvat, mikään ei muutu. "Markkinat" ovat kaikki muut perustelut ohittava maaginen sana - jopa siitä typerryttävästä tosiseikasta huolimatta, että "markkinat" muodostuvat suureksi osaksi tietokoneohjelmista, jotka toimivat annettujen algoritmien mukaan. Pohjalla tietysti vaikuttaa sama kilpailun "syö tai tule syödyksi" -logiikka.
Niinpä en lainkaan ihmettele, että vallitsevassa politiikan rappiotilassa huudetaan apuun yksilöä. Siitä jatkuva paino harteilla, siitä jatkuva syyllistäminen ja syyllisyyden taakka...Väitetäänhän, että jopa ilmastonmuutos on hoidettavissa yksittäisen yksilön - kuluttajan - valinnoilla - vain hän voi tehdä asialle jotakin, kun valtioiden väliset ilmastokokoukset kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. Näin ei tietenkään ole kuin vain osittain. Samoin on köyhyyden ja syrjäytymisen laita. Syrjäytyneitä nuoria on kymmeniä tuhansia. Olisiko mahdollista, että me voisimme auttaa heidät ylös tästä kurimuksesta - olisiko mahdollista, että me hylkäämme ykskaks ympärillämme vallitsevat arvot (kilpailun, materian, talouskasvun, palkkatyön) ja annamme aikaa näille nuorille? Jätämme ylityöt pomon kehotuksesta huolimatta tekemättä ja ryhdymme vapaaehtoistyöhön? Emme enää käy shoppailemassa (ja annamme yritysten mennä konkurssiin ja kulutuskysynnän hiipua) ja lähdemme nuorten avuksi? Ulkonäkö, pärjääminen ja uudet kamat lakkaavat merkitsemästä meille mitään (vaikka niitä tuputetaan tuhatkertaisella volyymilla välittämisen ja yhteisöllisyyden arvoihin verrattuna)? Eikä pelastusta näytä tulevan, koska nuo asiat näyttävät olevan seuraavalle sukupolvelle vielä entistä tärkeämpiä.
Jos näin nyt tapahtuu - jos Niinistön ohjeet menevät perille ja ihmiset heräävät - myönnän olleeni täydellisen väärässä.
Ps. Olen nyt kuullut huomautuksia, että Niinistön kampanja olikin vain yksi "viaton" puheenvuoro, pikku pamfletti, josta vain typerykset tekivät härkäsen. Että on ylisummaan suuri virhe hm... puhua siitä ja ruotia sen antia. Tällöin herää kysymys: minkä ihmeen vuoksi kampanja laadittiin ja siihen pantiin ymmärtääkseni myös yhteiskunnan rahaa? Miksi pikku pamflettiin piti siinä tapauksessa valjastaa koko presidentti-instituutio ja kaikki Suomen johtavat lasten ja nuoren hyvinvoinnin asiantuntijat? Jutellessani erään pitkän työuran tehneen alakoulun opettajan kanssa hän huoahtaen kertoi, miten hänen työuransa varrella on lanseerattu tuhat ja yksi erilaista kampanjaa ja projektia, tarkoituksenaan milloin varhainen puuttuminen, kiusaamisen estäminen, lukemiseen kannustaminen, erityislasten tukeminen jne. jne. Jokainen näistä projekteista on alkanut terhakkaasti, mutta hiipunut sitten - osin sen vuoksi, että Suomessa pelkkä lätinä riittää (so. vihkonen, nettisivusto - tai vielä hupaisammin: "julkilausuma"), eikä mitään konkreettista koskaan seuraa. Niinpä en voi olla ihmettelemättä sitä, ettei Niinistön kampanjasta saisi edes keskustella. Millä tavalla sen siinä tapauksessa pitäisi "herätellä"?
