keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Persoonista

 Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona mielisairaalan psykiatri puhuu filmin päähenkilölle, Elisabethille, seuraavasti:

 "Luuletko, etten ymmärrä? Tuo toivoton haave... Ei näkyvillä olemisesta, vaan olemassaolosta. Tietoisena joka hetkestä. Äärimmäisen valppaana. Samaan aikaan kuilu sen välillä mikä olet muille ja mikä itsellesi. Huimauksen tunne ja polttava halu tulla vihdoin paljastetuksi."

 Psykiatri tietää, ettei kukaan voi elää itsestään täysin tietoisena, paljaana ja aitona. Hän kehuu Elisabethia siitä, että tämä on kehittänyt tuon mahdottoman toiveen ympärille suurenmoisen roolin: hiljaisen, liikkumattoman hulluuden. Silloin hän ei ainakaan "valehtele".

  Minuun tämä kohtaus teki aikoinaan syvän vaikutuksen. Tunnistin Elisabethin halussa omani. Koko elämäni ajan olen yrittänyt saada kiinni hahmoa, joka harppoo edelläni; aina tavoittamattomana - kuin käänteinen varjo, jonka olen uskonut olevani se itse, jota en vieläkään tunne. Olen huutanut sille ja pyytänyt kääntymään, edes näyttämään kasvonsa.

  En ole ainut. Uskon jopa, että tuo halu riivaa tämän päivän ihmistä piinallisemmin kuin koskaan historiassa: tietoisuus lukemattomista toisista (joiden määrä lisääntyy lisääntymistään) on kuin kiristyvä ilmanpaine. Siksi loputtomat testit "millainen olen", "mitä peruselementtiä edustat", "mikä on toteemieläimesi" - siksi horoskoopit, aarrekartat, loputtomat henkiset valaistumiset sen suhteen, kuka viime kädessä olen - kuin pengaalitikut, jotka säkenöivät hetken ja sammuvat sitten sihahtaen. Siksi hiljentymiset, meditoinnit, itsetutkiskelut, sokraattiset haravoinnit. Yritämme sukellusveneellämme yhä syvemmäs, vaikka metallikuoret natisevat ja vesi tihkuu saumoista sisään.

  Tästä epätoivoisesta etsiskelystä seuraa usein tarve nähdä itsensä "erilaisena", "poikkeavana", joskus jopa "syrjittynä". Harva kuitenkin tajuaa, että erilaisuuden merkit ovat aina yhtä yhteiskunnallisesti tuotettuja kuin samanlaisuudenkin ("hän on erilainen nuori lävistyksineen ja tatuointeineen").

  Personan psykiatri jatkaa: "Mielestäni sinun pitäisi jatkaa tätä rooliasi niin kauan kunnes se on näytelty loppuun. Kunnes se ei enää kiinnosta. Sitten voit hylätä sen. Aivan niin kuin vähitellen hylkäät kaikki muutkin roolisi."

  Mutta milloin kaikki roolit on hylätty? Milloin tosiminämme paljastuu?

  Vasta kun näytelmä on lopussa.








2 kommenttia:

  1. Oho. Olipa syvällinen. Luulen että tosi harva työssä käyvä perheellinen nainen tai mies edes tulee pohtineeksi oheisessa tekstissä olevia asioita. Vähemmällä pääsee kun ei pysähdy miettimään vaan antaa mennä. Tosin sekin on opittu ja hyväksytty rooli.

    VastaaPoista
  2. Niin, emme tiedä. Luulen kyllä, että monilla on ikä- ja identiteettikriisejä - ainakin siitä kertoisivat lukemattomat itsehoito-oppaat, lehtiartikkelit ja kurssitarjonta. Osa kipuilee syytä tietämättä - kipua paikallistamatta... Kova halu on löytää "paikka maailmassa" - mikä on tietysti ymmärrettävää ja yleisinhimillistä. Nykyään tuon paikan olisi kuitenkin sijaittava keskipäivän auringossa - muuten se ei ole paikka eikä mikään.

    Tänään luin paikallislehdestä nuorista naisista, jotka harrastavat "rollerblade" -nimistä rullaluistelua. Siinä naiset luovat pahan (yleensä niin ikään ultraseksikkään) roolin ja luistelevat tässä asussaan toisiaan tyrkkien ja poseeraten.

    Mitä tulee harrastuksen "yksilöllisyyteen" - lukijat varmaan henkäisevät: "Oo, miten persoonallista! - olen siitä tismalleen päinvastaista mieltä. Parametrithan on annettu, säännöt ennalta luotu - lopputulos on koulun askartelutunnilla tehty käsinukke, jonka ainekset opettajat on antanut. So. huopakangasta ja villalankaa.

    VastaaPoista