Kevätretki myöhästyi, siitä tuli kesäretki. Kaksi lasta (7- ja 9-vuotiaat) ja vanhempi lähtivät urhoollisina kiertämään pitkänpuoleisen Kullaanpolun reitin. Kilometrejä tuli yksitoista. Matka oli pitkä, mutta elämyksekäs.
Joka kerta luonnossa tallustellessani mietin, missä ovat muut perheet. Joku selvästikin näitä polkuja tallaa, sillä juuret ja mukulakivet ovat työntyneet esiin maasta. Kalliolla kulkevalla polulla ei kasva jäkälää, ja kiven pinnassa näkyy sauvankärkien vaaleita viiruja.
Jos joku vastaan tuleekin, on tuo tulija miltei aina suurta ikäluokkaa, vanhempaa väkeä, joka tervehtää yllättyneenä.
Onko metsäsuhteemme amerikanisoitumassa? Amerikassa ihmiset pelkäsivät astua metsään, niilläkin alueilla, joilla ei vaaraa villieläimistä ollut. Kun kävelin Grand Canyonin kansallispuistossa, jeepit pysähtyivät vierelleni, niiden ikkunat veivattiin auki ja lippispäät työntyivät ulos: "Onko jokin hätänä?" Kävely oli hädän merkki.
Metsässä kulkeminen, lähikallioilla kiipeily ja pientareella istuminen tuntuvat olevan sallittuja vain lapsille ja juopoille. Tai niille, jotka
harrastavat kiipeilyä. Minä en harrasta kiipeilyä, minusta on hauska kiipeillä - ne ovat eri asia. Kaikkea ei tarvitse harrastaa saadakseen asioille hyväksyntä - aivan kuin jokainen ele olisi erikseen lunastettava aikuisuuden virastossa. Milloin mainitsemistani puuhista on tullut mielipuolisuuden merkki?
Eräänä päivänä leikin kuopuksen kanssa piilosta lähikalliolla. Alhaalla hiekkatiellä pyöräili mies, joka huomasi minut, aikuisen ihmisen, kyyristelevän kallionkielekkeellä. Sitä katsetta! Pyörän tanko tärisi. Käsi hapuili jo povitaskua ja kännykkää - soittaisiko vai ei... Jonnekin täytyisi ilmoittaa, mutta mihin?
Ehdotankin, että lastensuojeluviranomaisen rinnalle kehitetään mahdollisimman nopsaan myös aikuistenvalvontavirasto, jonne tällaisesta epäilyttävästä käytöksestä voi ilmoittaa. Täti- ja setäjaosto tulisivat sitten ilmoitusvelvollisina tarkastamaan, josko kyseinen henkilö on täysi vai vajaa.
Mietin tätä aikaa, jota kuulemma kutsutaan suvaitsevaisuuden ajaksi. Millaista suvaitsevaisuutta suvaitsemme? Vai olisiko sittenkin niin, että roolit, jotka saimme, ovat ahtaampia kuin koskaan?
Kuvia Kullaanpolun reitin varrelta:
 |
| Matka alkoi Hintsan kartanon kulttuurimaisemissa. |
 |
| Haunisten pieni pato... |
 |
| ...sukeltaa syvyyksiin tässä. Kovalla kohulla. |
 |
| Katson muurahaista, ihminen. |
 |
| Upea kotalaavu, joka oli täysin säilynyt ilkivallalta ja tuottanut monille kävijöille suurta mielihyvää. |
 |
| Laavu, tuli ja eineiden syönti - matkan yksi kohokohdista. |
 |
| Tässä aletaan nousta kohti Kullaanvuorta. |
 |
| Tämä jääkauden muodostelma on saanut nimekseen "Paimenen hauta", koska vanhan kansan mukaan sinne oli joskus pudonnut paimen hevosine päivineen. Kolo on noin 2,4 metriä syvä. |
 |
| Kullaanvuori on Turun seudun korkein kohta, 70,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Huipulla on huterahko näkötorni. |
 |
| Huipulla tuulee! Täällä nautittiin myös keksejä. |
 |
| Harvinaista kulttuurimaisemaa. Lehmät laidunsivat oman elämänsä paratiisissa - vapaina, kauniina kesäpäivänä, joen meheväruovikkoisilla rantamilla. |
 |
| Ruskon joki vaihtuu hiljaksiin Raision joeksi. Tästä on matkaa perille vielä neljä kilometriä. |
