Puolustuspuhe, eräänlainen (piti ilmestyä eräässä lehdessä, mutta vedin sen pois viime hetkellä, nolouttani - käsittelee samaa teemaa kuin edellinen blogaukseni)

”On alkanut ärsyttämään koko Asta Leppä”, lukee nettipalstalla.

”Uskomaton ruikuttaja.”

Haluatteko yrittää samaa: kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja elämästänne ja kokemuksistanne, lähipiiristänne?

Jos palaute on tuota, niin minkä hemmetin vuoksi? 

Olenko narsisti? 

Tavoittelenko mainetta ja (kyseenalaista) kunniaa?

Haluanko nimeni olevan kaikkien huulilla?

Oikeasti? Jostakin noin tympeästä tästä nyt on kyse?

Kenties osittain.

Kun kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntai-osion kolumnissa moittineeni lasta tämän sijoituttua kolmanneksi viimeiseksi hiihtokisoissa, vihainen rouva lähetti kotiosoitteeseeni käsinkirjoitetun kirjeen:

”Häpeän puolestasi. Olet äitien pohjasakkaa.”

Kun kirjoitin poikani vaikeudesta löytää harrastusta, anonyymissa meilissä minua moitittiin lapseni yksityisyyden rikkomisesta.

Kun kirjoitin kirjan mieheni kuolemasta, minua syytettiin ruumiin häpäisemisestä.

Miksi sitten teen tällaista?

Eikö omasta elämästä kirjoittaminen ole noloa?

Eikö se ole moraalitonta?

Tämän vuoden toukokuussa osallistuin Tampereen yliopiston ja Sanoma Akatemian järjestämään narratiivisen lehtikirjoittamisen work-shopiin. Pitkän linjan toimittajat, monissa liemissä keitetyt ja maailman parhaisiin lehtiin kirjoittaneet Mark Kramer ja Daniel Menaker, puhuivat muun muassa omasta äänestä, subjektiivisuudesta ja ihmisten tarinoihin kaivautumisesta.

”I don´t believe in objectivity. Period.” lausui Daniel puheenvuoronsa aluksi, ja läsnäolijat hyrisivät.

Itsekin hyrisin, mutta ponnettomasti ja apeasti. 

Saatoimme puhua haastattelutekniikoista ja minä-muodossa kirjoittamisesta maailman tappiin, mutta se ei muuttanut erästä olennaista seikkaa: sitä, että asenne esillä oloa ja itsestään kertomista kohtaan oli Suomessa tyystin toinen kuin rapakon takana.

Sillä oli syynsä.

Ennen takinkäännöstäni kirjoitin vuosikaudet tuiki tavallisia lehtijuttuja. Niin kuin suurin osa meistä sain hyvin usein tuta haastateltavien epäluulon toimittajia kohtaan. Olipa kyseessä sitten julkkis tai asiantuntija heitä piti monesti vasiten taivutella, että he suostuisivat juttuun.

Jälkeenpäin kahvipöydässä saatoimme kollegojen kanssa kehuskella, jos olimme saaneet simpukkamaisen haastateltavan avautumaan ja paljastamaan sielunsa – olihan tuloksena mahtihaastattelu. 

Sellainen lehtijuttu läheni parhaimmillaan kirjallisuutta. Haastateltavasta tuli henkilö, joka melkeinpä eli ja hengitti lehden sivulta.

Mutta kaiken aikaa minua kaikersi tämä: tiesivätkö kaikki, mihin he suostuivat? 

Tiesivätkö he, mihin meidän kirjoituksemme saattoi johtaa: että heidän persoonansa sai muodon, joka toistui lehdestä toiseen ja vahvisti itse itseään?

Tein 90-luvulla haastattelun nuoresta kansanedustajasta nimeltä Kirsi Piha. Nimitin häntä otsikossa ”Pupu Söpöksi”. Nimitys seurasi Pihaa uskomattoman pitkään. Aloin ensimmäistä kertaa pohtia viattomiltakin kuulostavien sanojen seurauksia.

Nyt arvot ovat siinä määrin koventuneet, että kirjoitettua juttua ei enää noin vain tarkistuteta haastateltavalla. Sitä pidetään ruskeakielisyytenä ja henkisenä laiskuutena.

Käytän siis koko psykologisen tietotaitoni saadakseni haastateltavasta irti hänen intiimimmät muistonsa ja kirjoitan ne lehteen. Olen näytellyt sydänystävää, vaikka olen viettelijä, joka heti halunsa tyydytettyään muuttuu kylmäksi ja etäiseksi.

Mutta hei, onhan haastateltava suostunut.

Voimme pestä kätemme. Emmehän ole vastuussa kuin jutulle. Niin Kramer ja Menakerkin tuntuivat ajattelevan.

Se vain, että ajatus haastattelusta on aivan eri kuin se hetki, jolloin se ilmestyy todellisena lehdessä – kun se alkaa vaikuttaa ja levittäytyä ympäristöönsä. 

Ihmiset näet lukevat juttua aivan eri tavoin kuin olit bona fide kuvitellut...

Tuon eron olen saanut tuta kirjoitettuani itsestäni ja läheisistäni.

Nämä samat suolaiset aallot ovat räiskähtäneet monen matkan varrelle jättämäni haastateltavan kasvoille.

Tältä se siis oikeasti tuntuu.

Ihmisten käsitys yksityisyydestä on hyvin kaksinaismoralistinen. Somen myötä siitä on tullut myös jakomielitautinen.

Mitä julkisemmaksi yksityinen elämämme on Facebookin, Instagramin ym. myötä muuttunut, sitä enemmän kontrolloimme sitä. Haluamme syödä ja säästää kakun, näytämme julkisivua, meikattua naamaa.

Yhtäkkiä kaikki muu on ”pahasta”.

Niin kuin elämäntapakouluttajat muistuttavat: valkoiset tennissukat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan.

Yhä kärkkäämmin ajattelemme, että ikävistä asioista kirjoittamisen kanssa on sama juttu. Ne pahoittavat mielemme.

Jos joku kertoo lehdessä syövästään, hän saa toki rohkaisevaa palautetta, mutta aina myös kosolti paheksuntaa. Syöpä kenties vielä menettelee, mikään pienempi vaiva tai murhe ei. Niistä valittaminen on ”narsismia”.

Elämä muuttuu julkisivuksi ja draamaksi, niiden välissä ei ole mitään.

Familistisessa perhearvoja korostavassa yhteiskunnassa eritoten lapset nauttivat luodinkestävästä suojelusta; mikään paha ei saa koskettaa heitä, edes teoreettisesti. Siksi on paheksuttua kertoa heistä mitään.

Lähellä on aika, jolloin mistään vähäpätöisestä, ikävästä tai kurjasta ei saa kirjoittaa. Arki leikataan pätkiksi leikkausstudion lattialle, ja vain lavastetut huippuhetket mahdutetaan draamaan. 

Enää korkeintaan white trash tilittää masennuksestaan Big Brother –talon laiskanlinnoissa. Siitä hyvästä he saavat osakseen koko kansankunnan sylkykupin roolin.

Kirjoittamisen arvoiset asiat sijoitetaan jo nyt valtaosin muualle, kehitysmaihin, Kiinaan, troposfääriin. Meidän arkemme on niihin verrattuna mitätöntä ja vähäpätöistä (vaikka minun mielestäni kaikki liittyy kaikkeen, eikä mikään ole yksiulotteista).

Aivan kuten fiksut ihmiset ilmoittavat katselevansa teeveestä korkeintaan uutisia ja dokumentteja, omien ongelmien julkinen paljastelu on heidän mielestään lähtökohtaisesti moukkamaista, vaikka se tapahtuisi kuinka analyyttisesti.

Ongelmat on syytä pitää piilossa.

Ainakin ne on syytä olla ratkaistu.

On tarjottava vähintäänkin häpi end, samalla tavalla kuin Rasmus-Nallen seikkailut päättyvät aina pannukakkukesteihin.

Kuvassa on esiinnyttävä "edukseen" tai ei lainkaan.

Sen vuoksi kun nykyisin nappaan valokuvan torilla tai urheilukentällä, miltei aina joku saapastelee luokseni ja vaatii ankaralla äänellä, että poistan hänen kuvansa muistikortilta.

Pelkäämme paljastumisen hetkeä.

Haluamme itse hallita omaa kuvaamme.

Se on ymmärrettävää - kuka nyt helvetti soikoon haluaisi mutaa naamalleen - mutta myös kuristavan surullista.

Pelkään, että onnellisuusmuurien takana tapahtuu entistä kauheampia asioita.

Sillä jostakin itselleni tuntemattomasta syystä kulttuurimme poroporvarillistuu kiihtyvällä vauhdilla.

Ja tähän oikeistolaisuuteen kuuluu julkisivun politiikka.

Sen vuoksi loaferit ja taskuliinat eivät ole mikään merkityksetön sivujuonne, vaan nykypäivän aatteellista puhetta.

Esseekokoelmassaan Yksin ja Kaukana amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen kirjoittaa:

”… omaelämäkerrallisten riskien ottaminen saattaa olla arvokasta, eikä pelkästään kirjoittamista, vaan myös ihmissuhteita ajatellen: itse asiassa kirjailija saattaa tehdä veljelleen, äidilleen tai parhaalle ystävälleen palveluksen antaessaan hänelle tilaisuuden osoittaa, että hänestä sopii kirjoittaa – luottaessaan siihen, että on hänelle rakas joka osaltaan, kirjallisuus mukaan luettuna.”

Tämä voi kuulostaa moraaliselta luikertelulta ja haukotuttavalta seli-seliltä.

Vaan entäpä tämä:

”Kaikkein tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, että kirjoittaja kirjoittaa niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista.”

Franzen ei mene lankaan, vaan muistaa tähdentää: ”niin kuin mahdollista”. Totuutta ei ole, eikä ihminen voi koskaan olla rehellinen. 

Molemmat ovat absoluutteja, jumalan ominaisuuksia. 

Ihminen, joka väittää puhuvansa ”totta”, on silmissäni huijari. Tosin nykyisin tällaiset väitteet (”puhun totta”, ”olen rehellinen”) ovat erittäin suosittuja, koska mitä lujemmin ihminen näin toteaa, sitä uskottavammalta hän vaikuttaa.

Ja uskottavuus merkitsee valtaa.

Joka kerta kun olen kirjoittanut itsestäni tai läheisistäni, pelkään. Olen vatsanahka paljaana maailman edessä. Monet käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen ja käyvät potkaisemassa, toki huppu kasvojen edessä. Tulkinta on: kun paljastat heikkoutesi, annat meillekin luvan halveksia sinua.

Kun juttu ilmestyy ja sen jälkivaikutukset leviävät kuin renkaat vedessä, saan kuitenkin maistaa omaa lääkettäni – miltä sadoista haastateltavistani on tuntunut minun onkimieni intiimiyksien ilmestyttyä laajalevikkisessä lehdessä.

Minun on niin ikään hoidettava jälkipyykki läheisteni kanssa.

Olen silti samaa mieltä kuin Franzen. Rehellisyys on tärkeää. Tarkoitan tällä – ja luulen Franzeninkin tarkoittavan – aristoteelista ihannetta rehellisyydestä. 

On tunnettava itsensä niin hyvin kuin mahdollista. 

On pantava kääntöpuolikin likoon.

Tuolloin vesi samentuu ja muuttuu mustaksi.

En muutu yhtään sen paremmaksi ihmiseksi.

Mutta voin hitto soikoon sentään hengittää täysillä, täysin palkein.

Mielipiteistyvä joukkotiedotus, muuttuva yksityisyys

Sosiaalisessa mediassa on käyty runsaspovista polemiikkia kahdesta omaan ammattialaani liittyvästä aiheesta: yksityisyyden rajoista ja mielipiteiden ilmaisusta.

Kumpikin aihealue herättää suuria intohimoja.

Karkeasti sanottuna molemmista asioista - sekä mielipiteiden ilmaisusta että oman yksityisen elämän raottamisesta - on tullut paheksuttavaa. Julkisivu on tekemässä voimakasta paluuta erityisesti eliitin arvostuksiin. Mielipiteiden paukuttaminen (varsinkin asioista, joista ei ole "syvällistä tietoa") ja omasta elämästään kertominen (varsinkin jos elämään liittyy "alaikäisiä, joilla ei ole päätäntävaltaa") liitetään yhä voimakkaammin yhteiskunnan alaluokan, ns. white trashin, elämänalueeseen. Perustelemattomat mielipiteet, löysät sanat ja hävytön itsensä paljastelu kulminoituvat tietenkin tositeeveessä, jota edustaa vulgaareimmeillaan Big Brother -ohjelma. Oireellista on, että sen katsojaluvut ovat olleet jo pitkään rajussa laskussa. Yhä suurempi osa väestöstä halveksii ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti "myyvät yksityisyytensä" - vaikka myyminen on tässä tapauksessa perin suhteellinen käsite. Useimmat ohjelmaan osallistuvista ihmisistä elävät jo valmiiksi eräänlaisessa välitilassa, porstuassa, jossa mikä tahansa ilmavirta tulkitaan lupaukseksi lämmöstä - ja tämä lupaus ostetaan epätoivoisen halvalla.

Viime aikoina myös mielipiteet ovat kokeneet samanlaisen inflaation. Vielä vuosikymmen sitten oli virkistävää ja modernia, jos ammattitoimittaja kirjoitti kolumnin jostakin pienestä ja yksityisestä. Nyt lastenkasvatuksesta tai kodin remontista kolumnia kirjoittava saa osakseen enimmäkseen ylenkatsetta. Yksityisessä elämänalueessa on samaa halveksittavuutta kuin naistenlehtigenressä. Se ei kerro mistään "todellisista asioista", näin ajatellaan, ei ainakaan sellaisista, joista pitäisi kirjoittaa. Arvovaaka on heilahtamassa kovien uutisten suuntaan, niistä kunnioitetuimmat ja ns. objektiivisimmat kirjoitetaan vailla toimittajan nimeä, anonyyminä, joka sanattomalla tavalla vahvistaa uutisen vastaansanomatonta totuutta. Tarinallisuus lakkaa niin ikään olemasta mikään ansio.

Erityisen törkeää tuntuu olevan, että mielipiteet ovat levinneet niille täysin kuulumattomille foorumeille kuten tiedejournalismiin. Ennen yksinomaan ylistetyt Jani Kaaron kolumnit ovat viime aikoina saaneet lähinnä pyyhkeitä - siitä huolimatta, että kirjoitukset on lanseerattu kolumneina, ja kolumnin kai pitäisi esittää väite maailmasta. Kaaro perustelee väitteensä tieteellisissä tutkimuksilla, mutta outoa kyllä, juuri tämä seikka on joidenkin mielestä kyseenalaista. Elina Grundström, taannoinen Tampereen yliopiston journalistiikan vieraileva professori, on pitänyt tärkeänä sitä, että myös kolumnit tarjoavat uutta tietoa ja että mielipiteet perustellaan juurikin mm. tutkimuksin. Senkin jälkeen kolumni on vielä mielipidekirjoitus. Myös Grundstörmin omissa kolumneissa näkyy vahva ideologia, aivan kuten samalla paikalla kirjoittavan Matti Apusenkin. Toinen heistä osaa toki tarkistaa faktansa paremmin. Valitettavasti  myös Kaaron addiktioita käsittelevässä kolumnissa oli asiavirhe.

Faktat ovat kuitenkin suhteellisia.

Palaan nyt ajassa taaksepäin omiin opiskeluaikoihini. Opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia vuosina 1985-1989, aloitin työt vuoden 1989 elokuussa. Kahdeksankymmentäluvun tiedotusopin opetuksessa keskeisin dogmi oli ns. objektiivinen joukkotiedotus, jonka vahvoina puolestajapuhujina toimivat laitoksen silloiset professorit Kaarle Nordenstreng, Pentti Hemanus sekä Kauko Pietilä. Objektiivinen joukkotiedotus tarkoitti suurin piirtein sitä, että faktojen piti puhua puolestaan ja tekijä oli sivuosassa - että toimittajan piti ennen muuta olla neutraali tiedonvälittäjä.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani kuuntelin toisinaan Tampere-Turku -junassa radiota. Radiosta sattui tulemaan juuri siihen aikaan ohjelma "Näin naapurissa". Se oli olevinaan objektiivista joukkotiedotusta siitä, miten mainio yhteiskunta itärajan takana vallitsi. Voi ylipäätään miettiä uutisointia tuona aikana - vallitsevaa käsitystä siitä, miten maailma toimi ja millaiset voimat siinä vaikuttivat (josta käsityksestä tiedotusvälineet olivat pitkälti vastuussa). Ei ihme, että suomalaiset diplomaatitkin olivat täysin kuutamolla siitä, mitä DDR:ssä tapahtui syksyllä 1989.

Maailma näytti Suomesta käsin monoliitilta, ja objektiivinen joukkotiedotus toisti samaa yhtenäiskulttuurista sanomaa.

Faktat, joita uutiseen valitaan, palvelevat aina enemmän tai vähemmän omaa vinkkeliä. Tajusin tämän opiskelijana viimeistään graduani väsätessä - tajusin, että voisin väittää mitä tahansa, kunhan vain onnistuisin perustelemaan sen tarpeeksi hyvin.

Nykyisen tietotulvan aikana faktoja riittää varsin moneen lähtöön. Kuka tahansa voi tietyllä hakusanalla saada selville juuri omaa mielipidettä tukevan faktapatteriston. Tämä tuntuu pelottavalta. Eikö olekaan niin, että on olemassa yksi suuri Totuus? Eikö edes mikään tilasto pelasta meitä pitävälle maaperälle; kylmät luvut, poistot, vähennykset, elämät ja kuolemat?

Vain syntymä ja kuolema ovat absoluuttisia. Kaikki muu valuu kummalliseen filosofiseen sotkuun. Niin, voidaan ajatella, että journalismi ja filosofia ovat kieroutuneella tavalla lähestyneet toisiaan: totuutta pitää etsiä ja lopputuloksena on aina vain yksi totuuden kaistale. Ranskalainen postmodernisti Jean Baudrillard kirjoitti jo 1990-luvulla kirjassaan Lopun illuusio, miten uskottavuusperiaate on ottanut tiedonvälityksessä totuusperiaatteen paikan. Journalismi on joutunut saman happosateen kohteeksi kuin vaikkapa "auktoriteettien kunnioittaminen". Niitäkin tosin huudetaan jatkuvasti takaisin. Opettajien pitäisi olla kurinpitäjiä ja käyttää voimatoimia, poliisin pitäisi saada pamputtaa, vanhempien pitäisi ottaa takaisin valta kasvattajina, presidentin valtaoikeuksia ei saisi supistaa himpun vertaa. Missä on Urho Kekkonen, missä maailma, jossa vallitsi "objektiivinen joukkotiedotus" - jossa monimutkaisen konfliktin syyt sitaistiin pakettiin yhdessä AP:n uutisessa?

Nyt siitä kaikesta on jäljellä epämääräinen joukko eritasoisia mielipiteitä, ristiriitaisia uutisia, näkökulmia, analyyseja. Kuka niistä ottaa selvää? Jumalan tähden, eikö voitaisi pysyä "tosiseikoissa"!

Mikä hirveä kohtalo ihmisille, jotka joutuvat nyt itse ponnistelemaan tiedon hetteikössä. Sen vuoksi ilmassa leijuu ääneenlausumaton, puoliksi tiedostamaton toive, että journalistien pitäisi pystyä edes uskottelemaan kansalaisille, että he puhuvat yhtenäistotuuden kieltä. Paha vain, että faktojen vuo hukuttaa heidät itsensäkin alleen - on vaikea pysyä itselleen rehellisenä ja väittää kirkkain silmin, että minä kyllä tiedän totuuden. Toimittaja löytää ja välittää sen totuuden, jonka hän itse uskoo todeksi. Mutta pelikorttien näyttäminen avoimesti ja rehdisti - sen, että juttuni on aina oman maailmankuvani värittämä tai vain osatotuus - tulkitaan oitis petturuudeksi.

Hieman vastaava julkisivun kaipuu tekee paluuta myös yksityisyyden alueella.

Tämä on tietysti äärimmäisen paradoksaalista. Vain muutama vuosi sen jälkeen kun sosiaalinen media löi toden teolla läpi, omasta elämästä kertomista on alettu pitää hyvin arvelluttavana. Tämä on toki eräänlaista suojautumista ja vastareaktiota somen imperatiivia vastaan. Yhä useammin olen törmännyt äärimmäisen paheksuviin kommentteihin, jotka koskevat omien lasten kuvien, puheiden tai ongelmien jakamista sosiaalisessa mediassa. Puhutaan lasten yksityisyydensuojasta, eiväthän ole saaneet valita, kerrotaanko heistä vai ei (tosin lapset eivät alaikäisinä saa valita paljon muutakaan, mutta se tuntuu olevan aivan eri asia), mikä on erityisen häpeällistä. On myös kyseenalaista kertoa omista naapureistaan, lastensa koulusta, opettajista tai kenestäkään ulkopuolisesta, johon oman elämän rajat väistämättä yhtyvät.

On kiellettyä myöskään julkaista omia 70-luvun luokkakuvia, jos ei ole kysynyt jokaiselta kuvassa esiintyvältä lupaa (vaikka kukaan ei ikimaailmassa tunnistaisi pottakampauksista, akryylipoolopaitaista Mikaa keskiriviltä). On kiellettyä julkaista kuvaa kuolleista isovanhemmistaan, koska "vainajia pitää kunnioittaa". Autiotaloja ei saa kuvata, koska juuri kuvaaminen häpäisee "suvun muistot" (ei suinkaan se, että talot on jätetty mätänemään sijoilleen). Kirjallisuudessa ollaan tunnistavinaan yhä enemmän "varkauksia tosielämästä". Pahaa pelkään, ettei kestä enää kauaa, kun Suomessakin elokuvan yhteydessä on näytettävä lakimiesten laatima teksti, jossa kielletään kaikki viittaukset eläviin tosihenkilöihin tai tapahtumiin. Erikoista sitä vastoin on, että tiukentuneen yksityisyysajattelun rinnalla vaaditaan jatkuvasti valvontakameroita jopa alakoulujen ja päiväkotien pihalle, eikä valtaosalla kansasta ole mitään niitä vastaan - hoitaahan yksityisyyden loukkauksen nyt luotettu taho, viranomainen tai turvayhtiö. Yhteisen turvallisuuden valvominen näyttäytyy objektiivisena projektina.

Absurdeimman esimerkin yksityisyyden varjelemisen uudesta tulemisesta tarjoaa pari omaa some-kokemustani.

Nimittäin jo se, että itse kertoo jotakin erityisen intiimiä omasta elämästään, voi laukaista vastaanottajissa pidäkkeettömän vihanpurkauksen. Olen pari kertaa paljastanut jotakin häpeällistä ja kipeää, mikä on suututtanut muutamia lukijoita. Yksityisviesteissä minulta on tiedusteltu, miten kehtaan. Onhan jokaisen velvollisuus pitää yllä kulisseja, edetä uralla, saavuttaa voittoja, juosta maraton, kirjoittaa kirja vuodessa, siittää ja synnyttää pärjääjälapsia, olla onnellisessa suhteessa, näyttää hyvältä ja olla kännissäkin skarppi. Tyhmiä ei saa puhua ja tyylistä on huolehdittava vaikka mato kaivaisi sisältä - viimemainittu on kuulemma "kohteliasta" muita ihmisiä kohtaan. Itse käsitän kohteliaisuuden toisin, mutta tässä kulissien liberacestisessa ajassa mikään sisäsyntyinen ja pysyvämpi ei ole niin olennaista kuin vaikutelman anto. On monin verroin tärkeämpää olla "hyvä tyyppi" kuin tehdä hyvää.

Mitä enemmän tilaisuuksia kertoa jotakin aidosti tärkeää, sen vähemmän näitä tilaisuuksia käytetään. Pokan pitäminen, pidättäytyminen, "asiallisuus", julkisivu, onnellisuusmuuri ja idyllien ylläpitäminen ovat jälleen arvossaan - esimerkiksi Facebook toimii jo kiusallisen suurelta osin pelkkänä oman elämän mainosalustana, jonka uutisvirrassa vilisevät auringonlaskukuvaan ympätyt aforismit (jotka ikään kuin "puhuvat puolestani"), turistikuvat sekä pikkunokkelat lauseet, joista kaikki voivat "tykätä". Tällainen tapa puhua itsestään ja kuvata elämää on kommunikatiivisesti köyhää mainoskieltä -ja mikä huvittavinta, samaan aikaan valitetaan Facebookin mainoksista! Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että monilla ihmisillä on tarve tehdä viikko toisensa perään hupaisia "millainen olen" -testejä ja jakaa ne somessa: niillä voi ilmeisesti kertoa jotakin omasta sisimmästään ilman, että panee itseään oikeasti likoon...

Blogimaailmassa puolestaan erilaiset elämäntapablogit porskuttavat ja ovat tunnetusti ainoita, joista bloggaaja voi oikeasti tienata jotakin kirjoituksillaan. Kun seuraa vaikkapa Kalastajan vaimo -blogia, saa maistella elämää vailla syviä naarmuja ja sen suurempia vastoinkäymisiä. Korkeintaan lapsen yskä tai se, ettei lähikaupasta löytynyt tarpeeksi pehmeitä avokadoja suvaitaan vastoinkäymisinä. Enempää ei, vaikka varmasti Kalastajan vaimollakin on kipeitä suruja. Ne eivät vain "kuulu kenellekään", sillä vastoinkäymiset ja aidot tunteet eivät nauti samaa arvostuksen suojaa. Kun lukijat lukevat aikakauslehdestä julkkiksen yksityiselämästä, he lukevat sitä aina ristiriitaisin tuntein - peittelemätöntä alastomuutta kaikessa kaunistelemattomuudessaan on pakko katsoa, se vetää väistämättä puoleensa, vaikka se samalla inhottaa ja puistattaa.

Niinpä se, joka puhuu intiimeistä asioistaan, saa osakseen kiitosten asemesta aina enemmän aggressiivista palautetta. Mokaajia - vahingossa kulisseista lipsuvia - rangaistaan tavalla, joka ylittää välillä suhteellisuudentajun kaikki säälliset rajat.

Sitä arvostetaan, joka ei puhu mistään raskaasta, vaan kestää maailman painon ilmeenkään värähtämättä, mieluiten hymyillen ja Max Factorin meikit kohdallaan.

Samalla puhumattomuus tarkoittaa sitä, ettei syvällistä jakamista tapahdu, mikään ei liikahda. Hukataan suuri mahdollisuus aivan uudenlaiseen demokratiaan, johon tekninen kehitys ensimmäistä kertaa historiassa tarjoaa meille välineet: toisen, lähtökohdiltaan ja ajatusmaailmaltaan hyvinkin erilaisen ihmisen kohtaamiseen ja hänen samuuteensa yhdistymiseen. Teknisiin vallankumouksiin liittyvät utopistiset ja idealistiset ainekset muuntuvat vastakohdikseen niin kuin vallankumouksissa yleensä - niiden lapset syödään aina. Toden asemesta vaihdamme kiiltokuvia, sillä olemme aina lämmitelleet mieluummin valheen miellyttävässä lämmössä. Totuus ei sitä vastoin pala tulessakaan.

Jälkikirjoitus. Ettei kukaan väärinymmärtäisi tahallaan, en todellakaan ole tietoa ja tiedonvälitystä vastaan.

Syrjällä

Matkatessamme muutama päivä sitten pohjoisesta takaisin etelään - kohti arkea - tunsin jotakin kauheaa, kummallista ja tärkeää.

Makasin yöjunan alimmaisella pedillä lähellä ikkunaa, jonka takana levittäytyi pimeä pohjoisen autius, suomaata ja metsiä vailla vähäisintäkään valon tuiketta. Nojasin otsallani kylmään lasiin. Junan valaistu ikkunarivi vilisti radan vieressä kuin kiiltomato. Lapset olivat vihdoin hiljaa, vain raiteet kolkottivat yksitoikkoisesti.

Olin lopen uupunut. On hetkiä, jolloin tajuan osani raskauden, vaikka haluaisin sen mieluusti kieltää. Itse asiassa pidän valittamista yksinhuoltajuudesta vastenmielisenä, ovathan asiani viime kädessä hyvin - ainakin paremmin kuin monilla muilla. Tiedän sen ja pysyn näkemykseni takani näistä satunnaisista synkistä hetkistä huolimatta.

En haluaisi sanoa mitään maailman painostakaan. Aina vuoden vaihtuessa tunnen hupsua kiitollisuutta siitä, että vuosi tosiaan vaihtui. Kevään koittaessa hämmästyn vilpittömästi sitä, että se todellakin koitti - että kevät koittaa myös meille pessimisteille. Minun on vaikea ajatella aikaa eteenpäin, pelkään sen maagisesti loppuvan, että tulevan joulun tai lasten rippijuhlien ajatteleminen tietäisi väistämättä pahaa, että silloin aivan kuin kiroaisin tulevaisuuteni... Aika on lumivalkoinen merenselkä. Tosin sieltä häämöttää jo tumma saarenselkä, mutten uskalla katsoa tarkasti. Otan mieluummin silmälasit pois ja tarkennan lähelle. Yritän nähdä, mihin astun.

Mutta maailma painaa. Vuodet painavat. Ne ripustautuvat väsymyksen kahleina kaulaan ja kiskovat alaspäin kohti jonkinmoista rajatilaa - tilaa, jossa jäljellä on enää pelkkä eläminen. Se sijaitsee syrjässä, yhtä syrjässä kuin seutu, jonka läpi junani paraikaa hitaasti eteni, pimeässä, tiettömässä erämaassa, jonne valot ja äänet eivät enää kantautuneet, kaukana kulttuurista.

Vanhenevat naiset puhuvat usein murheissaan siitä, ettei heihin enää katsota. En haluaisi nähdä tuota tunnetta yksin seksuaalisen viehätysvoiman menetyksenä. Ei, menetys on paljon olennaisempi. Minun silmissäni katse muodostaa kommunikaation pienimmän mahdollisen osan. Se on kutsu keskusteluun, kutsu yhteisöön - sokeakin voi tuntea sen jonkinmoisena puoleen kääntymisen eleenä.

Nojasin päätäni junan ikkunaan tietoisena siitä, että sillä hetkellä vain elin. Olin syrjässä, mikään minussa ei houkuttanut katsomaan, en edes halunnut sitä. Väsymyksen juonteet pureutuivat luuta vasten kuin kireä kalaverkko. Otsani tuntui valahtaneen silmien päälle, tuskin sain kohotettua katsettani. Luomet roikkuivat puoliksi pupillien päällä. Huuleeni oli ilmestynyt valtava yskänrokkorakkula, enkä siis pystynyt edes puhumaan kunnolla.

Totta puhuen en jaksanutkaan. Näihin päiviin saakka katse oli aina ollut kevein tapa solmia yhteys kanssaihmisiin. Tajusin, että mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän minun olisi ponnisteltava väsymystäni vastaan - ja myös saadakseni yhteyden muihin.

En ehkä osaa ilmaista kunnolla sitä, mitä haluan sanoa. En kuitenkaan pystyisi koskaan pukemaan sanoiksi kaikkea sitä, mitä pelkkä katse kykeni kertomaan. Pikkuhiljaa jäisin ilman merkittävää kommunikaation välinettä. Niin tapahtuisi kaikille joskus.

Väkevä melankolian aalto hulmahti sisikuntaani. Tällaista elämä siis oli kulttuurin ulkosyrjällä, kaiken kauniin, turhan ja leikkimielisen ulkopuolella. Vatsani oli kenties täynnä, mutta vaikka katselin ikkunasta ulos, katselin oikeastaan ikkunasta sisään - sinne, missä todelliset muut elivät.

Tätä oli vanheminen. Tämä minua odotti.

En halunnut sitä.

En kuitenkaan voinut estää sitä.