Olen nyt saanut loppuun Michel Houellebecqin romaanin Alkeishiukkasia. Sitä ennen olen lukenut Halujen taistelukentän.
Houellebecq on ilmiö. Hänestä on kohistu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta eurooppalaisesta kirjailijasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjailijan suomalainen kustantaja määrittelee hänet sivuillaan "Ranskan kirjallisuuden pahaksi pojaksi".
Kaikki edellämainittu - "kohu", "paha poika", "ilmiö" - on vastenmielinen lähtökohta kirjallisuudelle. Niin kuin ylisummaan taiteelle... Mikään ei ole niin haukotuttavaa kuin aiheuttaa tarkoituksellisesti pahennusta ja närää. Trollit netissä, provosointi, "vittu" -sanan toistaminen suorassa uutislähetyksessä jne. tuo mieleeni yläasteen välituntialueen.
Mutta silti Houellebecqia palvotaan. Täkäläisille miesesseisteille hän on suoranainen kotijumala - hän onnistuu puhuttelemaan heitä, kertomaan juuri heidän omista tuntemuksistaan. Houllebecq on kirjailija, joka "häiritsee sielunrauhaa" - ja juuri tämä on heille olennaista.
Mutta miten Houellebecq heitä häiritsee?
Houellebecq puhuu kulttuuristamme epäsikiönä, jonka arvoliberalismi on huumehouruissaan synnyttänyt. Kun vähäisimmätkin moraaliset rakenteet on purettu ympäriltämme, ihminen muuttuu lapseksi, joka on saanut osakseen vain rauhaa ja rakkautta. Rajat ovat kadonneet. Tai on yksi: biologinen ruumis, joka ei voi loputtomiin yhtyä muihin ruumiisiin eikä säilyä ikuisesti nuorena, vaan jonka kohtalona on päätyä väistämättä rappioon ja kuolemaan.
Siksi lyhyestä elämästä on otettava kaikki irti. Koska Jumalakin on hajonnut atomeiksi, tuonpuoleisuudessa ei odota enää mitään, ei helvettiä eikä paratiisia. Jokainen päivä on syytä elää kuin se olisi viimeinen, eikä perintöä jätetä. Luonnon tuhoutuminen ei kosketa ihmistä. Individualismi on syrjäyttänyt empatian. Hetken tyydytys on noussut kaiken mittapuuksi - huominen on usvaa. Lapset ovat pohjattoman pahoja - he kiusaavat heikompia tovereitaan hieromalla näiden naamoja ulosteeseen tai leikkaamalla etanoilta tuntosarvet katki askartelusaksilla. Tästä lähtökohdasta ihminen kasvaa vain vähän, ja julmuuden myllyt jauhavat kaikkialla kärsimyksen tomua.
Alkeishiukkasissa toinen päähenkilö, geenibiologi, tulee pohtineeksi vapaan tahdon ongelmaa ja päätyy käsitykseen, että vapaus ja ennustamattomuus on sekoitettu toisiinsa. Todellista vapautta ei hänen mukaansa ole. Todellisuudessa länsimainen yhteiskunta teki itsemurhaa, eikä sitä käynyt välttäminen - yhtä vähän kuin yksittäinen yksilö saattoi välttää kuoleman. Kysymykseksi tosin jää, miksi tämä "vapaudettomuus" olisi nyt yhtäkkiä ongelma - jos kerran juuri vapaus Houellebecqin mukaan oli syynä henkiseen rappioon? Sitä paitsi, jos vaihtoehdot olisivatkin määrätyt minkä tahansa reunaehdon puitteissa - päähenkilön pohtimien neuronien tai universumin materian - paljonko vaihtoehtoja pitäisi olla, jotta ihminen voisi nimittää sitä "vapaudeksi"? Riittääkö kymmenen? Vai sentiljoona? Vapauden määrittely jää puolitiehen - vaikka juuri tuo kysymys huutaisi vastausta.
Seksuaalisuus näyttäytyy Houellebecqin henkilöille pakopaikkana tai paratiisillisena tyyssijana, mutta sekään ei kykene täyttämään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä (halujen raukenemisesta tai sammumisesta, joka muistuttaisi sitä ainoaa asiaa, joka täyttää ihmiselämässä todellisen rajattomuuden kriteerit: kuolemaa). On saatava aina uusi orgasmi - paratiisi on olemassa aina vain muutaman sekunnin. Aivan samoin ihmisen on saatava uusi ateriakin - yksinkertaisesti: elääkseen. Siitä, että seksi kehittyy vapauden tilassa eräänlaiseksi kulinarismiksi, seuraa Houellebecqin mielestä se, että lopulta enää vain erilaiset "perverssiydet" saavat halun nousemaan. Nyt kun jo Pirkka-lehdessäkin puhutaan tikka masalasta arkiateriana, myös "perverssiydet" saattavat olla makuukammarin peruskamaa. Ja entä mitä tästä seuraa, kysyy Houellebecq. Tikka masalan jälkeen keitetyt oravankorvat? Näin Houellebecq uskoo. Minä uskon puuron paluuseen.
Lapsetkaan eivät tarjoa Houellebecqin henkilöille raameja elämään. Lapset ovat kirjoissa sivujuonne, poikkeuksetta heitteillä, television sarjaohjelmien, hampurilaisten ja muiden lasten, pärjääjien, kurjia orjia. Vanhemmat suhtautuvat heihin kuin loisiin, jotka ovat siinneet heidän seksielämänsä sivutuotteena. Alkeishiukkasten toinen päähenkilö jopa vetoaa laasasmaisesti luontoon, jossa nisäkäsurokset tappavat omia pentujaan.
Nautinnon tavoittelu johtaa Houellebecqin mielestä ihmiset väistämättä turmioon. Hän muistaa kyllä mainita buddhalaiset, mutta Buddhastakaan ei liikene vastusta pumpattavalle Barbaralle. Ihmiset ovat kuin suomalaisten tutkijoiden viinarottia. Olemme kaikki addiktoituneita (paitsi Houellebecq itse, eihän hän muuten pystyisi kirjoittamaan). Ihmettelen, miten yhteiskunnat pystyvät vielä toimimaan. Miksi ulkona näkyy paraikaa lehtiä haravoivia ihmisiä, kun he voisivat istua kämpässään onanoimassa?
Alkeishiukkasissa on sivujuonne David-nimisestä wannabe-rokkarista, joka ajautuu snuff-videoiden tekijäksi: "... kasetilla kidutettiin Mary Mac Nallahan -nimistä vanhaa naista sekä hänen lapsenlastaan, joka oli vasta pikkuvauva. Di Meola katkoi isoäidin edessä vauvan raajat putkipihdeillä, kiskoi sitten paljain sormin naiselta silmän ja masturboi vertavuotavaan silmäkuoppaan." Muutamaa sivua myöhemmin seuraa tarkempi analyysi: "Wieniläisaktionisteja, beatnikeja, hippejä ja sarjamurhaajia yhdisti se, että he havittelivat täydellistä vapautta ja ylistivät yksilön täydellisiä oikeuksia kaikkia sosiaalisia normeja ja kaikkea tekopyhyyttä vastaan, mitä heidän mukaansa edustivat moraali, tunteellisuus, oikeus ja sääli. Siinä mielessä Charles Manson ei ollut mikään hirviömäinen hippiliikkeen sivupolku, vaan sen looginen päätepiste..."
Keitä Houellebecqin on tarkoitus "herätellä" tällä tavoin?
Kuka lopulta herää?
Sillä kauhistuttavinta Houellebecqin kirjoissa ei ole niiden teksti, vaan se, että ne toimivat tismalleen samoin kuin K-kaupan broilerimainos "Shokkihintaan tänään, hunajamarinoidut suikalepalat 2,99 euroa - ainoastaan Plussakortilla!" tai Seiskapäivää lehden kansi "Matti Nykänen pahoinpideltiin vankilassa, katso kuvat!" Ne ovat juuri sitä, mitä ne kritisoivat.
Pornokuvaukset kiihottavat, väkivaltakuvaukset kuvottavat, tiedepalat kiinnostavat.
Mitä meidän pitäisi Houellebecqin mielestä nyt tehdä? Miten kulttuurimme voi muuttua - ja millaiseksi sen pitäisi hänen mielestään muuttua? Tarjoaako hän jonkin näyn, jota voisimme tavoitella - suunnan, jota kohti edetä? Ei, ei yhtäkään... Jos hän esittäisi sellaisen, jos hänellä olisi tarjottavanaan yksikin vaihtoehto, kukaan ei enää kuuntelisi häntä. Yhtään hänen kirjaansa ei luettaisi. Nyt häntä kuunnellaan ja luetaan, koska hän on Ranskan kirjallisuuden "paha poika" - koska joku aina provosoituu ja joku aina puolustaa - "taiteen nimissä". Hän ei kerro, millaista on se ihanne-elämä, jota hänen henkilönsä hapuilevat tyhjyydestä. Hän ei kerro, millaista on sen elämän vapaus - tai onni - ja mitä tuon tilan saavuttamiseksi pitäisi tehdä. Hän ei paljasta, onko hyvän elämän eläminen hänen mielestään edes mahdollista. Hän haluaa häiritä, mutta miksi vaivautua - onhan lopulta hyvä, että kuolemme omaan mahdottomuuteemme - että me rikkaat länsimaalaiset tukehdumme oksennettuun ossobuccoon. Hymyilevä apokalypsi vartoo vuoroaan plastiikkakirurgin odotushuoneessa, jonka kauittimista soljuu panhuilulla soitetut Beatlesin instrumentaaliversiot.
Yksilönvapaudet edustavat tällä hetkellä intelligentsian uusinta, viimekätisintä pahaa - niitä on liikaa, hukumme vapauteemme. Houellebecq tahtoo pelotella inhaa vapauden apostolia; porvaria, joka ei ole enää porvari sanan vanhassa merkityksessä; porvaria, jolle sanat "koti, uskonto, isänmaa" merkitsevät samaa kuin Che Guevaran sisustusjuliste. Mutta ongelma on siinä, että hänen maalinsa, tämä hänen itse kuvittelemansa porvari, jota hän haluaa soimata ja pistellä, on ommeltu teflonista, polyuretaanista ja Gore-texistä, eikä mikään kosketa tätä sen enempää, korkeintaan huvittaa laimeasti tai tuohduttaa hetken. Asioiden näin ollessa Houellebecq on vain pappi, joka saarnaa hekottelevalle seurakunnalle. Hän kohtaa astetta pahemman nihilismin kuin omansa; määrittelemättömän ja turran. Hän häiritsee korkeintaan niiden sielunrauhaa, joiden sielut ovat jo häirityt.
Ratkaisuksi ei käy pakotie menneisyyteen, sillä paluuta entiseen ei ole - sellainen vaatii aina yhteiskunnan väkivaltaisen romahduksen. Tällaista paluuta tuntuvat monet ihmiset nyt toivovan: uutta väkivaltaa, joka sammuttaisi miraakkelimaisesti nykyisen - ei väliä niistä ääliöistä, jotka menevät tämän puhdistuksen mukana; noista hampurilaismajoneesiin ja spermaan, hot-shotteihin ja money-shotteihin kadotetuista kirotuista sieluista. Mutta menneisyys onkin aina näyttänyt kultaisempana niiden silmissä, jotka ovat ikääntyneet. Vanhukset eivät muista kuin lapsuuden. Neurologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että onnen hetket säilyvät aivoissa pisimpään. Nostalgisoinnin on todettu jopa torjuvan alakuloa...
Houellebecq tarkastelee vapauden räjähdysmäistä laajentumaa eritoten yksilön ja yhteiskunnan rappeutumisen kannalta. Hän ei katso ympärilleen, ei näe kuin ihmisen. Luonto ei saa häneltä kuin väsyneen sivuhuomion. Ennen muuta ongelmana on elämän tarkoituksettomuuden tunne, tyhjyys, jota täytetään luksusristeilyillä, mikroaterioilla ja seksillä. Kun Houellebecq kuvaa nykyarkea, hän saa sen kuulostamaan aina banaalilta - hän tuntuu olettavan, että "entisaikaan" arki oli ylevämpää ja merkityksellisempää. "Ennen" elämässä oli tarkoitus. Niin olikin, se oli annettu ulkopuolelta - uskonnolta - eikä sen autuus ollut yksiselitteistä. Nyt tarkoituksettomuus on ongelma vain siksi, että se määritellään siksi - masennus, kyllästyneisyys ja rappio ovat samaa langanpäätä kuin elämykset, kulutushedonismi, uudet tavarat ja wow-arkkitehtuuri.
Ihminen ei tiedä mitä tekisi ns. vapaudellaan, joten hän Houellebecqin mukaan väärinkäyttää sitä - aivan kuin sylivauvalle annettaisiin tukku seteleitä ja se söisi ne. Mutta mitä ihminen haluaa? Haluaako hän pelon, kurinalaisuuden, nöyryyden ja ennalta määrätyn elämänuran vai haluaako hän tyhjyyden, masennuksen, levottomuuden ja tarkoituksettomuuden? Houellebecqin näkökulmasta valinta tuntuu olevan joko-tai. Mitään välimuotoa näiden kahden ääripään välillä en häneltä löydä. Vapaudella on totalitaristinen luonne. Jos annat sille pikkusormesi, se vie koko käden - aivan kuten kirkkokin määräsi lopulta aivan kaiken tieteestä vapaa-ajan viettoon.
Mutta juuri soimatessaan yksilönvapauden ihannetta ja kuvatessaan sen jälkeen tätä ihanteen mukaista elämää orjallisesti toistavia "vapaita" Houellebecq joutuu omituiseen ajatukselliseen silmukkaan. Miksi vapauden politiikka, liberalismi, olisi syynä siihen, että me toistamme mekaanisesti ympäristömme vaatimuksia? Mitä "vapautta" se on? Mitä "vapautta" on runkata päivätolkulla kämpässään, mitä "vapautta" on ostella sitä tahi tätä, mitä "vapautta" on nussia omaa isoäitiään? Eikö kyse ole vain siitä, että "vapaudesta" on tehty kaupallinen versio? Sille on käynyt kuten mille tahansa hyödykkeelle, aatteelle tai hassutukselle. Myynnissä on monta tyyliä: esimerkiksi klassikkovapauteen kuuluvat huumeet, alkoholi, moottoripyörä, pitkä tukka, parta, nahkaliivi ja huorat.
En tiedä Houellebecqista, mutta uskon (lässynlässynhumanistisesti?), että useimmilla ihmisillä on yhä tunne elämän rajoista ja omasta rajallisuudestaan. Useimmat ihmiset tuntevat yhä empatiaa. Useimmat ihmiset osaavat rakastaa. Useimmat vanhemmat vaalivat lapsiaan, kenties enemmän kuin milloinkaan historian aikana. Kulutusmielessä olemme mieron tiellä, se on totta, mutta yhä useampi tuntuu tajuavan senkin, ettei onni irtoa sieltäkään. Se, että me supistamme kulutusta ja vähennämme jätevirtaa, ei merkitse paluuta menneisyyteen. Ajatuksemme ovat peruuttamattomasti toiset. Emme elä yhtenäiskulttuurissa. Voimme pitää vähintäänkin "ajatusten vapauden", vaikka eläisimmekin pienemmin.
Sanat "maltillisuus" ja "kohtuus" eivät ole huudossa, sillanrakentajat ja sovittelijat kuuluvat korkeintaan piikkilankarajoille, eivät meidän kulttuurisotiimme. Senkin vuoksi Houellebecq astuu omaan ansalankaansa. Häntä ei olisi ilman tätä kärjistyksen aikakautta, tätä tapaa alleviivata, tätä keskusteluilmapiiriä, jossa mielipiteet ovat joko-tai ja olet meidän puolellamme tai meitä vastaan - tätä muodin logiikkaa, jossa viime vuosikymmenen kengät, autot ja aatteet ovat auttamatta passé ja ennen kaunis nyt rumaa ja vastenmielistä. Yhteiskuntalaiva kallistuu kyljeltä toiselle, ja merimiehet kannella paiskautuvat välillä styyrpuuriin, välillä paapuuriin... Mitään kurssia laivalla ei tietenkään ole - eikä päätesatamaa. Joka muuta väittää on naiivi hölmö.
Houellebecq haluaa sanoa: olette sairaita, olette nielleet koukun siimoineen. Minulla ei tosin ole teille lääkettä, eikä parannuskeinoakaan - en keksi muuta tapaa kiskoa koukku sisuksistanne kuin uskonnon (kunhan se ei vain ole islam - en tosin ymmärrä, miksi ihmeessä ei). Eihän alkoholisti taparikollinenkaan enää parannu muutoin kuin uskoon hurahtamalla. Mutta entä jos onkin niin, että tietoisuus lähestyvästä tuhosta vain kiihdyttää kaiken tuhoa? Ehkä onkin niin, että toimisimme tehokkaammin - niin, juuri niin kuin lapsi - kannustamalla ja toivon luomisella? Enkä tarkoita Paulo Coelhon lukemista; en kirjallista enkä ideologista somaa, en tekopyhää positiivisuutta. Mutten saata uskoa, että näillä ylhäältä päin kirjoitetuilla synkeillä mässäilyillä muiden mädännäisyydestä, näillä angstisella voivotteluilla saavutettaisiin mitään sen suurempaa. Siitä huolimatta nämä "raadolliset peilikuvat itsestämme" on analysoitu milloin "syvän inhimilliseksi hätähuudoksi", milloin "suruksi maailman rappion edessä".
Minusta kyse on itsepetoksellisuudesta - totuuden valjastamisesta omiin tarkoituksiin. Itselääkinnästä. Terapiasta. Masturbaatiosta. Hienosta ja väkevästä masturbaatiosta, sitä ei käy kieltäminen. Vaikuttavasta tekstistä.
Houellebecqin vähemmän älykäs serkku - kirjallisessa mielessä - onkin Brett Easton Ellis. Hän ei tosin esittänyt esseistisiä arvioita henkilöidensä tekojen välissä, silti myös hän on selittänyt kirjojensa olevan kritiikkiä vapauden aikaan saamaa rappiota vastaan. Mutta kuka luki Ellisin kirjoja analyysina rappiosta? Kuka taas luki niitä puolikiihottuneessa mielentilassa - salaa nauttien niiden hirveyksistä? Kyse on lopulta samasta ironisesta heikunkeikusta, jolla voidaan selittää vaikkapa se, että pitää Kikan, Kujun ja Katri-Helenan kappaleista "ironisessa mielessä", ei siis oikeasti, vaan kaksoisvalotuksella, jolloin niitä voi sekä inhota että niistä voi pitää.
On täysin mahdollista - jopa todennäköistä - että kirjailijat nauttivat kirjoittaessaan kuvauksia väkivallasta ja pornosta. On täysin mahdollista, että he ovat misantrooppeja ja misogynisteja. Tällä ei tietenkään pitäisi lukijan kannalta olla merkitystä - onhan kyse taiteesta, fiktiosta. Ehkä lukija on vastuussa omista tulkinnoistaan, ja kriitikot omista arvioistaan. Mutta mitä amerikkalaisfilosofi Richard Rorty puhuikaan taiteen moraalista? Olen kirjoittanut siitä aiemmin tämän: http://sanastajakuvasta.blogspot.com/2011/03/taiteilija-itse.html
Rehellisyyden nimissä: toivoisin Houellebecq sanovan, että hän on itsekin tämän mielettömyyden ajan alkeishiukkanen.
