Pienesti iästä

 Minulla ei ole etymologista sanakirjaa, enkä tiedä siis varmuudella, mikä on sanan "ikä" juuri. Liittyykö se kukaties ikeeseen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ies)? Vuodet alkavat painaa, mieli vetää taaksepäin muistoihin, jo koettuun. Kun on hyvin vanha, elää enää puolittain tosimaailmassa - toinen puoli häälyy unenomaisessa muistojen tilassa. Silloin voi haistaa tuoksuja, joiden lähde on toisessa ajassa; maistaa makuja, vaikka kielellä ei olisi murustakaan. Tuuli koskettelee kasvoja, vaikka istuisi hiljaa huoneessaan.

  Sen lähemmäs fiktiota ei voi päästä.

  Ikeestä huolimatta ihminen etenee, vaikka aavistuksellisin askelin, kiskoo kiskoo nahkanyörejään, haluamatta katsahtaa multaan, johon yhä syvemmälle lakkaamatta vajoaa.

  Ja vaikka solut uusiutuvat jo valmiiksi vanhoina, tutusta kuvasta ei malta hellittää. Siksi tarrautuu placeboon - jos näytän ja toimin kuten nuori, ruumiskin erehtyy. Vain siten voin kuolla parhaimman mahdollisen kuoleman, kantapäistä halkeilleet nahkasaappaat jalassa.

  Hiljalleen myös terävyysalue kapenee - huomaamatta hiippailee elämän sumeilla laitamilla (tai kenties laitumilla). Sellaiset asiat, joita ennen piti vähäaistillisina ja tylsinä, kelpaavatkin nyt. Yhtäkkiä hiihtää hilpeänä hiljaisilla laduilla, popsii vihaamaansa puuroa, kuuntelee rätisevää radiota. Eikä jaksa enää uskoa, että jossakin on käynnissä jotakin, jonka menettäminen ja näkemättä jääminen kostautuu katkerasti. Jättäytyy kernaasti kelkasta, tallustelee omia polkujaan.

  Moni minän ominaisuus murenee ja sulaa aikaan ja muuntuu näkymättömäksi. Nuorille aistinpalvojille se merkitsee väistämättä arvottomuutta: se, mikä ei näy, ei merkitsekään. Eihän jakamattomalla salaisuudella tee mitään...

  Lopulta huomaa, että asiat, jotka jätti taakseen kauan sitten - lapsena - ilmaantuvat taas vastaan, verkalleen, kertaalleen unohtunutta mielihyvää tarjoten. Niistä nauttii haikealla viisaudella, kuin kirjasta, jonka lopun jo tietää.

Väärät profeetat

"Tasa-arvo on mennyt liian pitkälle!"

 Tämä yleinen puuskahdus on itse asiassa epälooginen. Tasa-arvohan ei ole enää tasa-arvoa, jos se on mennyt "liian pitkälle", vaan kyseessä on jo epätasa-arvo. Tällöin yleensä tarkoitetaan, että erityisesti miehiä sorretaan.

  Asiaintilasta on esitetty ainakin seuraavat todisteet. Yksi: miehet ovat lasten huoltajuuskiistoissa  heikommassa asemassa kuin naiset. Kaksi: miehet kokevat perheväkivaltaa, mutta asiasta ei haluta puhua. Kolme: alkoholisoituneet, syrjäytyneet miehet ovat huonommassa asemassa kuin naiset. Neljä: osa miehistä ei saa seksiä.

  En kiellä näiden seikkojen sisältämää kärsimystä. Mutta väite siitä, että em. asioiden vuoksi tasa-arvokehitys olisi mennyt "liian pitkälle", on jo huikeaa liioittelua. Minun näkemykseni mukaan paljon enemmän kärsimystä sikiää siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Luulen myös, että nykyinen, sukupuolieroja vahvasti alleviivaava muoti aiheuttaa vain lisää ongelmia.

  Suurin osa avioeroista johtuu siitä, että sukupuoliroolit ovat välitilassa. Olemme toinen jalka "emännän" hernerokalta lemuavassa köökissä, toinen jalka yhteisessä wokkipannunkäryisessä avokeittiössä. Yksikään meistä ei ole vielä sisäistänyt ihmisten tasa-arvoajatusta - missään suhteessa. Liekö tämä edes mahdollista, en tiedä.

  Ja kun sanon "ei yksikään", tarkoitan myös sitä. Yksikään feministi tai profeministi ei ole sellainen uusi ihminen, jollaisesta todellinen tasa-arvo haaveilee. Kun raaputamme vähän "uuden pehmomiehen" emalia, paljastuu alta vanha pohja; mies, joka haluaa olla perheen älyllinen johtaja ja joka ei halua, että vaimo leikkaa hiuksensa. Tai entäpä ne nuoret feministinaiset, jotka löytävät vapauden pukeutumalla "burleskiasuihin", joissa kuuleman mukaan kaikenmuotoiset naiset voivat "leikkiä naiseuden rooleilla." Mitä itsepetoksellisuutta! Nuo leikit ovat nimittäin pohjimmiltaan täyttä totta, sillä jos ne eivät sitä olisi, "naiseuden rooleilla leikkiviä" feministejä ei voisi nimittää "kauniiksi" eikä "naisellisiksi", mitä he kuitenkin aina ovat. Itse asiassa näen burleskin henkisenä sukulaisena nykymorsiamien prinsessahäät.

  Aina naisten ensimmäisistä vapautumispyrkimyksistä, ns. suffragettiliikkeestä, saakka tasa-arvoa ajavia naisia on lyöty ulkonäköön puuttumalla. Kuriositeettina mainittakoon, että viime vuosisadan alussa, suffragettiliikkeen ollessa rapakon takana aktiivisimmillaan, kauneusguru Elisabeth Ardén tarjosi pilkatuille naisasianaisille meikkejään, ja koko tuotemerkin menestys lähti nousuun. On katsottu, että tasa-arvoinen nainen väistämättä "muuttuu mieheksi" ja "menettää naisellisuutensa", mikä olisi erityisesti miehille valtava seksuaalinen tappio. Vuosituhansien aikana on luotu koodisto parittelunhaluisille naisille, ja vaikka tuo koodisto olisi jo ajat sitten menettänyt syvimmän merkityksensä (ja itse asiassa irtautunut omalakiseksi järjestelmäksi, jossa naiset eivät enää edes tähtää seksiin, vaan silkkaan vallanpitoon), se on muodostunut välttämättömyydeksi miehisen seksuaalisen halun virittäjänä.

  Tämä on yksi tasa-arvon perimmäisistä esteistä, puolin ja toisin.

  Alussa toistamani hokeman jatkoksi heitetään väistämättä "naisten olisi syytä pysyä naisina", jota selitetään sillä, että ilman tätä "naiseutta" naiset muuttuvat vähemmän kiinnostaviksi ja ikään kuin menettävät ihmisarvonsa. Ja oikeastaan koko elämä muuttuu köyhäksi ilman näitä roolipelejä, joiden on toistettava juuri sitä, mihin olemme tottuneetkin. Olemme seksuaalisia Pavlovin koiria, ympärillämme kellojen lakkaamaton räminä.

  Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta väitteet tuovat mieleeni menestysteoksen "Tuulen viemää", jonka tapahtumat sijoittuvat, kuten kaikki tietävät, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan ja eteläisiin osavaltioihin. Useaan kertaan päähenkilö Scarlett O´Hara puolustaa orjiaan sanomalla, miten "hyvä" heidän on olla tilan työläisinä - ja myös orjat itse toistavat omistajattarensa väitteen. Jenkit ovat julmia yrittäessään vapauttaa mustat, koska nämähän eivät tiedä, miten vapauttaan käyttäisivät. Itse asiassa on kuin filosofisesti vapautta ei olisikaan.

  Ja kenties se onkin totta!

  Päteekö sama naisiinkin? Jos asian laita on tosiaan näin, naisia on turha vapauttaa "naisellisuudestaan", koska sen ulkopuolella he eivät osaa elää - aivan kuten eivät miehetkään oman miehuullisuutensa. He eivät ole enää "mitään".

  Kolmas perustelu epätasa-arvolle löytyy biologiasta ja erilaisista vertauksista Avara luonto -sarjaan. Olen kuullut tähän verrattavan väitteen erään tuntemani alkoholistin suusta: "Olen alkoholisti lopun ikäni, koska geenini määräävät niin."

  Mutta mistä biologia alkaa ja mihin se loppuu? Entä jos tarvitsisimme soidinmenoroolejamme vain ennen rakastelua - ja muut ajat voisimme olla - niin - mitä vain?

  Muuttuisiko elämä tosiaan tylsäksi ja yksiulotteiseksi? Lakkaisimmeko olemasta miehinä ja naisina?

  Vai päättyisivätkö vihdoin sukupuolisodat kaikkine sisällissotavariaatioineen?

Pikku miehiä ja naisia

Lapsuus on historiallisesti melko nuori keksintö - ennen 1600-luvun alkua lapset olivat vain pikku ihmisiä, jotka keekoilivat aikuisten vaatteissa. Aina viime vuosisataan saakka lapsilla teetettiin niin ikään raskaita maanviljelys- ja kotitöitä. Oikeastaan vasta 1800-luvun romantiikan myötä lapset alettiin mieltää sellaisiksi viattomiksi ja puhtaiksi olennoiksi, joita tuli suojella, helliä ja vaalia, kun heidän siihen saakka oli ajateltu olevan lähinnä eläimellisen perisynnin vallassa. Synti piti tietenkin piiskata heistä ulos.

  Aikuisten ja lasten välille tehtiin joka tapauksessa vihdoin ero. Alettiin puhua vanhempien velvollisuuksista ja lasten oikeuksista.

  Viime vuosikymmeninä on kuitenkin siirrytty uuteen vaiheeseen. Lapsilla on oikeuksia ja vanhemmilla velvollisuuksia enemmän kuin koskaan, mutta samalla on tapahtunut muutos: lapsuus ja aikuisuus ovat lähentyneet toisiaan.

  Tämä muutos on lähtenyt tietenkin aikuisten puolelta.

  Vanhempien keskenjäänyttä identiteettityötä jatketaan nimittäin lapsissa. Lapsiin heijastetaan omia toiveita ja fantasioita, joista osa on sukupuolisia. Tämä näkyy mm. siinä, että parin tasa-arvoisemman vuosikymmenen jälkeen tyttöjen ja poikien maailmat on taas osin kuviteltujen biologisten erojen mukaan (http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-truth-about-boys-and-girls) revitty väkivaltaisesti erilleen. Tunnetuimmat pedagogit ovat saaneet palstatilaa nimenomaan sukupuolten puolustajina (esimerkiksi Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore), vaikka erot tyttöjen ja poikien välillä eivät ole niin jyrkkiä kuin yleensä kuvitellaan. Samastumista toki lapset kaipaavat, mutta kehen ja millaisiin esikuviin, se lienee toinen juttu. Ehkä onkin niin, että lapset haluavat samastua sukupuoliin juuri siksi, että tarttumapinta ns. kypsän aikuisen rooliin on käynyt niin ohueksi?

  Toisin sanoen, olisiko sukupuoli enää se varmin piirre, joka erottaa aikuisen lapsesta - eikä esimerkiksi vastuullinen, johdonmukainen käytös, varmuus tai älykkyys?

  Lapsen kasvuun heijastetaan myös aikuisten tasa-arvokamppailun piirteet ja kipuilu oman sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Lapsi ei saa kasvaa tässä suhteessa vapaasti, vaan sukupuolinen kehitys on se nimenomainen alue, jossa häntä pitää erityisen rankalla kädellä ja alleviivaten ohjastaa - mikä on "miehekästä", mikä "naisellista", mitkä värit ovat tyttöjen ja mitkä poikien, millaiset lelut sopivat ainoastaan tytöille ja mitkä pojille.

  En tietenkään tahdo tyystin kieltää luontaisia eroja sukupuolten välillä, mutta neurologisten tutkimusten mukaan ne ovat monin verroin pienemmät kuin mitä mielikuvamaailma ympärillämme kaiken aikaa toitottaa. Siinä, että tyttöjen ja poikien maailmat erotellaan jyrkästi toisistaan, piilee erityisen vahva kaupallinen intressi. Kun lapset eivät saa käyttää samoja vaatteita eivätkä leikkiä samoilla leluilla, vaatteita ja leluja voidaan myydä tuplasti enemmän.

  Ainakin oma kokemukseni on osoittanut, etteivät asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia - tai pitäisikö sanoa: punaisia ja sinisiä. Suurin osa lapsista liikkuu nimittäin eri violetin sävyissä, kuka enemmän syklaamissa, kuka taas liilassa.

  Mutta koska vanhemmat itse korostavat nykyisin vahvasti sukupuoliroolejaan, he haluavat nähdä roolit lapsissaankin - noissa pikku miehissä ja naisissa.

  Aikuisten ja lasten roolien tasa-arvoistuminen ja kasvatuksen muuttuminen yhä enemmän eräänlaiseksi neuvottelutilanteeksi näkyy siinäkin, että myös sukupuolta korostavaa käyttäytymistä harrastetaan yhdessä. Niinpä isät ja pojat pelaavat yhdessä väkivaltapelejä ikärajoista välittämättä - kysehän on perheen yhteisestä vapaa-ajanvietosta - ja äidit ja ala-asteikäiset tyttäret käyvät yhdessä ostelemassa meikkejä ja shoppaamassa samoissa vaateliikkeissä samoja vaatteita.

  Tästä ei kanneta huolta, sillä syyllisyys vähäisestä yhteisestä ajasta painaa jokaisen vanhemman mieltä. Kun syyllisyyteen kuitenkin yhdistyy vahva oma halu tehdä omia asioita omalla ajalla, ratkaisuksi käy niiden tekeminen yhdessä lapsen kanssa.

  Samanaikaisesti lasten turvattomuus on lisääntynyt voimakkaasti. Mikä oudointa, nykyisin yli 80 prosenttia lasten peloista liittyy jollakin tavoin mielikuviin. Kun jo 3-4 -vuotiaille pojille markkinoidaan erilaisia aikuisten kehittämiä "hirviömaailmoja" ja heidän paidoissaan on aikuisten mielestä niin mageita "pääkalloja" ja verisiä tekstejä, onko ihme, että lapset pelkäävät? http://www.sorsafoundation.fi/documents/Anja%20Riitta%20Lahikainen%203.11.%20Perjantaiyliopisto.pdf

  On edetty hyvin pieni matka siitä, etteivät pojat saa itkeä. Eivät he saa, vieläkään. Eivätkä missään tapauksessa pelätä.

  Viime aikoina on kohistu niin ikään Allerin uudesta 6-12 -vuotiaille tytöille suunnatusta kauneuslehdestä. Vaikka on totta, että tytöt ennenkin leikkivät "hienoa rouvaa", paperinukilla ja barbeilla, ero faktan ja fiktion välillä oli tuolloin suuri - tosimaailma täytti suurimman osan lapsen arjesta ja fiktio oli vain poikkeus. Myös ero aikuisten ja lasten välillä oli selvä.

  Nyt ei.

  Monet kuusivuotiaat elävät yhä maagisen ajattelun vaihetta. Siinä vaiheessa sängyn alla asuu aivan oikeita mörköjä, joulupukki on olemassa ja lapsi "ihan totta!" näki metsässä ilmielävän keijun. Moni lapsi säilyttää osan maagista ajatteluaan aina pitkälle latenssi-ikään saakka. Isän kanssa pelattu hirviöpeli ei kuitenkaan saa koskaan turvallista sadun loppua, jossa paha saa palkkansa ja hyvä voittaa, vaan örkkejä tulee aina vain enemmän ja ne muuttuvat yhä pelottavimmiksi. Ja mitä sadunomaista ja luovaa on siinä, että pikkutyttöjä opetetaan kuivaharjaamaan selluliittiaan (kuten Allerin julkaisussa)? Paperinukkien fantasiamaailmasta siinä ei ole jälkeäkään.

  Tutkimusten mukaan jo joka viidennellä naisella on ollut nuoruudessaan jonkinasteisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöt ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin 1980-luvulta saakka, jolloin niitä alettiin hoitaa. http://www.syomishairioliitto.fi/sylillinen/SYLILLINEN_1_2010.pdf Erään tutkimuksen mukaan neljä prosenttia teini-ikäisistä tytöistä alkoi ensimmäistä kertaa kantaa huolta ulkonäöstään ja painostaan jo kuusivuotiaana.

   Viime vuosina on hoettu väsymykseen asti, miten pojat pitäisi pelastaa ja tyttöjen antaa olla naisellisia hupakoita.

 Minusta olisi huomattavasti tärkeämpää antaa lasten olla lapsia.

D-liike

Ostin taannoin kierrätyskeskuksesta kasan kirjoja. Yksi niistä oli Daphne du Maurierin kirja "Tapahtui eräänä päivänä" (Rule Britannia, 1972). Kirja oli minulle yllätys, olin pitänyt du Maurieria ennen muuta psykologisen pelon kuvaajana, mutta nyt pelko ei ollutkaan kummituksia ja kiduttavia kuvitelmia. Kirja oli dystopiakuvaus, ei erityisen hätkähdyttävä juonenkäänteiltään, enemmänkin oman aikansa lapsi, etäistä sukua vaikkapa Ray Bradburyn Fahrenheit 421:lle (1953).

Kirjassa Yhdysvallat miehittää Britannian ja valtiot muodostavat epäpyhän allianssin, USUK:in, josta kansalta ei kysytä mielipidettä. Yhtäkkiä vain "ystävällismieliset" lentotukialukset ilmestyvät läheiselle merenlahdelle, ja uudet määräykset astuvat voimaan. Millä tavoin miehitys saadaan sitten loppumaan? Vastaus on ennalta-arvattava: yksilöt aloittavat hiljaisen kapinan. Ennen muuta he palauttavat kunniaan vanhan yhteisöllisyyden, jossa naapurit auttavat toisiaan ja vaihtokauppa kukoistaa - siten ollaan riippumattomia uudesta valuutasta. Ollaan palattu yhteiskunnalliseen alkuruutuun, josta monimutkainen byrokraattinen koneisto on etääntynyt.

En voinut olla miettimättä tätä kirjaa väitellessäni tänään erään henkilön kanssa pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja siitä, "kuka maksaa tulevaisuudessa vanhusten eläkkeet" - "kuka kustantaa muhivan eläkepommin". Vastaväittelijäni oli sitä mieltä, että yhteiskunnassamme vallitsee tällä haavaa itsekkään vapauden moodi, jossa tehdään haihattelevia irtiottoja yhteiskuntavastuusta.

Minä olin toista mieltä.

Minusta ongelma ei ollut niinkään ihmisissä, vaan niissä perustavissa arvoissa, joita tämä aika palvoo. Tärkein niistä on tietenkin raha. En tarkoita rahan numismaattista fetisointia, vaan talouskasvua, jonka ajatellaan ratkaisevan itsestään myös inhimilliset ongelmat. Kun on rahaa, kaikki voivat hyvin. Ja kun ei ole rahaa, kärsitään väistämättä.

Tämä pitää paikkansa, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

On näet vanha sanonta - enkä nyt halua lainkaan väheksyä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ilmeisiä ansioita -  ettei rahalla voi ostaa onnea. Ei myöskään inhimillistä lämpöä. Eikä rakkautta. Eikä välittämistä. Ei solidaarisuutta. Eikä monia muitakaan asioita, jotka ovat jääneet talouskasvun - ja sitä puolustavan "hyvinvointivaltion" - jalkoihin. Kun firman johtajat haluavat vasiten syyllistää ihmisiä, jotka työuupumuksen tai pienten lasten tähden jäävät työstä pois, he ottavat esiin hyvinvointivaltiokortin. Kuka maksaa verot? Kuka kustantaa sairaiden, heikkojen vanhusten ja vammaisten hoidon?

Viime aikoina ansiokkaimmiksi hyvinvoinnin tuottajiksi on nostettu nimenomaan suuryritysten veroja maksavat johtajat - aivan kuin he aivan oikeasti tekisivät miljoonaluokan palkan arvoista työtä, enemmän ja suunnattomasti paljon paremmin kuin vaikkapa 24 tuntia työssä olevat omaishoitajat tai 12-tuntisiin päiviin venyvät käsityöläiset - ja sen vuoksi heitä ei käy arvosteleminen. Myöskään työtä itseään ei saa arvostella, eikä työnantajaa enää edes omana vapaa-aikana (Facebookissa haukkuminen tietää potkuja, sillä työntekijän on oltava työnantajalleen yhtä lojaali kuin valan tehnyt ristiretkiritari), kaikesta työstä on oltava loputtoman kiitollinen ja sitä on tehtävä niin fyysisen kuin psyykkisenkin terveyden kustannuksella. Muussa tapauksessa on elämäntapahörhö ja yhteiskunnan siivelläeläjä, vapaamatkustaja, joka "nauttii" hyvinvointivaltion kakusta antamatta mitään tilalle.

On vain käynyt niin onnettomasti, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion hyvinvointi on saanut happamia ja kitkeriä sävyjä. Koska raha on käynyt hyvinvoinnin edelle myös yhteiskunnallisella puolella, tärkeimmäksi arvoksi on noussut säästäminen ja palvelujen tuottaminen "mahdollisimman kustannustehokkaasti". Tämä tarkoittaa palvelujen kilpailuttamista, ulkoistamista ja rationalisointia. Niin ikään "turhat rönsyt" karsitaan. Hyvä esimerkki edellämainitusta on vaikkapa paikallinen maistraatti, jonka toimisto siirrettiin pari vuotta sitten lähikaupunkiin. Nyt maistraatin paperit myöhästyvät jopa puoli vuotta jatkuvan "resurssipulan" vuoksi.

Vielä 70-luvulla paikkakunnalla, jossa asun, oli varaa ylläpitää omaa sairaalaa. Nyt sairaala on osa isompaa yliopistollista keskussairaalaa, jonka palvelut kunta ostaa varsin kalliisti. Niinpä lähetteitä tarkempiin tutkimuksiin harkitaan hyvin tarkkaan. Sivuterveyskeskus lakkautettiin. Niin ikään vanhainkodissa vanhukset lukitaan huoneisiinsa "nukkumaan" joka ilta kello kuusi, kun vielä köyhällä 70-luvulla he saivat katsoa Heikki Kahilan ankkuroimat yöuutiset. Samanaikaisesti paikkakunnan veropohja on kasvanut koko 2000-luvun ajan räjähdysmäisesti, ja vanhusten määrä suhteessa työssäkäyviin on sangen pieni. Monet suuret ylikansalliset yhtiöt ovat perustaneet liikkeitään tänne.

Liikenevä raha on mennytkin etupäässä näiden firmojen logistisiin palveluihin. On puhuttu, kuinka liikkeiden tulo tänne "hyödyttäisi" koko kuntaa yhteisöverojen kasvun myötä, mutta missä tuo hyöty majailee, sitä en tiedä.

Tämänpäiväisessä väittelyssä yritin selittää, miten jatkuvan talouskasvun tie on monellakin tapaa tuhoon tuomittu. Se on sitä ensinnäkin ekologisesti: jos maailmantalous kasvaa joka vuosi kaksi prosenttia ja väkiluku kasvaa ennakoitua tahtia, maapalloja tarvittaisiin vuonna 2050 jo noin kolmekymmentä. Toiseksi voidaan miettiä, miksi vain meillä, länsimailla, on oikeus ylläpitää tällaista talouskasvua ja em. "hyvinvointia". Länsimaat kuluttavat liki 90 prosenttia kaikista luonnonvaroista - meitä on maailman väestöstä alle kaksikymmentä prosenttia.

Kaikkein epäviisainta on kuitenkin pitää pelkkää rahaa onnen mittarina. Jo ajat sitten useat talousoppineet ovat kritisoineet BKT:n käyttöä hyvinvoinnin ja talouskasvun mittarina - se muun muassa laskee talouskasvuksi asiantilan, jossa tulva on vienyt ihmisten kodit, aiheuttanut suunnatonta inhimillistä kärsimystä ja tuhoa, mutta rakennusliikkeet ovat saaneet roppakaupalla uusia tilauksia. Se tuntee vain kylmän rahan virran, tulipa se mistä lähteestä tahansa.

Yksi ns. degrowth-liikkeen puolestapuhujista, Université de Paris-Sudin emeritusprofessori Serge Latouche on huomauttanut, että meidän tulisi määritellä rikkauden käsite uudelleen. Rikkautta ovat muun muassa aika ja läheiset ihmissuhteet, eikä se ole välttämättä palautettavissa mihinkään näkyvään. Rikkaus on ennen muuta aineetonta hyvää, turvallisuutta ja rakkautta. Tämän me olemme monissa suhteissa unohtaneet.

Kun raha yhdistyi hyvinvointivaltioon ja alkoi nakertaa sen ydintä, hyvinvointivaltio muuttui meidän huomaamattamme. Se ei olekaan enää pelkkää vähäosaista huolehtimista, vaan ennen muuta heidän huolehtimistaan mahdollisimman vähin varoin, mahdollisimman tehokkaasti. Rahamittarin käyttäminen tällaisissa asioissa johtaa kuitenkin väistämättä vääristymiin. Inhimillisyys katoaa ja jäljelle jää pelkkä kylmä järjestelmä. Se, mikä joskus oli ansio, on sen vuoksi saanut ajoittain jopa dystopisia piirteitä. Hädässä olevia ihmisiä pompotellaan, heidän on "osattava vaatia oikeuksiaan" tai he talloontuvat järjestelmän rattaisiin. Harvalla heikolla on kuitenkaan voimia pitää puoliaan.

Lisärahan syytäminen erilaisiin palveluihin ei ratkaise perimmäistä ongelmatiikkaa, eikä rahavirran suuntaa voi muutenkaan kääntää yksilövoimin. Ainoa, mitä yksilö itse voi tässä tilanteessa tehdä, on toimia kuten Daphne du Maurierin kirjan henkilöt: palata jonkinmoiseen yhteisöllisyyden lähtöruutuun. Samalla on luovuttava monesta päähämme propagoidusta arvosta: siitä, että  mikä tahansa palkkatyö on hyvää työtä (on olemassa myös kosolti tarpeetonta tai jopa epäeettistä työtä), että vain palkkatyö on arvokasta (myös keskinäinen avunanto, auttaminen, talkootyö ja naapuriapu ovat arvokkaita) ja että ihmisen on selvittävä lähtökohtaisesti yksin - että itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus nousevat aina yhteisöllisyyttä arvokkaimmiksi (huomautettakoon, etten propagoi tässä juorupeilein varustetun kyläyhteisön puolesta). Viime mainittu arvo on iskostettu jo alle kolmivuotiaisiin päiväkotilapsiin, joiden "omatoimisuutta" muistetaan aina kehua.

Amerikkalaistutkija Robert E. Lane on kirjassaan The Loss of Happiness in Market Democracies listannut kaikkia mahdollisia teoreettisia näkökulmia ja kirjaustapoja, joilla olisi mahdollista yrittää mitata henkilökohtaisen onnellisuuden (ns. subjective well-being) kehitystä vapaissa yhteiskunnissa. "Hänen johtopäätöksensä on, että Yhdysvalloissa aineellisen elintason nousuun on amerikkalaisten enemmistöllä liittynyt kiistämätön todellisen onnellisuuden lasku, mikä on perimmältään seurausta perustavien ihmissuhteiden (joita Lane kutsuu termillä companionship) huonontumisesta. Näin ollen voisi myös sanoa, että kasvun siunauksellisuus on niin kulutusyhteiskunnan kuin hyvinvointitaloudenkin myytti. Kasvuajattelusta luopumisessa ei ole mitään menetettävää", siteeraa professori Latouche.

Hyvinvointivaltiota voidaankin verrata talonyhtiöön, joka on tehnyt sopimuksen huoltofirman kanssa. Niinpä kukaan asukkaista ei viitsi enää nostaa purukumipaperia nurmikolta, koska "olen maksanut huoltoyhtiön palveluista yhtiövastikkeessani." Koska huoltofirma on suuri ja tekee vain sovitut hommat, paperi kiiltelee kaikkien kiusana nurmikolla koko kesän. Se on siinä itse asiassa siihen saakka, kunnes se maatuu. Sitä ennen nurmikolle on ilmestynyt kasa muitakin purukumipapereita, lisäksi tupakantumppeja, kruunukorkkeja ja jäätelötikkuja.

Samalla lailla veronmaksajan kynnys auttaa bussipysäkille lyyhistynyttä tapajuoppoa on suuresti noussut, koska "sehän on yhteiskunnan tehtävä". Ihmiset kohtaavat näin yhä vähemmän toisiaan, ja väliin halutaan aina "maksettu" palvelu, "joku muu", kolmas, neutraali osapuoli: poliisi, lastensuojeluviranomainen, siivooja, huoltoyhtiö, kuraattori jne.

Hyvä esimerkki oli taannoin koulun vanhempainillassa, jossa puhujana oli koulupoliisi. Vanhemmat kysyivät poliisilta, mihin he saattoivat soittaa leikkikentällä meluavien nuorten vuoksi. Kenellekään ei tullut mieleenkään lähteä sanomaan itse nuorille (paikalla useita satakiloisia isiä), että nämä pitäisivät hiukan pienempää ääntä. Tuollainen kohtaaminen olisi ollut liikaa.

Mitä siis haluan sanoa?

Haluan sanoa, että olisi hiton paljon järkevämpää jos suuntaisimme huomiomme työpaikan näyttöruudun asemesta hivenen enemmän toisiimme. Maailma ei kaadu, eikä eläkepommi räjähdä meidän vuoksemme niskaamme, jos vähän hellitämme. Päinvastoin. Useammat ihmiset hyötyvät ja voivat paremmin - mukaan lukien ihminen itse - jos antaisimme enemmän aikaa läheisillemme työn asemesta. Suhtaudun perin juurin skeptisesti propagandaan, jonka mukaan yhteiskuntamme kaatuu siksi, että vanhemmat ovat muutaman vuoden kotona lastensa kanssa; että uupuneet työntekijät pitävät vuorotteluvapaita ja että joku lähtee omaishoitajaksi hoitamaan iäkästä äitiään. Näistä "vapaista" ja näennäisesti "tuottamattomista" ajanjaksoista ihmisten elämässä kumpuaa nimittäin esiin monia hyviä seikkoja, jotka eivät ehkä näy suoraan bruttokansantuotteessa:

- ideoita
- iloa
- hoivaa
- apua muille
- fyysistä ja psyykkistä terveyttä
- uusia taitoja
- oman elämän hallinnan tunnetta
- onnellisuutta

Kritiikistä

 On maailma - ja kritiikki. Edellinen toimii jälkimmäisen mielestä väärin.

 Maailma paranee kritisoimalla.

 Tai sitten se vain pahenee.

 Oman latenssi-ikäisen esikoislapseni mielestä suurin osa asioista on "tyhmiä". Jotkut ovat niin ikään "tylsiä" tai "vauvamaisia."

 Kuten on kauan tiedetty, nurina on älyn merkki. Lastani pidetäänkin yleisesti ikäistään nokkelampana.

 Nämä kaksi asiaa - kritiikki ja lapset - liittyvät mielessäni yhteen. Lasten avulla nimittäin paljastuu, että kritisointi on yhtä helppoa kuin karamellien syöminen.

  Aloin ensi alkuun miettiä pedagogisia auktoriteettejamme. Muuan kotimainen tunnettu lastenpsykologi sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sanoi muutenkin olleensa omien lastensa kanssa "ihan pihalla." Tunnetulla lastenpedagogilla Maria Montessorilla oli vain yksi oma poika, joka - sillä aikaa kun äiti hoiti slummilapsia - sai olla lastenhoitajan hoidossa. Lastenpsykiatri Benjamin Spockin lapsenlapsi teki itsemurhan hyppäämällä alas Bostonin Lastenmuseon katolta. Rudolf Steiner oli kaksi kertaa aviossa, mutta kumpikin liitto oli lapseton. Lasten luonnollisesta hyvyydestä ja kasvattamisen ihanteista kirjoittanut ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau hylkäsi kaikki viisi lastaan orpokotiin vastoin vaimonsa tahtoa.

  Kuitenkin näillä henkilöillä oli vissi käsitys siitä, miten vanhemman pitäisi kasvattaa omia lapsiaan.

  Jeesus kehotti meitä tulemaan lasten kaltaisiksi ja avasi lapsille sylinsä, ainakin kerran. Jeesuksella itsellään ei ollut lapsia. Mitä Jeesus olisi sanonut, jos hänen monipäinen pesueensa olisi rääkynyt illalla leipää ja kalaa? Siddharta Gautamallakin oli yllin kyllin aikaa istua bodhi-puun alla mietiskelemässä, koska lapset eivät kiskoneet hänen viittaansa ja mankuneet isää leikkimään. Muuan profeetta jätti jälkikasvunsa lukuisten vaimojensa hoidettavaksi sillä aikaa, kun hän itse hoiti "miesten asioita." Hänelläkin oli varmoja käsityksiä siitä, miten maailmassa kuuluu elää ja lapsia kasvattaa.

  Poliitikoista en viitsi puhuakaan. Listasta tulisi nälkävuoden pituinen.

  Kasvattajille annetaan usein ohjeeksi kasvattaa "esimerkin" avulla. Moni sellainen, joka haluaa neuvoa ja kritisoida tapaamme elää, ei kuitenkaan toimi sen mukaan. He noudattavat kasvatuksellisesti maailman kelvottominta ohjetta: "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä neuvon."

  En voi siksi milloinkaan täysin hyväksyä kriitikkoa, joka ei itse osaa toimia oman ihanteensa mukaisesti. Minusta hänellä ei ole täydellistä puhevaltaa. Käytäntö on aina erilaista kuin teoria.

Persoonista

 Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona mielisairaalan psykiatri puhuu filmin päähenkilölle, Elisabethille, seuraavasti:

 "Luuletko, etten ymmärrä? Tuo toivoton haave... Ei näkyvillä olemisesta, vaan olemassaolosta. Tietoisena joka hetkestä. Äärimmäisen valppaana. Samaan aikaan kuilu sen välillä mikä olet muille ja mikä itsellesi. Huimauksen tunne ja polttava halu tulla vihdoin paljastetuksi."

 Psykiatri tietää, ettei kukaan voi elää itsestään täysin tietoisena, paljaana ja aitona. Hän kehuu Elisabethia siitä, että tämä on kehittänyt tuon mahdottoman toiveen ympärille suurenmoisen roolin: hiljaisen, liikkumattoman hulluuden. Silloin hän ei ainakaan "valehtele".

  Minuun tämä kohtaus teki aikoinaan syvän vaikutuksen. Tunnistin Elisabethin halussa omani. Koko elämäni ajan olen yrittänyt saada kiinni hahmoa, joka harppoo edelläni; aina tavoittamattomana - kuin käänteinen varjo, jonka olen uskonut olevani se itse, jota en vieläkään tunne. Olen huutanut sille ja pyytänyt kääntymään, edes näyttämään kasvonsa.

  En ole ainut. Uskon jopa, että tuo halu riivaa tämän päivän ihmistä piinallisemmin kuin koskaan historiassa: tietoisuus lukemattomista toisista (joiden määrä lisääntyy lisääntymistään) on kuin kiristyvä ilmanpaine. Siksi loputtomat testit "millainen olen", "mitä peruselementtiä edustat", "mikä on toteemieläimesi" - siksi horoskoopit, aarrekartat, loputtomat henkiset valaistumiset sen suhteen, kuka viime kädessä olen - kuin pengaalitikut, jotka säkenöivät hetken ja sammuvat sitten sihahtaen. Siksi hiljentymiset, meditoinnit, itsetutkiskelut, sokraattiset haravoinnit. Yritämme sukellusveneellämme yhä syvemmäs, vaikka metallikuoret natisevat ja vesi tihkuu saumoista sisään.

  Tästä epätoivoisesta etsiskelystä seuraa usein tarve nähdä itsensä "erilaisena", "poikkeavana", joskus jopa "syrjittynä". Harva kuitenkin tajuaa, että erilaisuuden merkit ovat aina yhtä yhteiskunnallisesti tuotettuja kuin samanlaisuudenkin ("hän on erilainen nuori lävistyksineen ja tatuointeineen").

  Personan psykiatri jatkaa: "Mielestäni sinun pitäisi jatkaa tätä rooliasi niin kauan kunnes se on näytelty loppuun. Kunnes se ei enää kiinnosta. Sitten voit hylätä sen. Aivan niin kuin vähitellen hylkäät kaikki muutkin roolisi."

  Mutta milloin kaikki roolit on hylätty? Milloin tosiminämme paljastuu?

  Vasta kun näytelmä on lopussa.

Maagisia sattumuksia

 Ystävättäreni kertoi taannoin saaneensa aamukahvin väärään kurkkuun radiouutisia kuunnellessaan. Kyseessä oli vielä, painotettakoon, Yleisradion kanava yksi, tuo kaikkein konservatiivisimpana ja asiallisempana pidetty viestintäväline.

  Egyptin kansannoususta, devalvaatiopaineista ja nuorten mielenterveyshäiriöistä kerrottuaan uutiset raportoivat nimittäin ykskaks krokotiilista, joka oli napannut kitaansa erään australialaismiehen vasemman käden. Mies oli vapaaksi jääneellä kädellään nuijien saanut krokotiilin hellittämään otteensa ja pelastunut; loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

  Mutta ystävättäreni oli hämmästynyt.

  Hän mietti, miksi Yleisradion aamu-uutiset halusi kertoa hänelle juuri tämän asian.

  Ketä suomalaista tuo uutinen palveli?

  Ja ennen muuta hän mietti, millaisesta maailmasta tuo uutinen kertoi.

  Asia ei ollut mielestämme vähäpätöinen. Vitsi ei ollut hauska, vaan tarkemmin ajateltuna jollakin tavoin pahaenteinen. Ei sen vuoksi, että pelkäisin vastedes sinilevälauttojen alla lymyileviä matelijoita, vaan sen vuoksi, että se kertoi karua kieltään siitä, miten merkityksellinen ja merkityksetön sekoittuvat yhä tiiviimmin toisiinsa median tehosekoittimessa.

  Vähäpätöinen ja poikkeava saa valtavan painoarvon. Siksi tämä uutinen oli ainut, minkä ystävättäreni enää itsekin muisti.

  Maailma, josta edellä mainittu uutinen kertoo, on arvaamaton, maaginen, melkein mielikuvitusmaailma. Tuossa maailmassa meteorit putoavat ohikulkijoiden niskaan, yksinhuoltajaäiti saa kasinosta muhkean kultakolikkovoiton ja tavallisin sairaus on kasvain, joka muuttaa ihmisen puuksi. Elämäänsä kyllästynyt lumenpudottaja myy omaisuutensa Huuto.netissä, ja mieleltään höyrähtäneet hauskuuttavat ihmisiä primetime-aikana.

  Kenties liioittelen, mutta toisinaan näen ajassamme kosolti yhtäläisyyksiä keskiajan kanssa. Magia vallitsee. Poikkeustilat seuraavat toistaan. Vainot kanavoivat yhteiskunnallista epävarmuutta kansan yrittäessä löytää syntipukkeja, joita syyttää... No, jostakin. Rujot ja epämuodostuneet olennot tarjoavat yleisölle mitä suurinta hupia.

  Molempina aikakausina lukeminen rajoittui suurimmaksi osaksi älymystöön, ja kansa palvoi kuvaa. Johan Huizingan mukaan keskiajalla elettiin monessa suhteessa visuaalisuuden nousukautta. Se oli jonkinlaista ekspressionismia ilman yksilöllisyyttä, aivan kuten nytkin. Se, mitä pidämme nykyisin itseilmaisuna ja individualismina, on nimittäin aina juuri sellaista individualismia kuin miksi individualismi yleisesti ottaen määritellään.

  Lienee selvää, että vähäpätöisten sensaatiouutisten - jotka eivät tosin ole mitään uutta auringon alla - lisääntymisen takana on kaksi seikkaa. Yksi: itse viestintävälineiden räjähdysmäinen lisääntyminen (ja siitä seuraava kilpailu) sekä kaksi: sensaatiouutisten helppo hahmotettavuus. Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi maailma muuttuu, sen houkuttelevammaksi käy magian ja sattuman maa.

 Portin sinne voi löytää jo aamukahvipöydästä.

Ceci n'est pas une moustache.

Vaaleanpunaista vihaa

  Jos mitään väriä vihaan, niin vaaleanpunaista. Pidän siitä ainoastaan erään animoidun pantterin värin ominaisuudessa. Sonnit pillastuvat uskomuksen (tosin väärän) mukaan jonkun heilauttaessa punaista liinaa, minä pillastun pinkistä.

  Miksi?

  Siksi, että vaaleanpunainen mielletään tyttöjen väriksi. Jopa aikuisille naisille sitä markkinoidaan jonkinlaisen yltiönaisellisen alleviivauksen välineenä, jonka mukaisesti jopa kännykkäkotelon ja terveyssidepakkauksen on oltava vaaleanpunaisia.

  Puistattavimpia ovat pikkutyttöarmeijat, jotka on puettu vallitsevan värikoodiston mukaisesti - loputon vaaleanpunainen massa kävelemässä aamuisin viipalekouluun. Jo kilometrin päästä erottaa varmasti, ehdottomalla tarkkuudella, kiikaritta, että tulossa on tyttö.

  Miksi tämäntyyppinen alleviivaus tänä tasa-arvon aikana?

  Onko kyse jonkinlaisesta kouristavasta pakoliikkeestä, jolla maailmaa yritetään markkinoida tytöille viattomampana kuin se onkaan?

  Usein kuulee väitettävän, että tytöt itse haluavat vaaleanpunaista. En kiellä oman lapsuuteni keiju- ja prinsessakulttia, mutta näin jälkeen päin ajateltuna näen selvästi, mistä ne ovat kummunneet ja mihin lopulta johtaneet. Kultti sai lisäpontta siitä lapsen oivalluksesta, jonka mukaan kauneus oli tavoiteltava arvo jo pienellekin naissukupuolen jäsenelle (en tosin koskaan ollut sievä pikkutyttö), ja johdonmukainen seuraus oli patologinen itsensä tarkkailu ja oman ulkonäön kritisointi. Muistan yhä, kun olin nuori nainen ja tätini ehdotti minulle "kiertuetta Marilyn Monroena". Äitini harmitteli, että sääreni jäivät liian lyhyiksi mahdollista missiehdokkuutta silmällä pitäen.

 Huomautettakoon hyväntahtoisesti, että sekä tätini että äitini ovat muutoin varsin älykkäitä naisia...

 Omia poikiani kasvattaessa törmäsin asian toiseen, yllätykselliseen puoleen. Kävi nimittäin ilmi, että pojatkin rakastivat helyjä, hameita ja vaaleanpunaista niin kauan kuin sosiaalinen pakko - tietämys siitä, miten pojan tulee käyttäytyä - ei ollut heidän esteenään. Vielä esikoulun ensimmäisenä lukukautena nuorin poikani pyysi itselleen vaaleanpunaista strassipaitaa, mutta keväällä hän jo hylkäsi vaatteen. "Sehän on tyttöjen", hän ilmoitti tärkeänä. Vielä kauan sen jälkeenkin hän kävi kuitenkin haikea ilme kasvoillaan hypistelemässä paitaa vaatekomerossa.

  Poikien kasvatuksessa on runsaasti jäänteitä siitä ajasta, jolloin pojat piti kasvattaa ennen muuta sotamiehiksi. Sota vaati sitä, että lasta jo pienestä pitäen koulittiin tunteettomuuteen (so. pojat eivät saa itkeä) ja häntä kannustettiin nielemään kipunsa. Vähän aikaa sitten näin kolmen pojan leikkivän kukkulanvalloitusta lumikasan päällä. Pian yksi pojista tyrkättiin pahannäköisesti maahan, jonne hän jäi makaamaan vatsallaan. Riensin pojan luokse ja kysyin, sattuiko tähän. Lapasen välistä kuului tukahtunut mutina: "Mee pois..." Huomasin pojan itkevän tuskasta. Hän kuitenkin häpesi niin paljon itkuaan, että makasi viisi minuuttia maassa toisten ivatessa ja heitellessä lumikokkareita hänen päälleen. Vasta kun kyyneleet olivat varmasti kuivuneet, poikaparka - tuskin yhdeksänvuotias - tohti nousta pystyyn.

  Viime vuosien kasvatuskeskustelussa on järjen ääneksi kuitenkin nostettu ennen muuta biologismi - poikien ja tyttöjen luonnon määräämän erilaisuuden korostaminen. Kun halutaan vasiten tähdentää, kuinka typerää lasten kohteleminen ilman roolipaineita on, nostetaan esiin muutama hihhuli, joka ei ole paljastanut lapselleen tämän sukupuolta. Viime aikoina kansa, jopa sen ajattelevin osa, on ivannut ruotsalaista "sukupuolineutraalia päiväkotia".

  Olisiko mahdollista, että sukupuolineutraalin ja vaaleanpunaisen prinsessa-armeijan välissä olisi jokin välimuoto?

  Ainakin minulle elämä on opettanut, että kohtuullisuus ja keskitie - tasapaino - on melkein aina ainoa oikea tie.

Tiedosta, taidosta

  Viime aikoina olen törmännyt useasti ammattilaisiin, jotka tietävät jo etukäteen vastaukset. Tai oikeastaan: he toimivat kuten oppikirjassa sanotaan. Oppikirjan ulkopuolella avautuu kuitenkin lukemattomia variaatioita - poikkeuksista puhumattakaan - joihin valmis vastaus ei päde.

  Ymmärrän, etteivät kaikki ole kutsumusammatissaan ja koe uutta, erilaista tilannetta haasteena tai voitettavana vastuksena.

  Silti mietin, onko kyse pelkästä mukavuudenhalusta. Luulen, että kyse on mieluumminkin jostakin opitusta - samasta ilmiöstä, jonka alle luetaan myös ns. uusavuttomuus.

  Uusavuttomina on pidetty yhteiskunnallisessa statuksessaan alhaalla olevia ihmisiä - köyhiä reppanoita, jotka paikkaavat housunsa Alkon muovipussilla. Mutta tämä on harhaa. Uusavuttomia esiintyy huomattava määrä, kenties eniten, yhteiskunnan yläportailla. Näillä ihmisillä on vain varaa peittää asia ostamalla ne palvelut, joita he eivät taida.

  Myös akateemisen sivistyksen on oletettu varjelevan uusavuttomuudelta. Opetetaanhan korkeakouluissa uskoaksemme omaehtoista, soveltavaa ajattelua...

  Mutta tämäkin on harhakuva. Uusavuttomuus johtuu ennen muuta erikoistumisen dogmistamme, jonka lopputuloksena meillä on sangen suuri määrä äärimmäisen kapealla sektorilla operoivia ihmisiä - joiden yleissivistys loppuu yhtä jyrkästi kuin keskiaikaisen pannukakkumaailman raja. Toisin sanoen ei ole enää yleissivistystä. On vain sivistystä, erikoissivistystä.

  Erikoistumiskehitys ei rajoitu myöskään vain akateemiseen opetukseen. Myös ammattikouluissa rajat vedetään entistä tiukemmin. Kun kotiini tuli sähkömies, jonka piti upottaa johto kattoon, hän kieltäytyi tarttumasta sahaan: "En ole puuseppä." Kun putkiasentajan kohdalle tuli ennenkokematon pulma, hän löi hanskat tiskiin: "Menee yli minun alani."

  Kahden ensimmäisen vuoden opetus peruskoulussa oli aikoinaan verraten vapaata - sellaista, joissa eri oppiaineet sekoittuivat toisiinsa - aivan kuten asiat sekoittuvat koulun ulkopuolellakin. Kolmannelta vuosiluokalta lähtien alkoivat oppiaineet, väkisin toisistaan erotetut sektorit. Luovuus rajoitettiin kuvaamataidon ja musiikin tunneille - niissäkin ahtaisiin puitteisiin. Kaikkien piti askarrella tismalleen samanlaiset käsinuket huopakankaasta ja villalangasta (jotta ne näyttäisivät hyvältä koulun seinällä). Matematiikan tai historian tunnilla ei sitä vastoin luovuutta saanut käyttää.

  Kun koulutus on lopulta annettu - oppiarvo tai titteli saatu - kenelläkään ulkopuolisella, asiaa virallisesti oppimattomalla, ei ole enää valtaa kritisoida ammattilaista. Koulutusta arvostetaan sokean palvovasti; sen uskotaan ratkaisevan jo etukäteen kaikki ongelmat. Juuri tämän vuoksi valelääkäriys on mahdollista; kenellekään ei tule edes mieleen kyseenalaistaa herra tohtoria.

 Tanskalainen kirjailijatar Karen Blixen kirjoitti aikoinaan eräässä novellissaan, miten Kööpenhaminan seurapiirit virkistyivät maalaisaatelin saapuessa aina keväisin kaupunkiin. Maalla asuneet ihmiset muistuttivat luonnon puita - toisin kuin kaupungin leikatut jalavat, vapaasti kasvavat puut levittivät oksansa sinne tänne saaden aikaan jännittäviä, vaikkakaan ei hallittuja muotoja.

  Meistä länsimaisista ihmisistä on tullut Kööpenhaminan seurapiirejä.

  Emme pysty enää ajattelemaan lokeromme ulkopuolella, tulevat sukupolvet - johtuen jatkuvista ylhäältä annetuista toimeksiannoista - vielä meitäkin vähemmin.

Soveltajat tulevat tästedes muualta, kehitysmaista.

Hiljaisuudesta

Kun olin alaluokilla, laulukirjassani luki lause "Hiljaisuus on musiikin portti."

Monesti en ole halunnut käydä tuosta portista sisään.

Olen halunnut jäädä hiljaisuuteen.

 Koko elämäni olen vaistomaisesti kurottautunut äänettömyyttä kohti. Minua ovat vetäneet paikat, joissa näkyy maan ja taivaan raju kohtaaminen; horisontin avaruus; vuoret ja autiomaat. Vain niissä olen saanut kuulla miltei absoluuttisen hiljaisuuden - sen, jossa ainut ääni on simpukan säilömäksi luulemamme; oma veremme kohina. Siinä hiljaisuudessa olen tuntenut todella eläväni (kuin eläin tai piikkipensas)- sillä elämä autiudessa on tyhjänpäiväinen poikkeus. Olen tuntenut olevani yksin, mikä on totta kai totuus, sillä yksinhän me lopulta olemme.

En ole koskaan pystynyt tallentamaan hiljaisuutta. Onko kukaan? Musiikkia, ääniä ja puhetta voi soittaa aina lujempaa. Mutta ei ole hiljaisuutta, joka peittäisi äänet niin kuin kiinanvalkoinen maali peittää öljyväreillä maalatun kankaan.

Olen matkustanut Arizonan erämaassa ja Himalajan vuoristoseuduilla. Jälkimmäisestä on aikaa yli kaksikymmentä vuotta, mutta muistan yhä elävästi syrjäisen vuoristoluostarin Tiibetissä. Muistan, kun istuin vuoren rinteellä ja seurasin, miten aurinko laski; miten tähdet työntyivät yksi toisensa jälkeen esiin ruosteenvärisestä taivaasta - en ole milloinkaan nähnyt niin monia - ja miten luostarin kymmeniin pikku ikkuna-aukkoihin ilmestyi lopulta väräjävä rasvalyhdyn valo. Kuu nousi, ja se hehkui ääneti väärinpäin, selällään.

 Tuolla hetkellä muuan lause etsautui mieleeni lähtemättömästi, vaikka en vieläkään täysin ymmärrä, miksi. Hiljaisuuden keskellä mieleni huusi:

"Älä koskaan sano ei koskaan!"

Kuvassa tiibetiläisiä rukousviirejä eräällä vuorella. Myös kasatut kivet ovat rukouksia.