Kahden kerroksen väkeä

Oulun Kaukovainion lähiössä tapahtui viikonloppuna verityö. Helsingin Sanomien toimittaja vieraili omalla kotikonnullaan ja löysi väkeä, joka ei halunnut puhua - tai enemmänkin, toivotti tiehensä. Toimittaja muisteli omaa lapsuuttaan: jo parikymmentä vuotta sitten Kaukovainio oli jakaantunut köyhään ja vauraaseen osaan. Jälkimmäisen perheet laittoivat lapsensa musiikkiluokalle ja kielikylpyyn, edellisten lapset hengailivat ostarilla ja nuokkarilla, puhuivat imppaamisesta ja ryyppäämisestä.

Björn Wahlroos voisi selittää, miksi jako on pysynyt voimassa koko tämän ajan. Eikö ollutkaan niin, että yksilöillä Suomessa oli samat lähtökohdat  - valinnanvapaus tehdä elämästään paras mahdollinen?

Itselläni on  kokemuksia vastaavanlaisesta alueesta. Kun asuin asumuseron jälkeen muutaman kuukauden Espoon Haukilahdessa, sain tuta paitsi elintason myös ihmisarvon laskun. Haukilahti on niin ikään kahtiajakautunut lähiö - sen laakealla, hiekkaa ja maininkeja vyöryvällä merenrannalla asuu Suomen rikkaimpia perheitä, mutta ostoskeskuksen takaa kuluneesta mäntymetsästä nousee 60-luvun vuokrakerrostaloja. Myös minä asuin vuokralla yksi- ja kolmevuotiaiden lasteni kanssa, ja raahasin päivittäin rattaita, muovikasseja ja lapsia kolmanteen kerrokseen portaita pitkin.

Tuona aikana sattui muutama erittäin ikävä juttu.

Lähikaupassa muuan pappa haparoi ostoksineen liukuhihnan päässä. Ostoksina oli muun muassa etikkakurkkuja, silakoita ja vessapaperia, joita pappa yritti mahduttaa kuluneeseen Bore-kassiin - yhtä vanhaan kuin talo, jossa hän asui. Hänen jäljessään tuleva Burberry-huiviin sonnustautunut rouva nosti metelin.

- Voi herranjestas, mikä haju... hän totesi kuuluvasti, piti timantein somistetuin sormin nenästä kiinni ja hymyili salaliittolaisen hymyä. - Hyvä, että osti vessapaperia sentään. Voisi vähän ajatella kanssaihmisiään ja pitää hygieniastaan huolta ennen kuin tulee ihmisten ilmoille.

Minusta rouvan käytös oli pöyristyttävää. Tuijotin häntä ilmeettä. En kyennyt sanomaan yhtään mitään, vaikka olisi pitänyt.

Pappa luikki korvat punaisena, vapisevana ulos.

Toisen kerran vein lapseni naapurikerrostalon keinuihin. Valkoinen Johtotähti kaarsi pihaan ja sieltä astui tavallisen näköinen, vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut silmälasipäinen nainen. Nainen pysähtyi kohdallemme.

- Mitäs väkeä te olette? hän kysyi.

Punastuin.

- Olemme tuosta naapurista... Lapset halusivat kokeilla keinuja... selitin ja hymyilin päälle.

Nainen ei vastannut hymyyn.

- Tämä on yksityisaluetta. Omistusasunto. Pysykää te vain omalla vuokratalollanne, josta maksattekin. Tästä te ette maksa.

Kuopus ei halunnut lähteä keinusta ja piti ketjuista kiinni. Revin hänet niistä väkisin irti. Nainen seisoi pihalla niin kauan, kunnes olimme menneet.

Toisen kerran kävelimme koko perhe leijaa lennättämään läheiselle hiekkakentälle. Keski-ikäinen mies vaahdotti kerrostalon parkkipaikalla autoaan. Hän nosti katseensa, keskeytti puuhansa ja jäi tuijottamaan meitä, kun lähestyimme hiljaksiin pihan toiselta puolen. Kummatkin arvelimme, että hän oli aikeissa vaihtaa sanasen tai pari leijasta tai lapsista.

- Tästä ei kuljeta! hän kävähti, kun olimme tulleet kohdalle. - Omistusasunto, yksityisalue. Ettekö nähneet kylttiä? Niin, siellä teidän vuokratalojenne puolella.

Mies kiukutteli vastaan, heilutti leijaa ja sanoi, että varo vain, tämähän on sinko.

- Jos alatte vielä rettelöidäkin, kutsun virkavallan, totesi autonpesijä kasvot kivettyneenä. Ikkunoista katseli pari muuta tyyppiä siltä varalta, että alkaisimme todella rettelöidä.

Näin siis sivistyneessä Haukilahdessa armon vuonna 2005. Me olimme valmiiksi luokitellut - olimmehan "toiselta puolen". Meidät oli asetettu paikoilleen ja ruuvattu lujasti kiinni jalustaan.

Näin jälkeen päin tajuan, että nuo tapahtumat kirpaisivat minua ennen muuta oman lapsuuteni vuoksi. Sama kahtiajako vallitsi näet myös silloin, kun olin lapsi ja asuin täällä samalla seudulla Raision Inkoisissa kuin paraikaa. Me lapset olimme jakautuneet "ylätalolaisiin" ja "alatalolaisiin". Ensinmainituilla oli monen sadan neliön omakotitalo, sadan markan violetti viikkoraha, vaihdepyörät ja uima-altaat. Jälkimmäisillä ei. Jälkimmäiset kuten minä tulivat edellisten koteihin kuin alamainen kuninkaanlinnaan - nautiskellen tilan valtavuudesta, ihaillen sisustusta. Ymmärtäen, että kaikki se, mikä tapahtui näissä kodeissa, oli saavuttamatonta ja mahdotonta itselle: uudet muotivaatteet, kylmiö, joka oli täynnä limonadeja; kiiltävät pähkinäparketit ja tiiliset takkahuoneet.

Samalla tuo rikkaus antoi jo lapsen vaistomaisen ymmärryksen perusteella sen haltijalle etuoikeuksia köyhempiin nähden.

Rikkaat saivat pilkata, härnätä ja valita, kenen kanssa olivat tänään kavereita - he olivat myös koulussa automaattisesti hierarkkiassa ylimpiä. Heidän suosiostaan kilpailtiin, sillä tokihan kaikki halusivat uimaan yhdeksän metrin yksityisaltaaseen sekä merirosvorahojen, Hopeatoffeiden ja Susu-patukoiden loppumattomaan virtaan.

Mutta miten tämä asetelma vaikutti lapsen psyykeen?

Mietin sitä myös nyt, kun olen ajanut omat lapseni tismalleen samanlaiseen tilanteeseen. Hekin ovat köyhiä vauraiden saarella. He ovat jo saaneet tuta pompottelun, pilkan ja vähättelyn, kun heidän puhelimensa, pelikonsolinsa ja polkupyöränsä ovat vähemmän kallista mallia kuin muiden.

"Miksi teillä ei ole kesämökkiä? Miksette te mene koskaan hiihtolomalla Lappiin?"

Tuleeko heistä - kuten minusta itsestäni - tyytymättömiä ja pettyneitä kaikkeen, mitä tekevät?

Eivätkö hekään koskaan saavuta unelmiaan?

Pyrkivätkö he kohti sitä, mikä on väärää - vain siksi, että se lapsen silmissä näytti tavoittelemisen arvoiselta liian pitkään? Niin, että niljakas rikkauden kaipuu juurtui sieluun.

Häpeä ja halu

Muutaman päivän kuluttua kirjoitan Turun Sanomien kolumnissani häpeästä. Häpeä on tunne, joka on seurannut itseäni lapsesta saakka. Pahaksi onneksi se on vastenmielisellä tavalla kietoutunut itseilmaisun haluun. Nämä kaksi - itsestäänselvästi - ovat kuin öljy ja vesi, jotka eivät koskaan sekoitu, vaan hylkivät alati toisiaan.

Samasta yhdistelmästä ovat siinneet ujot näyttelijät, jotka syttyvät eloon vasta näyttämöllä, ja mykät toimittajat, jotka eivät kehtaa kysyä haastateltavalta mitään.

Joskus epäilen, että tämä yhdistelmä on leimallinen monille suomalaisille - että se on kehittyvän kansanluonteen kasvukipuja. Ehkä me elämme häpeän ja halun välitilassa, puoliviileässä porstuassa, jonne kengät jätetään rullaanpotkitun räsymaton päälle ja joka toimii kesäpelargonioiden talvehtimispaikkana.

Olen luullut häpeäni lievittyvän vain, jos saavutan jotakin.

Samalla häpeä on estänyt minua saavuttamasta. Yksikin poikkipuolinen sana tai piikittelevä arvostelu  - pelkästään jo olkaa kohauttava mykkyys ja yleinen kommentoimattomuus - ovat toimineet todisteena siitä, että tekeleeni on arvoton. Että minun olisi syytä hävetä, että edes yritin. Tai että edes avasin suuni (häpeän jo tätä kirjoitustakin).

Ainut, missä huomaan olevani ansioitunut, on hartaan ihailijan rooli.

Suomalainen kulttuuri on ollut omiaan vahvistamaan tätä. Kehuja ei saa kuka tahansa - jotta toiset kehuvat, on hierarkkiassa ylempien pitänyt punnita teon merkittävyys ja kehaista ensin. Niinpä hyväksyntää on haettava aluksi ylhäältä, vasta sitten sitä suovat muut. Juuri tämän mekanismin myötä apurahat, tunnustukset ja palkankorotukset kasautuvat vain pienelle kapealle kärkijoukolle. Kerran kehutusta tulee magneetti, joka vetää puoleensa uusia kehuja, jolloin tapahtuu kuten sanonnassa: raha tulee rahan luo. Lopulta voi käydä niin, että teon tosiasiallinen merkittävyys on räikeässä ristiriidassa saatujen tunnustusten kanssa. Mikä pahinta, tuloksena on usein nollasummapeli: so. nuo tunnustukset ovat poissa toisilta, kukaties yhtä ansiokkailta tekijöiltä.

Yksi esimerkki kirjallisuuden alalta: moniko on kuullut Essi Kummusta? Essi Kummun parin vuoden takainen Karhun kuolema, vaikkakin sai kiittävät arvostelut maakuntalehdissä ja Parnassossa, ei koskaan noussut yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden joukkoon - eikä Essi Kummua ole ainakaan minun silmiini sattuen haastateltu yhdessäkään valtakunnallisessa mediassa.

Miksi?

Jokin tärkeä instanssi puuttuu välistä. Joku, joka lyö leiman "huikea" näkymättömään todistukseen. Ja kuitenkaan, niin, tämä on ensiarvoisen tärkeää, Essi Kummu ei saa olla katkera vuodatettuaan sydänverensä paperille, onnistuttuaan, mutta jouduttuaan syrjään.

Onneksi hänellä on suojanaan nuo kritiikit.

Alun perin kirjoitin kolumniini lauseen, jonka mukaan Suomessa tullaan taiteilijaksi vain saamalla hyvät kritiikit. Huonot kritiikit saanut ei ole taiteilija lainkaan.

Koko taideyhteisö tietää tämän. Huonot kritiikit saanut on pelkkä luuseri. Yhteisö, jonka luulisi hellivän myötätunnon ja suvaitsevaisuuden arvoja, suhtautuu jäykän hierarkkisesti ja ylenkatsetta viljellen vähäisiin tekijöihin ja alalle pyrkijöihin.

Tähän on tietysti yhteiskunnalliset syyt. Kun jaettavat resurssit ovat vähäiset, tekijät joutuvat tappelemaan keskenään. Silloin heikkojen on syytä väistyä - naiivia vertausta käyttäen: niin kuin pingviinien toisen poikasen, joka ei ehdi juosta emon nokan luo ajoissa. Poikanen nääntyy nälkään ja lopulta menehtyy. Siitä tulee kihujen ateria rantakivikossa.

Näin tapahtuu myös taiteilijayhteisön heikoimmille. He saavat taistella paitsi häpeän myös ylenkatseen ristiaallokossa, ja jos he eivät siitä selviä, he kuolevat henkisesti. Mikä hupaisinta, kukaan ei kanna tästä edes huonoa omaatuntoa. Kyseessähän oli luuserin oma valinta! Sivumennen sanoen, juuri näin ajattelevat myös valtion byrokraatit vähentäessään luovien alojen koulutuspaikkoja. Kaikille ei riitä töitä. Huonojen on syytäkin karsiutua.

Mutta voisiko taiteen tehtävää miettiä myös tekijän kannalta? Että se pitää tekijänsä "hengissä" ja tarjoaa hänen elämälleen tarkoituksen - ei köyttä, mutta edes langan, johon tarttua (ja johon pelkkä asian "harrastaminen" ei riitä)? Onko tämä niin vähäinen arvo, ettei sitä käy edes noteeraminen?

Taide on muuttunut ulkokohtaiseksi. Sitä perustellaan nykyisin darwinistisin termein, elinkelpoisuudella. Kirjojen on myytävä - tai, kuten johdattelevasti sanotaan, "kiinnostettava lukijoita". Sama argumentti pätee elokuviin, teatteriin ja kuvataiteeseen. Guggenheimin painavimmat perusteet eivät lähde taiteellisista arvoista, vaan silkasta rahasta. Taide on alistettava täydessä mitassaan darwinistiselle markkinataloudelle, jolloin ei-myyvää ja marginaalista tai ns. huonoa taidetta ihmiset saavat tehdä "omalla kustannuksellaan" ja "omalla ajallaan".

Tähän rahalla, tunnustuksilla ja ansiomitaleilla kuorrutettuun taidekäsitykseen taiteilijat itsekin ovat mitä suurimmassa määrin syyllisiä. Menestyksekkäimmätkään taiteilijat  - ne, joilla olisi totisesti jo tähän varaa - eivät puhu kuin itsestään. Kirjamessuilla salamavalojen räiskeessä kylpevät tähtikirjailijat eivät anna kirjavinkkejä yleisölleen ("Muuten, Essi Kummukin olisi tutustumisen arvoinen..."), vaan myyvät ainoastaan omaa kirjaansa. Yksikään juhlittu säveltäjä ei nosta nuorempaa kollegaansa parrasvaloihin, enkä muista yhdenkään sanoneen: "Hän säveltää minua paremmin..."

Toisinaan kylätapahtumassa tai lapsen urheilukisoissa törmään toimittajiin. Ennen maakuntalehden toimittajan paikalle saapumista paikallislehden toimittaja tepastelee kukkona tunkiolla. Hän kurvaa sakkopaikalle lehden logolla varustetulla Opelillla ja ripustaa järjestelmäkameran näyttävästi kaulaansa. Hän ottaa tilaa ympäriltään ja puhuu kovalla äänellä. Kaikki paikalla olijat hymyilevät maireasti, ja vanhemmat tyrkkivät lapsiaan edemmäs, jotta nämä pääsisivät "lehteen".

Paikallislehden toimittajan valta-asema kestää siihen saakka, kunnes maakuntalehden toimittaja ja valokuvaaja pörräävät sakkopaikalle maakuntalehden logolla varustetulla Fordilla - kuvaaja on tietysti kuski. Paikallislehden toimittaja tervehtii hiljaisesti "hei" ja ottaa vapaaehtoisesti taka-askeleen. Tähän maakuntalehden toimittaja antaa luvan väläyttämällä hymyntapaisen.

Jos olemme rehellisiä, suhtaudumme toisiimme näin - alituisella hierarkkittamisella, joka toimii kuin puoliautomaattiase - olimmepa millä alalla, minkä ikäisiä tai minkä koulutuksen saaneita tahansa. Puhun taideyhteisöstä erikseen siksi, että odotan siltä enemmän kuin yökerhon naisilta, jotka rankkeeravat toisensa ulkonäön perusteella - tai sijoitusyhtiön investointipankkiireilta, joiden mielestä miljoonan kesässä ansainnut tyyppi donkkaa tykimmin. Olen luullut, että se osaisi toimia sen periaatteen mukaan, jota se julistaa juhlapuheissaan ja julkilausumissaan - yleisen ihmisarvon puolesta. Sen tulisi itse yhteisönä toimia siten kuin se haluaisi koko Suomen tuomivan - hyväksymällä nekin, jotka eivät sen kriteereitä täytä. Miksi se puhuu tasa-arvosta, muttei itse taivu siihen oman yhteisönsä sisällä? Onko älymystö muita moraalisempaa tässä suhteessa - sillä juuri se antaisi sille oikeutuksen liputtaa näiden arvojen puolesta?

On helppo osoittaa raivosta vapisevalla sormella rahaa ja syyttää epätasa-arvosta rahan valtaa: huudahtaa, että köyhä ja rikas ovat samanarvoiset. Mutta entä julkisuus? Maine? Rahan tavoin myös julkinen tunnustus tekee ihmisestä etuoikeutetun, erivapaudella yli rajojen kulkevan, kuin Neuvostoliiton aikaisen valuuttamyymälän, jonne astuttiin pakkasesta huurtunut karva-Nikita kourassa ja niska alentuvasti köyryssä. Maineikkaan ihmisen sanoja kuunnellaan, ja niille, vaikka sitten samoille, jotka "ei-kukaan" lausui tovi sitten, annetaan tyystin toinen painoarvo.

Tällaisessa kulttuurissa häpeäjän on raskasta elää. Hän ei koskaan riitä.