Erämaista

Sain eilen loppuun myös toisen tämän vuoden kirjauutuuden, Don DeLillon Omegapisteen. Valehtelisin hehkuttaessani sitä. Se ei ollut hehkuva teos, se oli kuiva ja pölyinen kuin autiomaan tuuli. Autiomaista, kaikilla tasoilla, se myös kertoi.

Olen varma, että näitä pieniä, määrittelemättömiä ajatuksia - kuin hiekanjyviä - ei olisi kukaan noteerannut ilman että kyseessä oli itse Don, kirjallisuuden herra.

Kerroin vähän aikaa sitten kutsuilla, että minä ja entinen miesystäväni olimme erään elokuvan jälkeen huomanneet kiinnittäneemme huomiomme tismalleen samaan, merkityksettömään yksityiskohtaan - so. äänimaisemaan kuvassa, jossa oli valaistu ikkuna rappeutuneessa talossa. Ääni oli kohinaa, jonkinlaista ohimenevän junan tapaista, etäisen kaupungin huminaa sataan desibeliin sommiteltuna.

Tällaisiin outoihin yksityiskohtiin jään usein kiinni. Ne ovat merkityksellisiä minulle, sillä ne tuntuvat viestivän toisesta maailmasta näkyvän hälinän takaa.

Gianni Celatin kirja Neljä novellia näennäisyyksistä on yksi yritys kertoa samanlaisista hetkistä. Muistan siitä yhä sähköjohdot. Sähköjohdot ovat kiehtoneet minua aina, niiden särinä, mykkä pelottavuus. Ne ovat tulleet uniini ja estäneet lentoni pois kaupungista, jonka sokkeloon olen kahlehdittu.

Omegapisteessä oli myös saman suvun havaintoja. Kivestä ja äänettömyydestä, tunteesta, joka vallitsee ennen eksymistä.

Jostakin syystä olen aina pitänyt erämaista. Sana "erä" ei tee niille oikeutta, sillä se viittaa aina palaseen, osuuteen. Erämaa ei kenenkään omaa, se karkaa määrittelyitä kuten siihen kuuluva horisonttikin (ilmaisu Etämaa olisi monin verroin parempi). Vain lapsi ajattelee autossa istuessaan, että "kuu seuraa meitä". Elämä romuttaa tämän megalomaanisen illuusion - parhaassa tapauksessa tekee siitä lohdullista.

On lohduttavaa löytää alueita, kaupunginkin keskeltä ohdakkeisia joutomaita, joilla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta.

Erämaa ei odota ketään, ei edes tonttikeinottelijaa. Se tarjoaa itsensä sellaisenaan, kivineen ja rosoineen, hedelmättömyyksineen, jaksamatta edes kuiskata "ota tai jätä".

Kun tarkoituksilla täytetty ihminen katoaa tähän maisemaan, hän kohtaa oman omegapisteensä.



Ps. Hupaisaa, että omegapiste-käsitteen on luonut mies, jonka sukunimi on näin rehevä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Pierre_Teilhard_de_Chardin

Vapaudesta

Luin vastikään Jonathan Franzénin Vapauden, massiivisen, yli 600-sivuisen tiiliskiviromaanin keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä 1980-luvulta tähän päivään. Ensimmäiset 200 sivua olivat kohtuullisen puuduttavat, kunnes jossakin niillä paikkein teksti alkoi saada sävyjä ja virrata (kenties jotkut kirjat vaativat yhtä pitkän tutustumisvaiheen kuin ihmiset).

Muutama ajatus jäi elämään kirjan jälkeen.

Kirjassa nuori mies sanoutui irti perheensä liberaali-demokraattisesta aateperinnöstä ja tunsi vetoa republikaaneihin sen tähden, että republikaanit eivät ainakaan halveksineet ihmisiä. Inhosivat kyllä, mutta vain siksi, että ensinmainitut inhosivat ensin.

Ajatus kolahti, koska aloin miettiä itseäni - ja samalla suomalaista yhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiriä.

Olen miettinyt paljon suomalaista yhteiskuntaa viime vuosina, koska se on mullistunut monin tavoin aikuisikäni aikana. Olen kokenut saman aikakauden, jota Franzén kirjassaan kuvaa. Minäkin olen etsinyt optimaalista vapautta, sellaista, joka ottaisi huomioon myös olosuhteet, kanssaihmiset ja mahdollisuuksien tasa-arvon.

Pari vuotta sitten luin Helsingin Sanomista reportaasin Yhdysvaltojen osavaltioita kiertävästä lääkärien ja hoitajien vapaaehtoisesta kenttäsairaalasta, missä sairausvakuutusta vailla olevat saattoivat hoidattaa itseään ilmaiseksi.

Olin kuin ällikällä lyöty, kun jutussa haastatellut laitapuolen kulkijat ja köyhät ihmiset puolustivat Yhdysvaltojen terveyspolitiikkaa, vastustivat terveydenhuollon uudistushankkeita ja kerrassaan syyttivät itseään omasta syrjäytymisestään.

Vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat myös Franzénin kirjassa köyhien ja osattomien varallisuuden mittapuu. Muuta vapautta he eivät tunteneet, sillä valtio oli heille vihollinen, joka auttamatta rajoitti. Niinpä he vaalivat oikeuttaan ryypätä, ajella autoa kännissä, tupakoida keuhkonsa mustiksi, öljytä asettaan ja olla rasisteja.

Kielto on kielto vain, jos sen takana vaikuttaa sääntö. Monet kielloista ovat tosin peräisin aikojen takaa, emmekä muista mistä syystä ne alun perin luotiin, mutta tottelemme yhä niiden heijastuksia ja kaikuja... Vapaus on aina vapautta jostakin. Mutta mikä on vapauden oikea annostus? Onko se niin yksinkertaista niin kuin Tuomas Enbuske taannoisessa kolumnissaan kirjoitti: suvaitsevaisuus on ällöä, koska viime kädessä se tarkoittaa luvan pyytämistä asioille, joihin ei tarvitse pyytää lupaa?

Vapaus edellyttää tervettä yhteiskunnallista heterogeenisuutta. Tämä taas tarkoittaa vaihtelua ja muutosta, ja koska tällaiset tilat edellyttävät jatkuvaa liikettä, vapaus tarvitsee toteutuakseen suvaitsevaisuutta. Ihmismieli jää helposti kiinni, rutinoituu nopsaan, luutuu ja kasvattaa pahkoja vääriin paikkoihin. Suvaitsevaisuus on mahlaa monoliittisen yksilökäytöksen ja ympärillä tapahtuvan liikkeen välillä. Se vaatii jatkuvaa lämpöä - ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa - pysyäkseen juoksevana ja omaa mielen tahdonalaista liikuttamista, venyttelyä, joka saattaa välillä tehdä kipeääkin jähmeässä sielussa.

Suvaitsevaisuus on sielun notkeuden ylläpitoa.

Kun koko yhteiskunta näyttää luutuvan itsestään väsyneenä, usein rasitusten (sodan, laman...) kuormittamana, yksilönvapaudet kaventuvat kaventumistaan. Ensimmäinen merkki tästä on se, että moraalikysymykset nousevat esiin. Moraalista aletaan puhua kiivaaseen sävyyn - kaikkialla nähdään merkkejä moraalin rapautumisesta. Yleensä sen syyksi ei nähdä rahvasta, joka vaalii vapauttaan kuin ballerina hapertuneita trikoitaan; pitää kiinni oikeudestaan tupakoida keuhkonsa mustiksi ja öjljytä aseitaan. Ei, moraalin rappio on näkyvissä ennen muuta yhteiskunnan ns. eliitissä, niissä, jotka asettavat kyseenalaiseksi luutuneet tavat - jotka ovat valitsemassa homoa presidentiksi, kuvaavat salaa sikaloita ja ehdottavat sukupuolineutraalia lastenkasvatusta.

Samalla lisääntyy päinvastainen liike, ns. eliitin halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät seuraa perässä. Tämä halveksunta - se on viime kädessä ylemmyyttä, jonka molemmat osapuolet tunnustavat - on eräänlainen rappion sinetti.

Mahla lakkaa juoksemasta. Suvaitsevaisuudesta, jonka pitäisi ylläpitää vuoropuhelua ja vähentää kitkaa eri kerrosten välillä, tulee joillekin kirosana ja joillekin iskulause.

Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät suo lämpöä. Viha, aggressiivisuus ja hedelmätön kritiikki vallitsevat.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kehitys, joka oli jo käynnissä - suomalaisen yhteiskunnan vaiheittainen avautuminen ja moninaistuminen - on katkennut ykskaks kuin veitsellä leikaten? Moniäänisyyden on syrjäyttänyt vaatimus "olla yksi muista", "tavallinen", "perus". Se on kuin vanhakantainen, kumpujen yöstä kohonnut isän tai äidin tuhahdus: "Luuletko olevasi muita parempi?"

Luulen, että syy piilee tässä: kulttuurinen suvaitsemattomuus juontuu ennen muuta taloudellisten erojen viimeaikaisesta kasvusta. Eikä vain tuloerojen, vaan myös mahdollisuuksien erojen - vain paras kelpaa, vain hyvillä on lupa nousta esiin ja loistaa, neuvolasta eläkepäiviin saakka ihmisten välille kehitellään vertailutilannetta. Sumusäässä erottuu joukko ekaluokkalaisia, jotka juoksevat itku kurkussa maastolenkkiä, sisällä luokassa mitataan kymmenen minuutin päässälaskutaitoa, kirjaston lukusalissa päntätään pääsystä yliopistoihin. Työpaikalla kiritään, kuka suoriutuu parhaiten projektista ja palkitaan siksi palkankorotuksella ja ylennyksellä; ravintolan baaritiskillä vertaillaan kauneimpia ja komeimpia. Lopulta vuorossa ovat lapset, joiden kehityksestä vanhemmat kilpailevat syntymästä saakka; kuka kääntyy ensin selältä vatsalleen, kuka ei laske enää housuihinsa puolivuotiaana, kuka osaa lukea neljän vanhana

On enää vain harvoja asioita, joihin kilpailu - tuo markkinamiehen tehokkain ase, mentaalinen Magnum 44 - ei enää ulotu. Taidekaan ei ole enää siitä vapaata. Kaikki asiat, joille voidaan antaa nimi (sillä nimi on tuotteistamisen ehdoton edellytys), on mahdollista saattaa kilpailun piiriin. Sen vuoksi uusia käsitteitä vyöryy jatkuvalla syötöllä sanastoomme.

Tauoton kilpailu - häviäjien suuret massat ja voittajien pieni populaatio - syö hiljalleen kaiken suvaitsevaisuuden yhteiskunnasta. Ja samalla vapaus kapenee kapenemistaan. Vai onko vapautta olla vain joko tai?

Yliyritys

Minä yritän. Olen aina yrittänyt. Olen yrittänyt liikaa.

Vaikka yrittämistä pidetään suomalaisen yhteiskunnan selkäydinnesteenä - hyvinvoinnin ja yhteishyvän kirkasvesilähteenä - se on tukala taakka. Se on koulun jatke, loputonta tenttimistä ei-kellekään ja samalla kaikille.

Yritin, enkä onnistunut. Mutta kukaan ei jaa ehtoja, jotka voisin käydä kesällä suorittamassa. Jäljellä on pelkkä hylätty, piesty olo.

(Huomautettakoon, etten tarkoita yrittämisellä vain yritystoimintaa. Yritystoiminta on yrittämisen itiöemä, sieni lakkineen, helttoineen, jalkoineen. Yrittäminen itsessään on sitä vastoin ihmisen täyttävä rihmasto).

Yrittämisellä ihminen tavoittelee rakkautta ja viime kädessä  - kuolemattomuutta. Jos hän ei onnistu, hänen kuolemansa on mustempi kuin mikään. Muita vähäisempi hitunen hänestä jää elämään hänen jälkeensä.

Mutta onnistujat - ne, jotka on osattu myös palkita yleisellä hyväksynnällä - voivat lohduttautua tyhjyyteen vaipuessaan saavutuksilla, jotka jäävät, eivätkä sula heidän luidensa mukana. He voivat helliä uupunutta sieluaan ajatuksella, että joku vielä vuosikymmenenkin jälkeen vaeltaa heidän ristiensä juureen. Sitä ei kiskota maasta, kun se on liiaksi ruostunut - sitä ei päästetä koskaan ruostumaan. Tämän haudan ylle ei haudata uusia, tuoreempia ruumiita. Niin, minun elämäni ei ollut turha ja mitätön!

Taiteessa yrittäminen on tuhon tie.

Andre Gidén kirjassa Vääränrahantekijät Eduardo pohtii muuatta miestä, joka oli liian tietoinen itsestään ja siksi mielenkiinnoton ja yksiulotteinen. Onnikin karkaa ihmiseltä, jonka on nähtävä onnensa aina ulkoapäin, mittailtava sitä matkan takaa.

Taide vaatii syöksymistä, epähallintaa, repeilyä. Ja tämän kaiken sitomista, pujottelua, kanavatyötä.

Ah, miten saisinkaan kitketyksi itsestäni tämän yrittämisen ylivirityksen!

Syksyn loppu

Lokakuu. Pimeys heittäytyy ylle kuin paksu täkki, joka ei lämmitä. Tämä on aikaa, jolloin karpaloiden kirpeys taittuu yöpakkasiin. Mustikat ovat karistaneet lehtiturkkinsa. Harava vetää laiskasti ja yhä uudelleen pihamaalta lehtiä läjään. Meteorisateet piiskaavat ääneti yötaivasta.

Aamulla löysin puutarhasangon hyisestä sadevedestä metsähiiren. Jollakin ilveellä se oli onnistunut kipuamaan liukkaan muovin toiselle puolen kuolemaan. Hiiri oli jäykkä, sen häntä taivunnut viimeiseen kaareen, sen eloton ruumis lillui pudonneiden lehtien keitossa.

Syksyn kuva.

Syksynä kuollaan. Niin tapahtuu. Ihminenkin tuntuu jollakin tavalla aina kuolevan syksyisin, kun hän tappaa sisässään yhä viipyilevän kesän - siihen sisältyvät lupaukset ja vapauden harhakuvan. Ihmisen vuosi alkaa syksystä. Taas hän alkaa tutun Sisyfoksen työnsä. Uupumuksen hetkinä hän saattaa saada itsensä kiinni hetkellisestä kuolemankaipuusta. Se säikähdyttää, tuntuu kiroukselta, jonka hän haluaa äkkiä ravistaa pois yltään. Tuollaisina hetkinä vuosien paino, niiden toistuvuus - kymmenet edessä odottavat joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja koulujen aloitukset - tuntuu hänestä melkeinpä sietämättömältä taakalta.

Mutta onko tuota tunnetta pelättävä? Ehkä se on osa elämää. Jos ei pelkää elämää, ehkei pelkää niin paljon kuolemaakaan. Ja päinvastoin.

Ja pitäisikö kuolemaa ylisummaan edes ajatella...? Filosofi Baruch Spinoza on kirjoittanut: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman, vaan elämän pohdiskelua." (Etiikka, osa 4, propositio 67)

Luulen kuitenkin, että ennen tätä ihmisen pitää tajuta olevansa äärellinen ja rajallinen olento. Usein se taju on lukittu syvälle sielun lippaaseen. Lippaan avain on viskattu horisonttiin. Nuorena tuo ääriviiva tuntuu jatkuvan aivan ilman vastarantaa. Sinne voi hiihtää luistelusuksin, täysillä, vaikka kilpamielin.

----

Eräänä päivänä äitini tapasi vanhan tuttavansa. Tuttava oli jo yli seitsemänkymmentävuotias... Heidän rupateltuaan aikansa tuttava tarttui äitiäni käsivarresta ja huudahti sydäntäsärkevällä äänellä:

- Muistatko, kun olimme nuoria... Miten kauniita me olimmekaan! Ja kuinkaa hauskaa meillä aina oli. Nyt en voi miettiä muuta kuin että "tässäkö kaikki oli?"

Äitini ajatteli samoin. Hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.

Ymmärsin heitä, mutta samalla minua suututti. Heidän jos joidenkin olisi pitänyt ottaa Spinozan sanat varteen!

Sillä puhumalla tuohon tapaan he myös talloivat itseään maahan... Äitini suri usein sitä, ettei vanhoja ihmisiä enää arvostettu - ja nyt hän, kuten ilmeisesti suuri osa iäkkäistä ihmisistä, tuomitsi itsekin itsensä arvottomuuteen... Ikään kuin vanhoilla olisi enää mitään annettavaa muille. Ikään kuin heidän olisi mahdotonta nauttia enää mistään. Että vain nuorena voi olla kaunis ja "pitää hauskaa". Karrikoiden: että heidän oli seistävä loppuaika kylmällä pysäkillä odottamassa, kunnes linja-auto Tuonelaan saapuu.

Ei ihme, ettei vanhoja ihmisiä enää kuunneltu. He eivät halunneet enää puhua kuin muistoistaan.

Kun maineikas brittiläinen tv-käsikirjoittaja Dennis Potter oli kuolemassa syöpään, hän halusi vielä elää yli pimeän ajan - nähdäkseen kevään valon. Se nimenomainen kevät oli hänen aistirikkain keväänsä. Kun hän istui työpöytänsä äärellä - tai makasi selällään vuoteella - ja katseli ikkunan ulkopuolella kukkivia hedelmäpuita, olivat ne sinä keväänä, kuoleman porteilla, kauniimpia kuin milloinkaan. Yhdessä kaikkien aikojen parhaimmista lehtihaastatteluista (jonka ansio on yksinomaan haastateltavan) hän sanoo seuraavasti:

"Se on luumupuu, se näyttää omenankukilta, mutta se on valkea, ja sen sijaan että katsellessani sitä sanoisin ´Voi miten kauniisti tuo kukkiikaan´... Viime viikolla katsellessani sitä ikkunan läpi kirjoituspuuhissani näin sen valkoisempana, rehevämpänä, kukkivaisempana kukintona kuin milloinkaan, ja minä sain nähdä sen. Asiat ovat toisaalta yhdentekevämpiä kuin koskaan ja toisaalta tärkeämpiä kuin koskaan, eikä ero yhdentekevän ja tärkeän välillä ole niin merkityksellinen. Mutta kaiken läsnäolo tässä ja nyt on ehdottoman taianomaista, ja jos ihmiset vain kykenisivät näkemään sen, te ymmärtäisitte."

 (http://www.guardian.co.uk/theguardian/2007/sep/12/greatinterviews)

Niin, elämä on sitä, että näkee. Se on sitä rikkaampaa, mitä tarkemmin näkee. Ja kuten Pikku prinssikin vähän maireasti totesi, osa näkökeskuksesta sijaitsee sydämessä.

Lokakuun pimeässä pihaa ei erota selvästi, eikä mikään kuki. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi nähdä. Lehdet maatuvat kerroksiksi kuten muistot. Sisällä huoneissa tapahtuu. Ihmiset seisovat lähempänä toisiaan kuin tavallisesti.

Narsistien kasvattajat

  Luin tänään Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteestä saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin haastattelun – ja syyllistyin. Winterhoffin mielestä nykyvanhemmat ovat menettäneet otteensa kasvatuksellisesti, ja tuloksena on ”menetetty sukupolvi”. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan ja sietävät näiltä mitä vain. Vaihtoehtoisesti he ovat nähin symbioottisessa suhteessa, eivätkä kykene enää erottamaan, mistä lapsi alkaa ja mihin aikuinen päättyy. He kasvattavat keskustelemalla ja selittämällä lapsille, joiden kehitystaso ei riitä tämänkaltaiseen ymmärrykseen. He antavat lapsensa määrätä omasta elämästään, antavat näiden peuhdota omalla henkilökohtaisella reviirillään, jopa lyödä itseään, koska lapset ovat ikään kuin omaa lihaa, eikä oma liha voi tehdä mitään itselleen vastaista.

  Lopulta symbioottiset vanhemmat kauhistuvat, kun lapsi osoittaakin olevansa erillinen, tahtovansa muuta kuin nämä – ja yrittävät raivolla ja henkisellä väkivallalla pakottaa nämä jälleen samanlaisiksi kuin itsensä.

  Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista on symbioottisia vanhempia, voimattomia sallimuksen ja vihan tunnekuohuissa. Tällaisten vanhempien lapset jäävät kehittymättä emotionaalisesti, ja heidän empatiakykynsä jää vajavaiseksi. He näkevät maailman kuten he näkevät omat vanhempansa – oman egonsa jatkeena. He heittävät roskat maahan tietäen, että joku korjaa ne (aivan kuten kotona vanhemmat korjaavat heidän jälkensä). He rettelöivät koulussa tietäen, ettei heitä koskaan lopullisesti tuomita (koska viime kädessä vanhemmat, varsinkin heille suututtuaan, tulevat lohduttamaan heitä ja kääntävät syyn itseensä: ”Minunhan vikani tämä on… Minun olisi pitänyt…”).

  Syyllistyttyäni – kuten nykyvanhempien tapana on; he syyllistyvät kaiken aikaa, koska aina jonkin opin mukaan he toimivat väärin ja aiheuttavat lapsilleen peruuttamatonta vahinkoa (minkä vuoksi lapsi epäonnistuu elämässään, eikä hän saa hyvää ammattia) – tunsin itseni epäoikeudenmukaisesti tuomituksi. On selvää, että Winterhoffin analyysi osui ja upposi, mutta syyllistäessään se oli myös äärimmäisen kaupallinen: syyllistyttyään vanhemmalla on pakottava tarve ostaa Winterhoffin omia kasvatusoppaita. En tiedä, mitä hän niissä sanoo, mutta ainakin haastattelussa häneltä jäi mainitsematta oleellinen seikka. Hänen analyysinsa mukaan vanhempien epävarmuus johtuu siitä, ettei yhteiskunta tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle, joten kasvatusopitkin ovat hukassa. Mutta hän unohtaa, että on itse osasyyllinen ollessaan osa sitä järkelemäistä koneistoa, joka on halvaannuttanut kotikasvatuksen ja tehnyt vanhemmista kasvatuksellisesti impotentteja.

  Kirjoitin vuosi sitten Helsingin Sanomiin jutun Kasvatuskipuja. Siinä puhuttiin eritoten yhteiskunnan pedagogisoitumisesta, joka alkoi voimistua 1960-luvun lopulla. Tuolloin etujoukkona toimiva älymystö innostui ns. vapaasta kasvatuksesta, summerhilliläisyydestä. Halusimmepa tai emme, lastenkasvatuksen monet nykyiset ydinajatukset ovat yhä velkaa tuolle aatteelle. Niin ikään koska yhä enenevä määrä lapsia hoidettiin pienestä pitäen laitoksissa (päiväkodeissa), vanhemmat halusivat (taas syyllisyyttään lievittääkseen), että lapsia kohdellaan siellä ”hyvin” ja että he "viihtyvät". Tämä "hyvyys" oli ennen muuta sitä, että lasten tahtoa pyrittiin mahdollisimman vähän rajoittamaan ja heille annettiin runsaasti ns. virikkeitä.

 Pedagoginen koneisto kasvoi kasvamistaan. Kun ennen kasvatuksellisten arvojen suunta oli kodista hoitopaikkaan, niin nyt se vaihtui: hoitohenkilökunta, ”ammattilaiset”, alkoivat ohjata ja neuvoa vanhempia.

 Vallalle tuli ns. tätikasvatus (pahoittelen pejoratiivista ilmaisua). ”Tädit” siivosivat kasvatuskielestä sanan ”kuri”, koska se viittasi väkivaltaan, ja alkoivat sen sijaan puhua ”rajoista”. Nämä rajat kapenivat kuitenkin kaiken aikaa. Lopulta jo äänen korottaminen lapselle katsottiin olevan kasvatuksellinen virhe. Lasta ei saanut pakottaa mihinkään, vaan ihannetapauksessa hänen tuli ”löytää” se, mitä hän halusi oppia. Vanhempien ”vallasta” tuli lähtökohtaisesti epäilyttävää – siinä oli julma, diktatuurinen sävy. Sen sijaan, että vanhempi "saneli", mitä tuli tehdä, lapsen ”mielipide” tuli nyt ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä, eikä hänen puolestaan saanut päättää kysymättä ensin asiaa häneltä. Ruokapöydässä lapsen ei tarvinnut kuin maistaa, ruokaa ei enää tarvinnut syödä loppuun, sillä tyhjä lautanen saattoi sekin olla henkisen väkivallan ja painostuksen lopputulos (päättelyketju, jonka toisessa päässä uhkasivat syömähäiriöt - esimerkki tyypillisestä pedagogisesta liioittelusta). Erilaiset lapsi- ja perhelehdet vahvistivat valheellista "tätikuvaa" siitä, millaista arki lasten kanssa oli – isät olivat mukavia partaniekkoja, jotka lukivat lapsilleen Barbapapaa ja palasivat aikaisin työstä ”perheen pariin”. Äidit ottivat lapset mukaan kotitöihin, ja valokuvassa koko perhe leipoi hyväntuulisina rusinapullia. Kukaan ei kiukutellut eikä raivonnut. Vanhemmat olivat pitkämielisiä, loogisia, kärsivällisiä ja ystävällisiä joka päivä. Heillä ei ollut rahahuolia, ei kiirettä, ei asuntolainaa, ei parisuhdepulmia, ei aknea eikä unettomuutta.

 Koska sukupolvien ketju oli katkennut, eikä informaatio kulkenut enää isovanhemmilta vanhemmille (maailma oli muuttunut, eikä vanha tieto enää puhutellut – se oli kuin bakeliittinen lankapuhelin keskellä kosketusnäyttökännyköitä), vanhemmat sisäistivät täysin vallalla olevat pedagogiset ihanteet. Isovanhemmat tuntuivat puhuvan kuin jotakin tuntematonta patagonialaista murretta vaimentavan vanun läpi.

Tästä Winterhoff ei puhunut mitään.

Hän unohti, että se, että vanhemmat ”kerjäävät rakkautta lapsiltaan” tai että nämä ”elävät (sairaassa) symbioottisessa suhteessa lapsiinsa”, on pedagogisen propagandan tulos. Ihanteet eivät ilmesty tyhjästä. Winterhoffin olisi pitänyt kohdistaa syyttävä sormi muualle, siihen "tätijärjestelmään", joka vei kasvatuksesta järjen - vanhemmuuden, joka perustuu, niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, valtaan.

Ihmisluonnosta

 Kevätretki myöhästyi, siitä tuli kesäretki. Kaksi lasta (7- ja 9-vuotiaat) ja vanhempi lähtivät urhoollisina kiertämään pitkänpuoleisen Kullaanpolun reitin. Kilometrejä tuli yksitoista. Matka oli pitkä, mutta elämyksekäs.

  Joka kerta luonnossa tallustellessani mietin, missä ovat muut perheet. Joku selvästikin näitä polkuja tallaa, sillä juuret ja mukulakivet ovat työntyneet esiin maasta. Kalliolla kulkevalla polulla ei kasva jäkälää, ja kiven pinnassa näkyy sauvankärkien vaaleita viiruja.

  Jos joku vastaan tuleekin, on tuo tulija miltei aina suurta ikäluokkaa, vanhempaa väkeä, joka tervehtää yllättyneenä.

  Onko metsäsuhteemme amerikanisoitumassa? Amerikassa ihmiset pelkäsivät astua metsään, niilläkin alueilla, joilla ei vaaraa villieläimistä ollut. Kun kävelin Grand Canyonin kansallispuistossa, jeepit pysähtyivät vierelleni, niiden ikkunat veivattiin auki ja lippispäät työntyivät ulos: "Onko jokin hätänä?" Kävely oli hädän merkki.

 Metsässä kulkeminen, lähikallioilla kiipeily ja pientareella istuminen tuntuvat olevan sallittuja vain lapsille ja juopoille. Tai niille, jotka harrastavat kiipeilyä. Minä en harrasta kiipeilyä, minusta on hauska kiipeillä - ne ovat eri asia. Kaikkea ei tarvitse harrastaa saadakseen asioille hyväksyntä - aivan kuin jokainen ele olisi erikseen lunastettava aikuisuuden virastossa. Milloin mainitsemistani puuhista on tullut mielipuolisuuden merkki?

  Eräänä päivänä leikin kuopuksen kanssa piilosta lähikalliolla. Alhaalla hiekkatiellä pyöräili mies, joka huomasi minut, aikuisen ihmisen, kyyristelevän kallionkielekkeellä. Sitä katsetta! Pyörän tanko tärisi. Käsi hapuili jo povitaskua ja kännykkää - soittaisiko vai ei... Jonnekin täytyisi ilmoittaa, mutta mihin?

 Ehdotankin, että lastensuojeluviranomaisen rinnalle kehitetään mahdollisimman nopsaan myös aikuistenvalvontavirasto, jonne tällaisesta epäilyttävästä käytöksestä voi ilmoittaa. Täti- ja setäjaosto tulisivat sitten ilmoitusvelvollisina tarkastamaan, josko kyseinen henkilö on täysi vai vajaa.

 Mietin tätä aikaa, jota kuulemma kutsutaan suvaitsevaisuuden ajaksi. Millaista suvaitsevaisuutta suvaitsemme? Vai olisiko sittenkin niin, että roolit, jotka saimme, ovat ahtaampia kuin koskaan?

Kuvia Kullaanpolun reitin varrelta:

Matka alkoi Hintsan kartanon kulttuurimaisemissa.

Haunisten pieni pato...

...sukeltaa syvyyksiin tässä. Kovalla kohulla.

Katson muurahaista, ihminen.

Upea kotalaavu, joka oli täysin säilynyt ilkivallalta ja tuottanut monille kävijöille suurta mielihyvää.

Laavu, tuli ja eineiden syönti - matkan yksi kohokohdista.

Tässä aletaan nousta kohti Kullaanvuorta.

Tämä jääkauden muodostelma on saanut nimekseen "Paimenen hauta", koska vanhan kansan mukaan sinne oli joskus pudonnut paimen hevosine päivineen. Kolo on noin 2,4 metriä syvä.

Kullaanvuori on Turun seudun korkein kohta, 70,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Huipulla on huterahko näkötorni.

Huipulla tuulee! Täällä nautittiin myös keksejä.

Harvinaista kulttuurimaisemaa. Lehmät laidunsivat oman elämänsä paratiisissa - vapaina, kauniina kesäpäivänä, joen meheväruovikkoisilla rantamilla.

Ruskon joki vaihtuu hiljaksiin Raision joeksi. Tästä on matkaa perille vielä neljä kilometriä.

Kasvitieteellinen puutarha

Jättiläislumme voi kantaa 70 kg painoisen ihmisen.

Hibiscus - Jean Cocteaun ja minun lempikukkani.

Kirkastuksen kappeli

 Kävimme paikallisessa Kirkastuksen kappelissa. Yksinkertaisuudessaan se tekee aina vaikutuksen - sen hartauden luovat monumentaaliset murattikasvustot ja ikkunoiden heijastama kvartsinkirkas, hiljainen valo.

 En pysty määrittelemään hartauden tunnettani, mutta pahaa pelkään - ja miksi valehdella tekopyhästi - etten voi määritellä sitä kristilliseksi.

  Olen aina kunnioittanut kristillistä uskoa, mutta vaikka Terho Pursiaisen mukaan kristinusko ja järki ovat sovitettavissa keskenään, minulle on käynyt kuten Kierkegaardin kuvaamalle miehelle. Tuo mies halusi järjellään varmistua siitä, että uskominen kannattaa. Kun hän lopulta päätyi myönteiseen vastaukseen, ei hän enää kyennytkään uskomaan.

  Järki ei riitä vastaamaan yhteenkään ns. perimmäiseen kysymykseen - eikä Jumala voi minun ymmärrykseni mukaan olla mitenkään inhimillisesti redusoitavissa. Pitäisi osata hypätä ja heittäytyä - sitähän usko on, ainaista heittäytymistä ja hienoista epävarmuutta siitä, että otetaan vastaan (terveeseen uskoon kuuluu aina epäilys) - mutta koska minulla on vaikeuksia jo inhimillisen rakkauden suhteen, usko näkymättömään rakkauteen on minulle mahdottomuus. Minulla ei yksinkertaisesti ole "uskonlahjaa", jollaiseksi uskovaiset kykyään kutsuvat.

  Oma järkeni tarjoaa vastaukseksi agnostismia, parhaimmillaan deismiä. Agnostismi on ateistista epäilyä, mutta koska en voi olla ateistikaan - järkeni kieltää yhtä lailla tämän "uskon" - olen päätynyt jonkinlaiseen pananteistiseen ajatteluun, jossa minäkin olen jumaluuden siru. Aivan kuten kaikki olemassaoleva.

  Silloin jokainen sellainen hetki, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta minua ympäröivän kanssa, on minulle harras - "uskonnollinen".

Voitto, Taisto ja Usko

  Vielä aurinkoisena vaaliaamuna uumoilimme naapurien kanssa pihalla, että Perussuomalaiset voittaisivat vain gallupeissa - että se jäisi pelkäksi Nukkuvien puolueen protestiksi. Lapset lähtivät kasvot maalattuina virpomaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksi vuodeksi, ja illalla tuoreutta tuli. Terveydestä en tiedä.

  "Kaljaveikot voittivat, akateemiset naiset hävisivät", siteerasi Matti Rönkä muuatta Yleen tullutta vaalipalautetta, ja Facebook oli täynnä hämmästystä ja halveksuntaa: "Silkkitakkiarmeijan marssi!" (marjapuuronpunainen silkkitakki on Vaatehuoneen Simon lanseerama look). Yhtäkkiä foorumilla jos toisellakin puhuttiin taas "kansasta", vaikka vielä pari viikkoa sitten "kansa" oli epäselvä virhekäsite. Joku keksi myös huomauttaa, ettei PerSujen vaalivoitto ollutkaan oikeastaan mikään voitto, vaan "vähemmistön vikinää", sillä tosiasiassa vanhat puolueet pitivät yhä pintansa.

 Näin toki on, mutta tällainen päätelmä - asennoituminen ylisummaan - on juuri se, mikä vei PerSut voittoon.

  PerSut vei voittoon vieraantuminen.

  Mutta tällä kertaa vieraantumisen - tuohon henkiseen etäisyyteen kansanosien välillä, joka on venynyt yhtä suureksi kuin tuloerot - purkautumiseen löytyi kanava, jonka kantoaalto vahvisti sanomaa. Internetissä jokainen on herra, eikä herroja siten tarvitse herrotella. Ilmiö on outoa, kieroa sukua vanhalle vasemmiston joukkovoimalle, missä marssivaan väkeen saattoi piiloutua. Mutta nyt ideologiat ovat epämääräisiä, vaateet jopa toisilleen vastakkaisia - ja niitä ei yhdistä punalippu, vaan tarve panna vastaan. Ylhäältä päin annetut ideaalit, pedagogimainen aikuisten ihmisten holhoaminen - "tietäminen", mikä näille on hyväksi ja mikä on "oikein" - ei enää tepsi. Ihmiset katkeroituvat. Mitä enemmän halveksitaan ja nihiloidaan, sen vahvemmaksi tuo protesti muuttuu; konfrontaatio on sille kuin öljyä liekkeihin. Ja juuri näin kävi. "Edistyksellisten" paikoin yhtä alatyylinen vastahyökkäys aiheutti ainoastaan sen, että PerSut kokosivat vielä gallupejakin suuremman vaalivoiton. Tästä kirjoitin jo maaliskuussa otsikolla "Perussivistyneistö." Painotin, etten hyväksy heidän ideologiaansa, mutta että ymmärrän, mistä se kumpuaa.

  Jopa tämä yritykseni ymmärtää oli monille liikaa. PerSuja ei pidä ymmärtää, vaikka juuri ymmärtäminen on aina ollut strategian avain kaikessa taktisessa taistelussa. Ymmärtäminen ei tarkoita edes myötäilyä. Enimmillään se tarkoittaa sitä, että muissa puolueissa ymmärretään se todellisuus, missä tietyt ihmiset elävät ja otetaan se huomioon. Otetaan huomioon vaikka tietyt kulttuuriset ominaispiirteet - jollaisia ei tietysti poliittisesti korrektina pidä sanoa olevan olemassakaan - joihin kuuluu esimerkiksi suomalaisten voimakas ksenofobia. Se näkyy sekä suhtautumisessa EU:iin että maahanmuuttajiin. Millä lailla sitä hyödyntäen voitaisiin rakentaa avoimuuteen suuntautuvaa politiikkaa?

  Suomalaiset arvostavat myös suoraa puhetta - se on ollut kansainvälisissä suhteissa, mm. liike-elämässä, suuri valttimme. Eikö kukaan muu osannut lukea aikaa sen verran, että olisi hyödyntänyt sitä poliittisessa retoriikassaan nimenomaan nyt? Niin ikään seisominen sanojensa takana ja lupausten pitäminen nostetaan tavan takaa arvoiksemme (kuvittelemme itse olevamme suoraselkäisiä). Paha kyllä, PerSujen politiikka on tehnyt sen, ettei suomalaisuudesta voi puhua edes folkloristisin tai psykohistoriallisin termein tulematta leimatuksi heiksi.

  Parin viikon takaisessa blogikirjoituksessani käsittelin tekojen ja puheiden ristiriitaa - ja tarjosin vastaukseksi entistä vahvempaa suuntautumista kohti käytännön politiikkaa. Tuo ristiriita - "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä neuvon"- on nimittäin asia, joka saa suurimman osan ihmisistä raivoihinsa. Niinpä Timo Soini puhui joukoilleen siitä, kuinka valtavia muutoksia on politiikkaan tulossa.

  Jos jotakin pollyannamaisen hyvää tässä kaikessa voi nähdä, niin kenties se, että nyt punnitaan, kumpi lopulta voittaa: globaalitalous vai yhden kansallisvaltion politiikka. Ironista kyllä, olisiko nyt globaalitalouden vuoro kantaa pelastajan viittaa.


PS. Olisiko meritokratia sitten parempi kuin demokratia? http://sivistyssanakirja.com/meritokratia

Taukomisiin!

Pidän jonkinmoista taukoa myös blogini päivityksissä. Ajatuksiani voi kesän ajan lukea Turun Sanomien pääkirjoitussivun kolumneista, joita ilmestyy epäsäännöllisen säännöllisesti.

Ensimmäinen niistä on julkaistu tänään ja luettavissa - ainakin jonkin aikaa - osoitteessa

http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/211417.html

Luultavasti kuitenkin valokuvausharrastukseni puhkeaa taas kasvuun kevään kukkien kanssa. Krookukset, lumikellot ja narsissit ovat jo työntäneet suipot päänsä ylös huuruisesta mullasta.

Kevät jaksaa hämmästyttää ja lohduttaa tällaista piintynyttä pessimistiä joka vuosi. Se todella tulee, eikä jätä minuakaan paitsi tuhkimotarinastaan.

Puroleikkejä.

Perussivistyneistö

  Perussuomalaisten ennennäkemätön suosion nousu on saanut ns. sivistyneistön kuohunnan tilaan. Se on yrittänyt tukahduttaa ilmiötä kaikin käytettävissä olevin keinoin, halveksunnalla, pilkalla ja tuomitsemalla - ja sen rooli on puhua aina ylempää. Sivistyneistön itsensäkin keskuudessa tunnutaan käyvän pienimuotoista aatteellista ajojahtia - se, joka vain lausahtaakin jonkin ymmärtävän sanan - vain ilmiötä tulkitsevan -  tuomitaan välittömästi "soinilaiseksi".

  Anu Silfverberg kirjoitti oivaltavasti Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä sivistyneistön ja perussuomalaisten ristivedosta. Hän oli kuitenkin mielestäni yhdessä asiassa väärässä. Perussuomalaisten nousu ei johdu niinkään "tuloeroista" tai "maahanmuuttajakysymyksestä" tai mistään muustakaan konkreettisesta kysymyksestä.

  Nousu kumpuaa ajatusten ja käytännön ristiriidasta ns. tavallisen kansan ja ns. sivistyneistön välillä (käytän näitä käsitteitä vain työkäsitteinä, joiden avulla voin tarkastella tätä yhtä yhteiskunnallista ilmiötä).

  Muuan tuttavani oli vimmoissaan, kun yritin selittää ajatustani. Tuttavan mielestä on naurettavaa ja typerää vaatia politiikalta jonkinlaista käytännön takuuta, elämänkokemusta, sillä politiikka on aina abstraktia ja perustuu idealismiin, aatteeseen. Kuitenkin juuri tämä ajatus on perimmältään se, joka erottaa sivistyneistön ja tavallisen kansan.

  Kansa haluaa äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minäkin", kun taas sivistyneistö haluaa pyrkiä parempaan ja äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minä haluaisin ajatella".

  Molemmissa on ongelmansa.

  Se, että kansa haluaa kuulla pelkkien omien ajatusten kaiun, tarkoittaa lähtökohtaisesti kehittymättömyyttä. Se, että sivistyneistö haluaa samastua hyvinä pitämiinsä ajatuksiin, tarkoittaa epärehellisyyttä ja ulkokultaisuutta. Halu parempaan on luonnollisesti kaiken kehityksen lähtökohta, mutta silloin on nimenomaisen tärkeää, että kehitykseen osallistuu myös itse. Valitettavasti sivistyneistö harvoin lähtee mukaan näihin kehitystalkoisiin. Se tarkoittaisi juuri edellä mainittua käytännön politiikkaa - sitä, että itsekin toimii tavalla, jolla haluaisi maailman toimivan. Kuitenkin esimerkiksi sivistyneistön lempipuolue (jota minäkin olen aina äänestänyt!) Vihreät on hallituksessa mukana ollessaan toiminut poikkeuksellisen usein omia arvojaan - jos nyt ei vastaan - niin ainakin ne sivuuttaen.

  Vasta sellainen aate, joka toimii paremman maailman puolesta myös käytännössä, voi yhdistää kansan ja sivistyneistön. Nyt sivistyneistö puhuu kansan mielestä asioista tavalla, joka ei vastaa sen omaa kokemusta. Siinä missä kansa näkee maailman sellaisena kuin se on (heidän kokemuspiirissään), sivistyneistö näkee ympärillään mahdollisuuksia, toteutumattomia maailmoja.

  Protesti ja viha kumpuavat siitä, että kansan mielestä heille annetaan likaiset työt - että heidän pitää muuttaa maailma käytännössä, kun sivistyneistö lunastaa moraliteettinsa vain ajattelemalla oikein.

Pilviä

Ja kun kerran kliseiden alkuun päästiin, niin minun on pakkohko jaata myös nämä toiset, niin ikään hetken kauneutta edustavat kohteet - valokuvani pilvistä...

Kukkia

 Näin kesää odotellessa halusin hurjasti palata näiden ottamieni kukkakuvien pariin. Kukkien kuvaamisessa on jotakin äärimmäisen tyydyttävää, sillä ne lakastuvat pian ja tarjoavat ohikiitävän kauneutensa kuin nuoruuden.

Muuan sitaatti

 Kun blogiin kirjoittaessa tuntuu useimmiten, ettei kukaan vastaa - että ampuisi sydänverellä kostutettuja nuolia tuuleen - ja tuntee itsensä useimpina päivinä tyhmäksi, nämä eilen illalla lukemani sanat tuntuivat jollakin tavoin paikallaan olevilta:

"Mutta kukaan ei ota tällaista ajatusta vakavasti, minä ajattelen, vaikka tiedänkin, että kuitenkin juuri tuollaiset ajatukset, joita kukaan ei ota vakavasti, ovat ja tulevat olemaan kaikkein vakavimpia, eikä muita vakavia ajatuksia olekaan kuin juuri tuollaiset, joita kukaan ei ota vakavasti. Me ajattelemme tuollaisia, ei vakavasti otettuja vakavia ajatuksia vain jotta voisimme selvitä hengissä, näin ajattelen."

Kirjailijaa saa vapaasti arvata...

Taiteilija itse

 

  Luin taannoin Timo Hännikäisen Marginalia-blogista kirjoituksen ranskalaiskirjailija Célinestä. Hännikäinen ihmetteli, miksi Céline ei vielä viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeenkään kelvannut ranskalaisten merkkihenkilöiden listalle - vain muutaman ajalle tyypillisen, kepeän juutalaisvastaisen heiton tähden - ja vaati sen vuoksi kirjailijan rehabilitointia.

  "Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa... Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle", kirjoittaa Hännikäinen.

  Ehkä Hännikäinen on oikeassa. Ehkä meidän ei tule tarkastella historiaa "sillä silmällä", kriittisesti, vaan ajatella - kuin synninpäästäjä! - pikemminkin, että ihmiset ovat aikansa ja kulttuurinsa lapsia, eivätkä siten koskaan vapaita. Toisin sanoen Edward Westermarck oli väärässä puhuessaan ihmisen synnynnäisestä tai luontaisesta moraalista - sitä ei ole. On vain joukkopaine, jonka alaisuudessa moraali  kiteytyy säännöiksi - sen jyrkemmiksi, mitä kovempi tuo paine on. Vähän aikaa sitten luin Helsingin Sanomien tiedesivuilta teoriaan sopivan uutisen, jonka mukaan Homo Sapiens harjoitti aikoinaan varsin yleisesti kannibalismia. Ihmisliha käsiteltiin uutisen mukaan aivan kuten minkä tahansa muunkin eläimen, saalis suolestettiin ja perattiin, vauvoja myöten.

  Westermarck - joka kirjoitti mm. teokset Moraalin synty ja kehitys sekä Kristinusko ja moraali - ei olisi luultavasti uskonut korviaan. Kenties hänen olisi ollut pakko myöntää, että kristityt tutkijat olivat oikeassa: ilman kristillistä moraalia olisimme todellakin pahempia ihmisiä kuin nyt.

  Mutta on yksi alue, missä ajatellaan olevan yhä jonkinlaista itsegeneroituvaa, omalakista, transendenttista hyvyyttä.

  Tämä alue on taide. Estetiikka.

  Sinne ei pahuuden tuulien uskota puhaltavan, vaan estetiikka voi olla historiatonta, ajatonta, puhdasta - niin, sanalla sanoen pelkkää taidetta.

  Kuinka ollakaan, pidän tätä ajatusta valtavan naiivina. Olen siinä mielessä nominalisti, etten voi hyväksyä kulttuurimme, sanojemme ja käsitteidemme ulkopuolella vallitsevaa toista, todempaa todellisuutta, josta kaikki muu on viime kädessä heijastusta tai kaikua. Tällainen tuo mieleeni väistämättä vanhan Homunculus-paran.

  Muistan joskus lukeneeni - tulkinta oli filosofi Richard Rortyn - että nuoren Vladimir Nabokovin mielestä aikaan ja sen sattumiin sidottu elämä ei saanut koskaan olla taiteen (eikä siis kirjailijankaan) kohde. Kirjailijan ei pitänyt käsitellä vaikkapa sellaisia yhteiskunnallisia joutavuuksia kuten Nabokovin "roskakirjailijoiksi" luonnehtimat Orwell, Zola, Mann, Balzac tai Gorki. Nabokov oli varma, että moraalinen totuus oli esteettisessä hurmiossa, sillä "runoilija ei tapa ketään."

  Pikkuhiljaa Nabokov alkoi epäillä omaa teoriaansa. Hän huomasi, että hänen esteettinen hurmionsa karkotti - tai vielä pahemmin: sulki pois - kärsivän lähimmäisen. Mikään muu ajatus ei ollut Nabokoville kauhistavampi kuin se, että hän mahdollisesti olisi joskus aiheuttanut jollekin tuskaa, ollut tietämättään julma.

  Nabokovin erilaisten esteettisten pakkomielteiden vallassa olevat päähenkilöt olivat poikkeuksetta paatuneita julmureita. He olivat sukua Henry Jamesin Naisen muotokuvan Gilbert Osmondille, jonka elämän pääasia oli taide ja estetiikka, kaiken sopivaisuus - joka hylki kuin liukas jääpinta inhimillistä lämpöä ja karheutta. "Tämä koti oli pimeyden ja äänettömyyden tukehduttava tyyssija. Osmondin kaunosieluisuus ei tuonut siihen valoa eikä ilmaa, se näytti vain kurkistavan sisään korkealta, pienestä ikkunasta..." kuvaili James. Osmondin - ja Nabokovin romaanihenkilöiden moraali - oli perhostenkeräilijän moraalia. Mutta lukijaa nämä henkilöt alkoivat koskettaa vasta kun heidän tekojensa seurauksetkin kuvattiin; Nabokovin kirjat muuttuivat osaksi kirjallisuudenhistoriaa sen jälkeen, kun hän oli hylännyt estetiikan taiteen keskeisimpänä arvona.

  Lopulta Rorty uskaltautui peräämään taiteilijalta jotakin ennenkuulumatonta - jotakin, jota nykyaika pitää suoranaisena taiteenvastaisuutena: moraalia. Julmassa, tuskaa täynnä olevassa maailmassa taiteilijan ei ole lupa varastaa kanssaihmisensä kärsimystä ja tehdä siitä spektaakkelia, yksityistä nautintoa, josta saattoi nautiskella torkkupeiton alla punaviinilasi kädessä. Rorty piti halveksuttavana kärsimyksestä ja inhimillisyydestä riisuttua gourmet-tappamista - jolla meillä on lupa mässäillä kuin Ross-broilerien marinoidulla lihalla - ja sen puolustamista erilaisilla sublimaatioteorioilla.

  Oikeastaan se, mitä taiteilijalta pitäisi vaatia - mitä häneltä pitäisi kysyä, on tässä: Mitä olet tehnyt inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi?

  Ehkä sellainen kysymys on taantumusta, mutta jos on, niin - olkoon.

Pienesti iästä

 Minulla ei ole etymologista sanakirjaa, enkä tiedä siis varmuudella, mikä on sanan "ikä" juuri. Liittyykö se kukaties ikeeseen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ies)? Vuodet alkavat painaa, mieli vetää taaksepäin muistoihin, jo koettuun. Kun on hyvin vanha, elää enää puolittain tosimaailmassa - toinen puoli häälyy unenomaisessa muistojen tilassa. Silloin voi haistaa tuoksuja, joiden lähde on toisessa ajassa; maistaa makuja, vaikka kielellä ei olisi murustakaan. Tuuli koskettelee kasvoja, vaikka istuisi hiljaa huoneessaan.

  Sen lähemmäs fiktiota ei voi päästä.

  Ikeestä huolimatta ihminen etenee, vaikka aavistuksellisin askelin, kiskoo kiskoo nahkanyörejään, haluamatta katsahtaa multaan, johon yhä syvemmälle lakkaamatta vajoaa.

  Ja vaikka solut uusiutuvat jo valmiiksi vanhoina, tutusta kuvasta ei malta hellittää. Siksi tarrautuu placeboon - jos näytän ja toimin kuten nuori, ruumiskin erehtyy. Vain siten voin kuolla parhaimman mahdollisen kuoleman, kantapäistä halkeilleet nahkasaappaat jalassa.

  Hiljalleen myös terävyysalue kapenee - huomaamatta hiippailee elämän sumeilla laitamilla (tai kenties laitumilla). Sellaiset asiat, joita ennen piti vähäaistillisina ja tylsinä, kelpaavatkin nyt. Yhtäkkiä hiihtää hilpeänä hiljaisilla laduilla, popsii vihaamaansa puuroa, kuuntelee rätisevää radiota. Eikä jaksa enää uskoa, että jossakin on käynnissä jotakin, jonka menettäminen ja näkemättä jääminen kostautuu katkerasti. Jättäytyy kernaasti kelkasta, tallustelee omia polkujaan.

  Moni minän ominaisuus murenee ja sulaa aikaan ja muuntuu näkymättömäksi. Nuorille aistinpalvojille se merkitsee väistämättä arvottomuutta: se, mikä ei näy, ei merkitsekään. Eihän jakamattomalla salaisuudella tee mitään...

  Lopulta huomaa, että asiat, jotka jätti taakseen kauan sitten - lapsena - ilmaantuvat taas vastaan, verkalleen, kertaalleen unohtunutta mielihyvää tarjoten. Niistä nauttii haikealla viisaudella, kuin kirjasta, jonka lopun jo tietää.

Väärät profeetat

"Tasa-arvo on mennyt liian pitkälle!"

 Tämä yleinen puuskahdus on itse asiassa epälooginen. Tasa-arvohan ei ole enää tasa-arvoa, jos se on mennyt "liian pitkälle", vaan kyseessä on jo epätasa-arvo. Tällöin yleensä tarkoitetaan, että erityisesti miehiä sorretaan.

  Asiaintilasta on esitetty ainakin seuraavat todisteet. Yksi: miehet ovat lasten huoltajuuskiistoissa  heikommassa asemassa kuin naiset. Kaksi: miehet kokevat perheväkivaltaa, mutta asiasta ei haluta puhua. Kolme: alkoholisoituneet, syrjäytyneet miehet ovat huonommassa asemassa kuin naiset. Neljä: osa miehistä ei saa seksiä.

  En kiellä näiden seikkojen sisältämää kärsimystä. Mutta väite siitä, että em. asioiden vuoksi tasa-arvokehitys olisi mennyt "liian pitkälle", on jo huikeaa liioittelua. Minun näkemykseni mukaan paljon enemmän kärsimystä sikiää siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Luulen myös, että nykyinen, sukupuolieroja vahvasti alleviivaava muoti aiheuttaa vain lisää ongelmia.

  Suurin osa avioeroista johtuu siitä, että sukupuoliroolit ovat välitilassa. Olemme toinen jalka "emännän" hernerokalta lemuavassa köökissä, toinen jalka yhteisessä wokkipannunkäryisessä avokeittiössä. Yksikään meistä ei ole vielä sisäistänyt ihmisten tasa-arvoajatusta - missään suhteessa. Liekö tämä edes mahdollista, en tiedä.

  Ja kun sanon "ei yksikään", tarkoitan myös sitä. Yksikään feministi tai profeministi ei ole sellainen uusi ihminen, jollaisesta todellinen tasa-arvo haaveilee. Kun raaputamme vähän "uuden pehmomiehen" emalia, paljastuu alta vanha pohja; mies, joka haluaa olla perheen älyllinen johtaja ja joka ei halua, että vaimo leikkaa hiuksensa. Tai entäpä ne nuoret feministinaiset, jotka löytävät vapauden pukeutumalla "burleskiasuihin", joissa kuuleman mukaan kaikenmuotoiset naiset voivat "leikkiä naiseuden rooleilla." Mitä itsepetoksellisuutta! Nuo leikit ovat nimittäin pohjimmiltaan täyttä totta, sillä jos ne eivät sitä olisi, "naiseuden rooleilla leikkiviä" feministejä ei voisi nimittää "kauniiksi" eikä "naisellisiksi", mitä he kuitenkin aina ovat. Itse asiassa näen burleskin henkisenä sukulaisena nykymorsiamien prinsessahäät.

  Aina naisten ensimmäisistä vapautumispyrkimyksistä, ns. suffragettiliikkeestä, saakka tasa-arvoa ajavia naisia on lyöty ulkonäköön puuttumalla. Kuriositeettina mainittakoon, että viime vuosisadan alussa, suffragettiliikkeen ollessa rapakon takana aktiivisimmillaan, kauneusguru Elisabeth Ardén tarjosi pilkatuille naisasianaisille meikkejään, ja koko tuotemerkin menestys lähti nousuun. On katsottu, että tasa-arvoinen nainen väistämättä "muuttuu mieheksi" ja "menettää naisellisuutensa", mikä olisi erityisesti miehille valtava seksuaalinen tappio. Vuosituhansien aikana on luotu koodisto parittelunhaluisille naisille, ja vaikka tuo koodisto olisi jo ajat sitten menettänyt syvimmän merkityksensä (ja itse asiassa irtautunut omalakiseksi järjestelmäksi, jossa naiset eivät enää edes tähtää seksiin, vaan silkkaan vallanpitoon), se on muodostunut välttämättömyydeksi miehisen seksuaalisen halun virittäjänä.

  Tämä on yksi tasa-arvon perimmäisistä esteistä, puolin ja toisin.

  Alussa toistamani hokeman jatkoksi heitetään väistämättä "naisten olisi syytä pysyä naisina", jota selitetään sillä, että ilman tätä "naiseutta" naiset muuttuvat vähemmän kiinnostaviksi ja ikään kuin menettävät ihmisarvonsa. Ja oikeastaan koko elämä muuttuu köyhäksi ilman näitä roolipelejä, joiden on toistettava juuri sitä, mihin olemme tottuneetkin. Olemme seksuaalisia Pavlovin koiria, ympärillämme kellojen lakkaamaton räminä.

  Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta väitteet tuovat mieleeni menestysteoksen "Tuulen viemää", jonka tapahtumat sijoittuvat, kuten kaikki tietävät, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan ja eteläisiin osavaltioihin. Useaan kertaan päähenkilö Scarlett O´Hara puolustaa orjiaan sanomalla, miten "hyvä" heidän on olla tilan työläisinä - ja myös orjat itse toistavat omistajattarensa väitteen. Jenkit ovat julmia yrittäessään vapauttaa mustat, koska nämähän eivät tiedä, miten vapauttaan käyttäisivät. Itse asiassa on kuin filosofisesti vapautta ei olisikaan.

  Ja kenties se onkin totta!

  Päteekö sama naisiinkin? Jos asian laita on tosiaan näin, naisia on turha vapauttaa "naisellisuudestaan", koska sen ulkopuolella he eivät osaa elää - aivan kuten eivät miehetkään oman miehuullisuutensa. He eivät ole enää "mitään".

  Kolmas perustelu epätasa-arvolle löytyy biologiasta ja erilaisista vertauksista Avara luonto -sarjaan. Olen kuullut tähän verrattavan väitteen erään tuntemani alkoholistin suusta: "Olen alkoholisti lopun ikäni, koska geenini määräävät niin."

  Mutta mistä biologia alkaa ja mihin se loppuu? Entä jos tarvitsisimme soidinmenoroolejamme vain ennen rakastelua - ja muut ajat voisimme olla - niin - mitä vain?

  Muuttuisiko elämä tosiaan tylsäksi ja yksiulotteiseksi? Lakkaisimmeko olemasta miehinä ja naisina?

  Vai päättyisivätkö vihdoin sukupuolisodat kaikkine sisällissotavariaatioineen?

Pikku miehiä ja naisia

Lapsuus on historiallisesti melko nuori keksintö - ennen 1600-luvun alkua lapset olivat vain pikku ihmisiä, jotka keekoilivat aikuisten vaatteissa. Aina viime vuosisataan saakka lapsilla teetettiin niin ikään raskaita maanviljelys- ja kotitöitä. Oikeastaan vasta 1800-luvun romantiikan myötä lapset alettiin mieltää sellaisiksi viattomiksi ja puhtaiksi olennoiksi, joita tuli suojella, helliä ja vaalia, kun heidän siihen saakka oli ajateltu olevan lähinnä eläimellisen perisynnin vallassa. Synti piti tietenkin piiskata heistä ulos.

  Aikuisten ja lasten välille tehtiin joka tapauksessa vihdoin ero. Alettiin puhua vanhempien velvollisuuksista ja lasten oikeuksista.

  Viime vuosikymmeninä on kuitenkin siirrytty uuteen vaiheeseen. Lapsilla on oikeuksia ja vanhemmilla velvollisuuksia enemmän kuin koskaan, mutta samalla on tapahtunut muutos: lapsuus ja aikuisuus ovat lähentyneet toisiaan.

  Tämä muutos on lähtenyt tietenkin aikuisten puolelta.

  Vanhempien keskenjäänyttä identiteettityötä jatketaan nimittäin lapsissa. Lapsiin heijastetaan omia toiveita ja fantasioita, joista osa on sukupuolisia. Tämä näkyy mm. siinä, että parin tasa-arvoisemman vuosikymmenen jälkeen tyttöjen ja poikien maailmat on taas osin kuviteltujen biologisten erojen mukaan (http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-truth-about-boys-and-girls) revitty väkivaltaisesti erilleen. Tunnetuimmat pedagogit ovat saaneet palstatilaa nimenomaan sukupuolten puolustajina (esimerkiksi Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore), vaikka erot tyttöjen ja poikien välillä eivät ole niin jyrkkiä kuin yleensä kuvitellaan. Samastumista toki lapset kaipaavat, mutta kehen ja millaisiin esikuviin, se lienee toinen juttu. Ehkä onkin niin, että lapset haluavat samastua sukupuoliin juuri siksi, että tarttumapinta ns. kypsän aikuisen rooliin on käynyt niin ohueksi?

  Toisin sanoen, olisiko sukupuoli enää se varmin piirre, joka erottaa aikuisen lapsesta - eikä esimerkiksi vastuullinen, johdonmukainen käytös, varmuus tai älykkyys?

  Lapsen kasvuun heijastetaan myös aikuisten tasa-arvokamppailun piirteet ja kipuilu oman sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Lapsi ei saa kasvaa tässä suhteessa vapaasti, vaan sukupuolinen kehitys on se nimenomainen alue, jossa häntä pitää erityisen rankalla kädellä ja alleviivaten ohjastaa - mikä on "miehekästä", mikä "naisellista", mitkä värit ovat tyttöjen ja mitkä poikien, millaiset lelut sopivat ainoastaan tytöille ja mitkä pojille.

  En tietenkään tahdo tyystin kieltää luontaisia eroja sukupuolten välillä, mutta neurologisten tutkimusten mukaan ne ovat monin verroin pienemmät kuin mitä mielikuvamaailma ympärillämme kaiken aikaa toitottaa. Siinä, että tyttöjen ja poikien maailmat erotellaan jyrkästi toisistaan, piilee erityisen vahva kaupallinen intressi. Kun lapset eivät saa käyttää samoja vaatteita eivätkä leikkiä samoilla leluilla, vaatteita ja leluja voidaan myydä tuplasti enemmän.

  Ainakin oma kokemukseni on osoittanut, etteivät asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia - tai pitäisikö sanoa: punaisia ja sinisiä. Suurin osa lapsista liikkuu nimittäin eri violetin sävyissä, kuka enemmän syklaamissa, kuka taas liilassa.

  Mutta koska vanhemmat itse korostavat nykyisin vahvasti sukupuoliroolejaan, he haluavat nähdä roolit lapsissaankin - noissa pikku miehissä ja naisissa.

  Aikuisten ja lasten roolien tasa-arvoistuminen ja kasvatuksen muuttuminen yhä enemmän eräänlaiseksi neuvottelutilanteeksi näkyy siinäkin, että myös sukupuolta korostavaa käyttäytymistä harrastetaan yhdessä. Niinpä isät ja pojat pelaavat yhdessä väkivaltapelejä ikärajoista välittämättä - kysehän on perheen yhteisestä vapaa-ajanvietosta - ja äidit ja ala-asteikäiset tyttäret käyvät yhdessä ostelemassa meikkejä ja shoppaamassa samoissa vaateliikkeissä samoja vaatteita.

  Tästä ei kanneta huolta, sillä syyllisyys vähäisestä yhteisestä ajasta painaa jokaisen vanhemman mieltä. Kun syyllisyyteen kuitenkin yhdistyy vahva oma halu tehdä omia asioita omalla ajalla, ratkaisuksi käy niiden tekeminen yhdessä lapsen kanssa.

  Samanaikaisesti lasten turvattomuus on lisääntynyt voimakkaasti. Mikä oudointa, nykyisin yli 80 prosenttia lasten peloista liittyy jollakin tavoin mielikuviin. Kun jo 3-4 -vuotiaille pojille markkinoidaan erilaisia aikuisten kehittämiä "hirviömaailmoja" ja heidän paidoissaan on aikuisten mielestä niin mageita "pääkalloja" ja verisiä tekstejä, onko ihme, että lapset pelkäävät? http://www.sorsafoundation.fi/documents/Anja%20Riitta%20Lahikainen%203.11.%20Perjantaiyliopisto.pdf

  On edetty hyvin pieni matka siitä, etteivät pojat saa itkeä. Eivät he saa, vieläkään. Eivätkä missään tapauksessa pelätä.

  Viime aikoina on kohistu niin ikään Allerin uudesta 6-12 -vuotiaille tytöille suunnatusta kauneuslehdestä. Vaikka on totta, että tytöt ennenkin leikkivät "hienoa rouvaa", paperinukilla ja barbeilla, ero faktan ja fiktion välillä oli tuolloin suuri - tosimaailma täytti suurimman osan lapsen arjesta ja fiktio oli vain poikkeus. Myös ero aikuisten ja lasten välillä oli selvä.

  Nyt ei.

  Monet kuusivuotiaat elävät yhä maagisen ajattelun vaihetta. Siinä vaiheessa sängyn alla asuu aivan oikeita mörköjä, joulupukki on olemassa ja lapsi "ihan totta!" näki metsässä ilmielävän keijun. Moni lapsi säilyttää osan maagista ajatteluaan aina pitkälle latenssi-ikään saakka. Isän kanssa pelattu hirviöpeli ei kuitenkaan saa koskaan turvallista sadun loppua, jossa paha saa palkkansa ja hyvä voittaa, vaan örkkejä tulee aina vain enemmän ja ne muuttuvat yhä pelottavimmiksi. Ja mitä sadunomaista ja luovaa on siinä, että pikkutyttöjä opetetaan kuivaharjaamaan selluliittiaan (kuten Allerin julkaisussa)? Paperinukkien fantasiamaailmasta siinä ei ole jälkeäkään.

  Tutkimusten mukaan jo joka viidennellä naisella on ollut nuoruudessaan jonkinasteisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöt ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin 1980-luvulta saakka, jolloin niitä alettiin hoitaa. http://www.syomishairioliitto.fi/sylillinen/SYLILLINEN_1_2010.pdf Erään tutkimuksen mukaan neljä prosenttia teini-ikäisistä tytöistä alkoi ensimmäistä kertaa kantaa huolta ulkonäöstään ja painostaan jo kuusivuotiaana.

   Viime vuosina on hoettu väsymykseen asti, miten pojat pitäisi pelastaa ja tyttöjen antaa olla naisellisia hupakoita.

 Minusta olisi huomattavasti tärkeämpää antaa lasten olla lapsia.