lauantai 26. helmikuuta 2011

Pienesti iästä

 Minulla ei ole etymologista sanakirjaa, enkä tiedä siis varmuudella, mikä on sanan "ikä" juuri. Liittyykö se kukaties ikeeseen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ies)? Vuodet alkavat painaa, mieli vetää taaksepäin muistoihin, jo koettuun. Kun on hyvin vanha, elää enää puolittain tosimaailmassa - toinen puoli häälyy unenomaisessa muistojen tilassa. Silloin voi haistaa tuoksuja, joiden lähde on toisessa ajassa; maistaa makuja, vaikka kielellä ei olisi murustakaan. Tuuli koskettelee kasvoja, vaikka istuisi hiljaa huoneessaan.

  Sen lähemmäs fiktiota ei voi päästä.

  Ikeestä huolimatta ihminen etenee, vaikka aavistuksellisin askelin, kiskoo kiskoo nahkanyörejään, haluamatta katsahtaa multaan, johon yhä syvemmälle lakkaamatta vajoaa.

  Ja vaikka solut uusiutuvat jo valmiiksi vanhoina, tutusta kuvasta ei malta hellittää. Siksi tarrautuu placeboon - jos näytän ja toimin kuten nuori, ruumiskin erehtyy. Vain siten voin kuolla parhaimman mahdollisen kuoleman, kantapäistä halkeilleet nahkasaappaat jalassa.

  Hiljalleen myös terävyysalue kapenee - huomaamatta hiippailee elämän sumeilla laitamilla (tai kenties laitumilla). Sellaiset asiat, joita ennen piti vähäaistillisina ja tylsinä, kelpaavatkin nyt. Yhtäkkiä hiihtää hilpeänä hiljaisilla laduilla, popsii vihaamaansa puuroa, kuuntelee rätisevää radiota. Eikä jaksa enää uskoa, että jossakin on käynnissä jotakin, jonka menettäminen ja näkemättä jääminen kostautuu katkerasti. Jättäytyy kernaasti kelkasta, tallustelee omia polkujaan.

  Moni minän ominaisuus murenee ja sulaa aikaan ja muuntuu näkymättömäksi. Nuorille aistinpalvojille se merkitsee väistämättä arvottomuutta: se, mikä ei näy, ei merkitsekään. Eihän jakamattomalla salaisuudella tee mitään...

  Lopulta huomaa, että asiat, jotka jätti taakseen kauan sitten - lapsena - ilmaantuvat taas vastaan, verkalleen, kertaalleen unohtunutta mielihyvää tarjoten. Niistä nauttii haikealla viisaudella, kuin kirjasta, jonka lopun jo tietää.






2 kommenttia:

  1. Ikä on tarkoittaa "ikää" ja "vuotta" useissa etäisissäkin sukulaiskielissä ja se lienee ikivanha suomalais-ugrilainen sana (rekonstruktio *ikä tai *jikä). Tai se on ikivanha indoeurooppalainen lainasana ja vertautuisi liettuan sanaan jegà ('voima') ja kreikan sanaan hébe ('nuoruuden voima, nuoruusikä, täysikasvuisuus').

    Tähän suuntaan sen sanoo Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, 2004.

    VastaaPoista
  2. Kaisa Häkkisen kirja olisi totisesti tarpeen - sanojen juuret kiinnostavat, tuo käsitteellistymisen osin käsittämätön historia... Iän kantasanana on siis "voima" tai "nuoruuden voima", joten ikääntyminen olisi siis alun alkaen voimistumista... Mikä varmasti johtuu siitä, etteivät ihmiset muinoin eläneet kuin nelikymppisiksi.

    Kiitos tästä tiedosta!

    VastaaPoista