En voi edelleenkään olla hämmästelemättä fiksuiksi tuntemieni ihmisten täydellistä sokeutta omille toimilleen. Luin juuri Facebook-sivultani pikku huomautuksen, johon en halunnut ystävällismielisistä syistä puuttua, ja johon vastaaminen olisi tiennyt jonkinmoista sosiaalista itsemurhaa, vähintäänkin uuvuttavaa puolustustaistelua suurta joukkoa vastaan.
Kyseinen älykäs ihminen puolusti ministeri Heidi Hautalaa perusteella, että hänen kohdallaan - kuten aina muulloinkin - "moralisointi on turhaa".
Kuitenkin vähintään yli puolet Facebookin ja Twitterin ns. kuumista uutisaiheista kiehuu nimenomaan moralisoinnin nuotiotulella. Päivästä toiseen väitteitä paiskotaan sen syvemmin niitä perustelematta, vain katsahtaen poliittiseen koodeksiin kuin peiliin, jonka avulla mietitään asukokonaisuutta. Se moralisointi, jota minä (tietämättäni) käytän, sopii kuin valettu valitsemaani poliittiseen linjaan ja näyttää samalla kaikkea muuta kuin moralisoinnilta, korkeintaan moraalilta. Poliittinen linja puolestaan, niin, se on aina kompromissi, joka vastaa suurin piirtein ajatuksiani - ja koska tuo suurin piirtein tarjoaa sosiaalisen sateenvarjon, jonka alla piileksiä tiiviinä rykelmänä kuin keisarinpingviinit anarktisessa talvessa, olen valmis nielemään politiikan pienet epäloogiset, ne tuhannet ei ihan, mutta melkein, no olkoon:t. Näiden anomalioiden ja poikkeusten poikkeuksien puolustamiseen uhrataan järkyttävästi aikaa ja vaivaa, tarpeen tullen järsitään vaikka omaa aatetta aivan kuin vesikauhuinen koira koipeaan, mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on pitää rintamalinja kasassa ja säilyttää oma usko vaikka mikä olisi.
Esseisti Timo Hännikäisen mukaan on luonnollista, että ihmiset jakautuvat leireihin. Vuosi sitten hän kirjoitti Marginalia-blogissaan: "Yksi liberaalin keskustelukulttuurin suurimmista heikkouksista on se, ettei se tunnusta (Carl) Schmittin poliittisen vihollisen käsitettä, vaan olettaa naiivisti että keskustelun osapuolet ovat jollakin syvätasolla yksimielisiä ja päätyvät ennen pitkää molempia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta juuri tällä syvätasolla erimielisyydet piilevätkin."
Varmasti on niin, että maailmanhistoria etenee aatteiden ristiaallokossa, jossa laineet loiskuvat milloin styyrpuuriin, milloin paapuuriin. Mutta olisiko sittenkin mahdollista tehdä kuten sielunkumppanini David Foster Wallace - miettiä asioita muiden kannalta, pysyä valppaana ja tietoisena, tehdä aitoja valintoja ja erottaa merkitykselliset asiat merkityksettömistä. Omin päin, ilman sen kummempia poliittisia vihollisia - sikäli kun poliittisella vihollisella tarkoitetaan väistämättä vastapuolta. Tällaisen ajatuksen mukaan on yhtä todennäköistä se, että olen jollakin syvätasolla samaa mieltä kaikkien kanssa kuin sekin, että olen kaikkien kanssa aina ja ikuisesti eri mieltä. Mitä luultavammin kuitenkin olen vähän kumpaakin, ja lisäksi alati nestemäisessä mielipidetilassa.
Pari päivää sitten Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomiin automaattituohtumusta aiheuttavan kolumnin ns. subjektiivisesta päivähoidosta. Jo aamulla puuroa syödessäni ajattelin, etten koskisi pölinään pitkällä tikullakaan. Tiesin tarkasti, mitä tuleman piti - kun avaisin sosiaalisen median, osasin odottaa taatut äänenpainot ja käärmeisen närkästyksen.
Koko seurannut keskustelu oli epälooginen pyörre, jossa vain pitämällä kiinni yhdestä hokemasta saattoi säilyä hukkumatta (keskustellessa lastenkasvatuksesta tulee poikkeuksetta sama tunne kuin tyhjentäisi lattiakaivoa - otat kiinni yhdestä irtonaisesta hiuksesta ja mukana tuleekin valtava klöntti täynnä limaisia karvoja ja muuta mönjää). Juuri kotvan aikaa sitten olin epäonnekseni eksynyt keskusteluketjuun, jossa paheksuttiin "yksinhuoltajakorttia" käyttäviä yksinhuoltajia. Toisen ketjun mukaan oli suorastaan "ärsyttävää, kun jotkut naiset kehuivat yksinhuoltajia". Anu Silfverbergin Äitikortti -esseekirja ja monen muun mielipidevaikuttajan vastaavanlaiset mielipiteet ovat jo pitkään hallinneet äitiyskeskustelua. Nyt oli tärkeintä suhtautua äitiyteen kuin se ei olisi mitään sen kummempaa - siitä ei saanut pitää melua. Syyllisyyksistä oli päästävä eroon, ja kotiäidit piti saada tasa-arvosyistä suit sait työelämään laiskottelemasta kotoa. Muihin maihin verrattuna Suomi oli taantunut, ja äitiyden korostaminen oli paluuta 50-luvun arvoasetelmiin. Joku sentään keksi, että hmm, voisiko äitiyden vaihtaa kenties "vanhemmuuteen" ja pätisivätkö nämä argumentit sellaisinaan siihen keskusteluun.
Vastaus on: eivät tietenkään päde.
Vain äitien oli syytä hävetä äitiyttään ja siitä iloitsemista (niin kuin yhdessä ketjussa joku nauroi: "Ai lasten saaminen elämäsi tärkein saavutus - voi kamaan, naiset, millä vuosisadalla elätte!"), kun taas isyyteen sovellettuina samat lauseet saavat poikkeuksetta aivan ennenkuulumattoman suloisen kaiun (vrt. Jani Kaaro). Muistan aina entisen kulttuuriministeri Tanja Karpelan perhelehden kolumnin, jossa hän esitti osuvan huomion (varokaa automaatioajatusta "se aivoton kanako, ei kiitos"): Karpela oli ollut koulun vanhempainillassa, ja sali oli ollut täynnä äitejä. Tilaisuuden avasi rehtori, joka katseli yleisöä, huomasi parinsadan äidin seassa toistakymmentä isää ja lausui riemuissaan: "Miten hienoa, että olemme saaneet paikalle näin monta isää!"
Mutta palatakseni varsinaiseen esimerkkiin, Apusen kolumniin.
Nyt yhtäkkiä joka toinen päivähoidosta keskustelija alkoi heilutella erilaisia kortteja. Ilma oli täynnä läpätystä kuin haahkojen kevätmuutossa. Eräässä ketjussa Apusta kehotettiin mm. puhumaan "vasta kun saa kokemusta ja tietääkin asiasta jotakin" ("isäkortti"). Tämä siis juuri sen jälkeen, kun äitejä oli moitittu oman kokemuksensa käyttämisestä "helppona argumenttina". Sivumennen sanottuna, en ymmärrä tätä logiikkaa alkuunkaan. Eikö kokemuksella ole mitään merkitystä argumentin pohjana? Eikö se, että olen pelannut kahdeksantoista vuotta golfia (mitä en ole), anna minulle jonkinmoisen pohjan väittää asiasta jotakin suuntaan tai toiseen? Onko kaikki pelkkiä ideoita, ideaaleja? Se, ettei kokemuksella ole nykyisin minkäänlaista arvoa - tai varsin vähäpätöinen - käy hyvin ilmi siinä, miten suhtaudumme vanhoihin ihmisiin ja heidän ns. elämänkokemukseensa (ei arvoa), hiljaiseen tietoon (ei arvoa - ei senkään jälkeen, vaikka asiaa on tutkittu jo 60-luvulta lähtien) tai ns. kentän ääneen (ei arvoa). Itse asiassa juuri samasta syystä erilaiset konsultit ovat saaneet niin mielipuolisen vallan suomalaisessa yhteiskunnassa... Mutta, mutta, takaisin päivähoitokeskusteluun. Tuotiin ilmi, että hyvin marginaalinen osa vanhemmista käyttää lapsia koko vuoden päivähoidossa tai ns. subjektiivista päivähoito-oikeutta - vedottiin (vaikka tutkimustuloksia ei olekaan), että kyseiset vanhemmat ovat mitä todennäköisimmin vaikeassa asemassa olevia, masentuneita, pätkätyöläisiä jne.
Nyt pitää miettiä ja ottaa selvää. Tilastoista käy ilmi mm. sellainen seikka, että mitä korkeammin koulutettuja vanhemmat ovat ja mitä enemmän he ansaitsevat, sen enemmän he käyttävät päivähoitopalveluita. Huonosti koulutetut ja ansaitsevat perheet todennäköisesti pitävät lapset pitkään kotona. Näin tehdään myös maahanmuuttajaperheissä.
Perus- ja lähihoitajien ammattiliitto SuPer kannattaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista sosiaalisin perustein. Ruotsissa tämä malli on jo käytössä. Samanlaista viestiä tulee monelta muultakin suunnalta - mutta mikä tärkeintä, kaikki pitävät asiaa pelkkänä sivujuonteena. Paljon tärkeämpi asia - itse asiassa pääpointti koko päivähoitokeskustelussa - on resurssien auttamaton riittämättömyys. Päiväkodit pursuavat. Niissä ei voida hyvin.
"Päivähoitolain asetuksessa on määritelty suhdeluku, montako lasta päiväkotiryhmässä saa olla kasvattajaa kohti. Lähes 60 prosenttia SuPerin selvitykseen vastanneista lähihoitajista ilmoitti, että suhdeluku ylittyy viikoittain, neljäsosa kertoi suhdeluvun ylittyvän jopa päivittäin... Suurimpina ongelmina liian suurissa ryhmissä pidettiin, ettei jokaista lasta ole mahdollista huomioida yksilöllisesti (90 % vastaajista), työntekijöiden jaksaminen on äärirajoilla (71 %), lasten turvallisuus on vaarassa (67 %)."
Luulisi, että kuka tahansa vanhempi kammoaisi tällaisia lukuja. Eikä vain kammoaisi, vaan yksinkertaisesti: lähtisi barrikadeille. Onko päivähoito näiden prosenttien valossa sellaista päivähoitoa, josta juhlapuheet puhuvat - jossa lapsi saa kasvuaan tukevia virikkeitä ja oppii sosiaalisuutta? Jonne mieluusti jättää alle kouluikäisen pikkunassikan hoitoon ja lähtee kevein mielin yhteiskuntapalvelukseen, toteuttamaan samalla omaa itseään?
Koska asia on niin pelottava - ja kuitenkin niin totta - pää työnnetään hiekkaan. Onneksi aika ajoin ilmaantuu Apusen kaltaisia apinoita, joiden argumentit voidaan joukkoteloittaa. Seuraa samanlainen väliaikainen laupias tila kuin sen jälkeen kun papualainen viidakkoheimo on uhrannut pukin. Koska Apunen argumentoi huonosti, oikeat ongelmat voidaan unohtaa. Ikään kuin näillä kahdella asialla olisi jonkinlainen taianomainen syy-yhteys.
Tällainen sokeus juontuu juuri siitä, mistä David Foster Wallace varoittaa: itsepetoksellisuudesta ja tarkkaamattomuudesta. Itsepetoksesta tässä siinä, että oma tiedostamaton syyllisyys ajaa puolustamaan asioita, jotka oikeasti ovat päin helvettiä. Vetoaminen heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin (pätkätyöläisiin, yksinhuoltajiin, päihdeperheisiin, maahanmuuttajiin, mielenterveysongelmaisiin jne.) tuntuu jonkin hämärän logiikan kautta ylevöittävän niidenkin valinnat, joiden oma elämäntilanne on jotakuinkin ongelmaton ja valinnanvapaus siis aivan toista luokkaa...! Itsepetoksesta kyse on myös aina silloin, kun itse asiaa tärkeämpää on kuulua asian takana yhtä pitävään yhteisöön. Järki sivuutetaan aina, kun on mahdollista osallistua joukkohurmaan.
Toinen asia on asioiden ja mielipiteiden näkeminen äärimmäisen pinnallisena. Olavi Uusivirta kuvasi kerran Yle Puheen haastattelussa, että vasemmistolaisuus uskoo ihmisen olevan pohjimmiltaan heikko, oikeistolainen taas uskoo ihmisen vahvuuteen. Se on hieno ja kaunis kiteytys, jonka mieluusti omaksun, mutta käytännön tasolla siihen tulee erilaisia ongelmakohtia, joissa pikku pää menee helposti sekaisin. Voi olla niin, että jonkun heikkous onkin vahvuutta. Voi olla niin, että heikko ei kaipaa puolustamista. Voi olla, että se, mikä näyttää rikkaudelta on köyhyyttä. Voi olla, että se mikä näyttää köyhyydeltä onkin rikkautta. Minäkin haluan ehdottomasti olla heikkojen puolella, mutta on valtava älyllinen haaste selvittää itselleen, kuka on lopulta heikko. Ja jos kaikki ihmiset ovat vasemmistolaisten mielestä heikkoja, kuka on heikoin - ja kuka ansaitsee tuen ja huolenpidon, kuka tarvitsee sitä ja mihin asti? Kysymys on yhtä ongelmallinen kuin vaikkapa ns. suvaitsevaisuuden käsite. Tai paljon puhuttu syrjäytyneisyys.
Niitä vähän aikaa auki pujottelemalla huomaa, että taitoksia on paljon, paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää. Lopulta voi paljastua yhtä ja toista, joka saattaa nuo käsitteet perin erikoiseen valoon.
Moralisoinnista.
Ensinnäkin moralisoinnin moralisointi on surkuhupaisaa. Toiseksi: ilma on tällä hetkellä niin täynnä moralismia, että silmät kirvelevät kuin 90-luvun kapakassa kello kahdelta. Tupakoijat eivät huomaa tietenkään mitään. Kuten sanottu, he eivät moralisoi, vaan ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pikku huomautus: poliittisia päättäjiä voi moralisoida. Ylisummaan ihmistä, joka saarnaa muille jotakin totuutta ja tekee itse vastoin omia oppejaan, voi moralisoida. Koko tämä kirjoitukseni on pelkkää moralismia alusta loppuun asti.
Mikä sitten on minun ns. arvomaailmani? Onko minulla mitään pohjaa moralismilleni? Paljasta korttisi, huutaa lukijamassa (ne kolme, jotka säännöllisesti lukevat jorinoitani).
Kammottavaa kyllä, päivähoitokeskustelussa näytän asettuvan kiusallisen lähelle Apusen joukkoja. Se tekee minusta epäilyttävän ja paheksuttavan persona non gratan piireissä, joissa liikun ja kirjoitan. Mutta minun perusteeni kannattaa lasten kanssa olemista - jaettua vanhemmuutta, yhdessäoloa ja pientä elämää - ovat täysin päinvastaiset kuin Apusen, joka haluaa vain saada yhteiskunnan rattaat raksuttamaan lujempaa. Talouskasvuhan on hyvinvointivaltion perusta, ja hyvinvointivaltio on se origo, jossa vasemmiston ja oikeiston rintamalinjat yhtyvät. Siitä sikiää työn arvostus.
Minä olen taas degrowth -liikkeen naisia. Kannatan pientä elämää ja elämän niukentamista, materiasta luopumista ja talouskasvun hillitsemistä sen vuoksi, että maapallo ei kestä. Olen somen kylähullu, woman with no name.
Pari lisäystä. En ole saanut käsiini Apusen kolumnissaan viittaamaa Erja Hyytiäisen juttua Lomattomat lapset. Tosin siihen viitataan monissa pääkirjoituksissa ja blogeissa. Sen sijaan löysin monia muita kiinnostavia linkkejä, kuten nämä kaksi:
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/07/01/vanhemmat-lomalla-lapsi-viedaan-paivakotiin/20119204/139
http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2013/03/04/ottavatko-vanhemmat-lomaa-omasta-lapsesta/20133100/139
ja tietenkin tämä, joka täydellisesti torpedoi Apusen kolumnin varman tiedon, jonka mukaan Lohjalla joka kymmenes lapsi oli päiväkodissa ympäri vuoden:
http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/228733-%E2%80%99yksikaan-lohjan-paivahoitolapsi-ei-ollut-viime-vuonna-ilman-lomaa%E2%80%99
Millaisia johtopäätöksiä voisi näistä jutuista tehdä? Mielestäni aika lailla saman, mitä edellä jo arvelin ja minkä Taloussanomien haastattelema lastenhoitajakin sanoo ääneen: henkilökunta päiväkodeissa on niin ylikuormitettua ja uupunutta, että Apusen tavoin hekin löytävät syntipukin tästä marginaaliryhmästä (huomautettakoon, että Taloussanomien toimittajan haastattelemat päiväkodin työntekijät puhuvat lomattomien lasten vanhempien "pienestä joukosta", jota he kuitenkin kuvailevat "aivan tavallisiksi", ei siis moniongelmaisiksi päihdeperheiksi).
Jokainen voi nyt tykönään pohtia, millaista on suomalainen "laadukas päivähoito".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti