Sanojen sanoja

1 Mosaiikki

Kun katsoo aikansa pimeyttä,

se särkyy.

Ihminen huomaa sen koostuvan pienistä, värikkäistä palasista.

Kun hän sulkee silmänsä,
ja aistii luomiensa ohuet kuperuudet;

Kun hän tajuaa aivonsa,
kuinka ne painavat kallossa ajatuksista vettyneinä;
ja oman menneisyytensä;

ja sen väreilevän hahmon,
jonka uskoo olevan minä,
niin silloin

silloin ihminen huomaa olevansa itsekin 
pieni, värikäs palanen.


Ja kun hän avaa taas silmänsä,
mustuus, jonka näki jo särkyneen,
onkin jälleen 

tasainen ja ehyt.

2 Jään lintu

Maailman äärissä

linnut ovat väriltään
aina mustia
tai valkoisia.

Sinäkin lennät äärissä,
 sanoi rakkaani,
tuntien hyiset sävyni.




3 Sanansaattaja



Mies istui pysäkillä
odottamassa bussia
johon ei koskaan nousisi

vanha mies, piikkilankakätinen

Hän katseli etäisyyksiin ja lausui
(kai minulle):
"Vihreä - se on juuri oikea väri ruohoon ja puskiin.
Ja tuo sininen, niinpä niin.
Sopivampaa väriä ei taivaalle ole."

Hän nousi, ja minä jäin paikalleni

ilman sijaa
ilman sopivaa väriä.

4 Uskomuksia

Aivan kuten taivaan sini

on valojen hämäävä pinta,

johon ei tarvitse uskoa

ollakseen oikeassa

niin myös ihminen on leikkiä valolla,

joka tarvitsee uskoaan

ollakseen oikea.

5 Syysajatus

Entä jos nuo syysmyrskyssä kiitävät riekaleet

(sinisestä täkistä tursuava vanu)

eivät olekaan pilviä,

vaan

savumerkkejä, joilla

kuolleet yrittävät huutaa meille:

"Katsokaa tänne!

Hengittäkää täysin palkein!

Pitäkää silmänne avoinna!
Taivas!"

6 Minun tähteni

Isoäitini haudalla kasvaa mänty.

Sen lustoissa on hänen luutaan,

sen neulasissa vuosia, multaa.

Neulasten välistä tuikkivat terävinä
Sirius,

    Betelgeuse,
                  Atair.

Mutta niistä puu ei piittaa.

Niitä ei isoäitini näe.
Eivätkä ne itsekään tiedä puusta eivät maasta sen alla.

Miljardit tähdet vain luovuttavat valonsa

kuolleelle,
joka jälleensyntyy

  oksiksi,
      kävyiksi,
          kerkiksi

keveääkin keveämmiksi siemeniksi,
joita tuuli puhaltelee.

7 hetki

Keskellä yötä hän havahtuu,

kun pimeä ympäröi kaiken kuin sokeus.

Vie hapuillen kädet silmilleen

niiden arkuudelle

ja huomaa

kyynelehtivänsä - aivan syyttä

Vuon ehtiessä kaulaan saakka

kostuttaessa hänen paitansa

ja syliin pusertuneen täkin

hän miettii

mistä oikein uneksinkaan

nyt - tai ehkä eilen

mitä menetin ja

minkä tähden

8 Kädet


Ja niin hänen kätensä olivat valmiit.

Valmiit tarttumaan
kehen tahansa
milloin tahansa
missä tahansa
mistä syystä tahansa.

Vaimoon, tyttäreen,
mieheen, poikaan,
virkapukuiseen, alastomaan,
tummaan, vaaleaan.

Kädet olivat valmiit töihin.
Mihin tahansa töihin.
Mihin tahansa.
Mihin?




9 Kohtalo, kohtalo



Kolmetoista ensimmäistä ikävuottaan
hän vietti säkissä.

Sen jälkeen hän yritti vapautua, mutta miten?

Syöksymällä tynnyriin.
Sovittamalla ylleen säiliöitä, sammioita.
Saaveja.

Ja alkoi sataa,
sillä maailman laidalla intiaanit tanssivat.
Mutta sade - niin kertoivat intiaanit hänelle - on säännönmukaista vain kaukaa katsottuna.

Sade muutti kivet värikkäiksi.
Sade täytti sammiot.

Ja hän, josta nyt kerromme, hukkasi
                                                       hukkui.



10 Monien ajatusten arvottomuus



Liiaksimietin
liiaksi painan ajatukset yöhön
yöhön
joka jauhaa ne
pimeässä pötsissään

aamulla vuoteeni ympärys on täynnä
mustia kappaleita
joista on mahdoton sanoa tarkasti
ovatko ne gagaatteja
vai paskaa

Ja kun kohottaudut vasta heränneenä vierestäni
kuin ohut olento auenneiden lakanalehtien keskeltä
et kykene enää niitä keräämään
et sanomaan yhtään vastaan

11 Kylmiä ajan kohtia

Tuollaisen ajankohdan minäkin valitsen

Lumikellon lyömän ajan

mahdottoman ja syrjäisen

kylmyyden

jolle tuhlailen antini

Maan huulet joiden hyisyys

korventaa sieluni

aina uudelleen

kun kello lyö

lumikello

jonka ylle satavat

lasista leikatut säkeet

kuolettavat tähdet

talven sadistisena tervehdyksenä.

12 Kadotetut

Niin monta säettä

olen virkannut sisääni

jättänyt ne peittymään ja pölyttymään

historian hämähäkinverkoiksi

Ei vain sana

vaan sanoja

Mutta pikkuhiljaa ne kaikki

unohtuivat

ja unohtivat itsekin

sanallisuutensa.

13 Ääni

Joka yö minä kuulen TÄMÄN;

seinien läpi laulaa pieni poika

säveltä, ääntään tapaillen

kuljettaen nuotteja 

ylös ja alas
kuin polkien oman äänensä urkuharmoonia

Kun minä pysähdyn

kun katseeni lakkaa kiitämästä riveiltä ja nousee

ohenee tuo äänen silkkirihma

ohenee kunnes se kulkee enää teräksisten naulojen suippojen ruumiiden läpi

kuin ksylofonien koskettimien

tai tukittujen huilunreikien

Haipuu, hälvenee

kutsuen seinien tukahduttavaan
pimeään

14 Ajatus yöllä

Pimeässä silmäni rävähtävät auki kuin mustat ruiskaunokit.

Mietin pahuutta, ja sitä

miten harvoin se harkitsee tekojaan

eikä malta
vaan odottamatta syöksyilee sinne tänne
kuin palavasta pihkapuusta sinkoilevat kipinät.

Miten se antaa valottomalta taivaanrannalta 

kohisten lähestyvän
musteenmustan aallon sortua sisäänsä kuin

vaahtoinen sapeli ja

täyttää itsensä kokonaan.

Miten kärsimättömyys tuottaa kärsimystä.

15 Toivo itää

Tämän kirotun kaupungin sisällä
ei kasva kuin yhdeksän puuta
ja se metsä on savua täynnä.

Ne yhdeksän kasvavat
kirotussa maassa
ihmisten kiroamassa
kaljussa ja puhki astutussa
ruohonkorsista riivityssä.

Ruskeassa maassa ne
kasvavat
kasvavat
vaikka niiden rungot ovat sileitä, lehdettömiä ja
vahankiiltäviä

Niiden kimurantit kaljut oksat
kurottelevat ylös taivaaseen
jonka sineä
monet muistavat yhä.

Täällä sade on kuin pimeys
joka lankeaa maahan nokipisaroina.

Ja kalpeat lapset
juurimukuloiden väriset
leikkivät ohuilla sormillaan
niiden krinoliinien helmoissa
ja silmin, joiden ammoisilta ajoilta peräisin olevat
simpukkaluomet jaksavat enää tuskin nousta,
he seuraavat runkoa ylös

ylös
taivaan muistoon
nähdäkseen ne yhdeksän oksaa
joiden silmuissa elää yhä
odotus

16 Luovuttamattomat

On kuvia, joita ei saa irti mielestään
jotka on pakko litistää sanoiksi
kirjan väliin

Niin kuin nämä:
lehtien ruodit
tuulessa kierivä kimalaisenpesä
polkujen poikki juoksevat juuret

Ja nämä:
puolikuut lapsen kynsissä
samettiset uutimet
maidontuoksuinen ruusunkukka

Nämä:
ilta-auringossa tanssivat lasisiivet
ojiin kiertynyt sumu
hyväily kuin ohimennen

17 Ylityksiä

viisareiden takana avartuu tyhjyys
pykämät, tykytykset
kaikki tuo tekee kulun vaikeaksi

Suista putoavat sanat
yrittävät vastustaa ajan henkeä
mutta laskevatkin vain puomin tien poikki.

Yöllä laskeutuu routa.
Lasiset heinät kimaltavat.
Sokea pöllö näkee.

ojennan käteni luoksesi
kumotkaamme toisemme.

18 Miniä

Ikkunoiden liivate
sumentaa katseen
aurinko toistuu moninkertaisina säteinä
kimppuina tuonpuoleisesta
menneen vääristävä lasi
puhuu äänettömänä

ei ole kuin yhdenlaista totuutta
on hetkiä
on miniä kulkemassa läpi
on etääntyvä nauru
helähdys


19 Kaikki


sileä kivi
sileä märkä kivi

puro kulkee yltäsi taitellen vettä kuin hopealakanaa
puron yllä
riippuvat puut
puiden yllä saippuankeltainen aurinko
auringon yllä

ympärillä

aava äärellisyys

kun irtoat pohjasta
ja painut suvannon mutaan
näet ylläsi
mittarin hopeaiset kuplatossut


20 Työmiehen kuolema


keskellä ei-mitään työn arvet
työn ruosteiset veripisarat
ratas, joka ei enää pyöri
juuttunut aura
puhe

aika jäi kesken
työ
puhe
viisarit värähtävät samassa
patterit vuotavat happoa
ihminen on kävellyt pois
ja jättänyt sen mikä teki hänestä joskus hänet

nyt heinä hirttää häntä hiljaisin vöin