blogini ilmestyy nykyisin osoitteessa http://arkiposkessa.blogspot.com/
Siellä ei ole juuri mitään tarkoituksellisen syvällistä.
Huh.
tiistai 31. tammikuuta 2012
torstai 26. tammikuuta 2012
Naiset, jotka eivät tiedä mitä haluavat
Ensin hahmo tuli vastaan Jonathan Franzénin kirjassa Vapaus. Sitten Chris Cleaven Little Been tarinassa ja jopa J. M. Coetzeen Kesässä. Ja nyt kun sain viimein loppuun David Grossmanin liki 700-sivuisen Sinne missä maa päättyy, sama hahmo muodosti jälleen kirjan keskeisen jännitteen.
Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.
Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.
Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?
Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.
Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.
Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.
Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.
Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.
Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.
Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.
Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.
Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.
Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.
Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.
Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?
Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.
Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.
Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.
Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.
Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.
Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.
Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.
Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.
Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)