Parviälymystö

Helmikuun 27. päivä eduskunnan lakivaliokunta päätti, ettei se vie aloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista eteenpäin. Äänestys oli tiukka.

Muutama sekunti sen jälkeen Twitterissä alkoi tapahtua. Tähän tyyliin:

”Tosi syvältä. Suomi on takapajula.”

”Ei tullut Suomesta sivistysmaata.”

”Kaikilla on oikeus rakkauteen.”

Kun päivä kääntyi illaksi, mattimyöhäisetkin ehtivät mukaan. Mitään uutta aiheesta ei enää löytynyt. Samat, latteat itsestäänselvyydet jatkoivat voittokulkuaan.

”Olipa tyhmä päätös.”

”Harmittaa.”

Kaksi päivää myöhemmin 90 prosenttia FB-kavereistani (kirjailijoita, journalisteja, taiteilijoita) oli liittynyt Tahdon2013 –liikkeeseen.

Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa tai arvelluttavaa. Itsekin luonnollisesti kannatan homojen oikeuksia.

Aloin kuitenkin miettiä asioiden mittasuhteita. Ja ennen muuta suomalaisen älymystön silmiinpistävää samanhenkisyyttä.

Homogeenisuus on kertoo aina jotakin yhteiskunnasta, jossa elämme. Se kertoo normeista, joihin liittyy vahvoja sosiaalisia sanktioita. Karkeimmillaan sen voi tiivistää periaatteeseen ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Henkilö, joka ei taivu vallitsevaan "tykkäämiskulttuuriin"- sellaiseen, jossa mielipiteitä on tasan kaksi - saa hyvin nopeasti tuta, mitä tuo sanonta käytännössä tarkoittaa.

Joku on nimittäin määritellyt älymystön mielipidemuodin yhtä tarkasti kuin kevään vaatemuodin suunnittelijat trenditoimistojen palaverihuoneissa. Siellä plärätään värikarttoja, älymystö sen sijaan suunnistaa omien mielipidevaikuttajiensa mukaan.

Näiden määrittelemän mielipidemuodin mukaisesti kannatettavia asioita ovat viime aikoina olleet muun muassa turkistarhakielto, kasvissyönti, Niinistön Tavallisia asioita –kampanjan vastustaminen sekä seksuaalivähemmistöjen oikeudet.

Näillä kaikkia yhdistää yksi ja sama ominaisuus.

Ne ovat yksittäisiä, helposti kannatettavia asioita. Niihin ei liity mitään kummempaa monimutkaisuutta, ja jos liittyykin (kuten jossakin määrin Tavallisia asioita –kampanjaan), tämänkin voi kuitata pelkällä asian vastustuksella sinänsä. Ilman perusteluja. Tai vain perustelulla "minä kanssa!".

Painotettakoon taas, että minulla ei ole mitään em. asioita vastaan.

Näin on sanottava joka välissä, koska nykyiseen keskustelukulttuuriin kuuluu – kuuluipa sitten ns. älymystöön tahi ei – asioiden henkilöiminen. Vanhalla sanonnalla ei ole pitkään aikaan ollut kompetenssia, asiat eivät riitele, vaan automaattisesti myös ihmiset. Tämä on tavallaan toinen puoli kulttuurista, jossa mielipiteet ostetaan valmiina mielipidevaikuttajilta. Samaa logiikkaa noudattaen se, joka asettaa kyseiset mielipiteet vähänkään epäilyttävään valoon, on jo eri mieltä ja ulkona. Ota tai jätä. 

Tällainen mielipiteen vastustaja tai vähäinenkin epäilijä tuottaa lisäksi yhtä pitävältä yhteisöltä monesti niin kiivaan vastareaktion, että käsiteltävät asiat paisuvat merkitykseltään aivan suhteettomiin mittoihin. Kun asiat vielä henkilöidään niiden yksinkertaistamiseksi, syntyy pahaa jälkeä.

Mielipiteiden ajatellaan olevan myös niin täydellisiä (myös eettisesti loppuun saakka ratkaistuja), ettei niitä sovi kenenkään kehittää. Harvoin keskustelut johtavat enää esimerkiksi ideoiden pallotteluun ja yhteiseen pohdintaan (sivumennen sanoen: yksi varteenotettavimmista perusteista sallia anonyymit nettikeskustelut on se, että niissä pilkahtaa aika ajoin aidosti mielenkiintoisia - joskus jopa virkistävän surrealistisia - vaihtoehtoja kahden ääripään välillä).

Kun tilanne on pahimmillaan näin mustavalkoinen ja älykkyys on määritelty variaatioitta ennalta käsin, voi miettiä, millä tavoin yksittäinen ihminen voi suojautua mahdolliselta paheksunnalta tai viiteryhmän hylkäämiskokemukselta, missä vähäisimmätkin toisinajattelijat karkotetaan siperiaan.

Vastaus on: ironialla.

Ironian käyttö on selkeä puolustuskeino. Sen logiikka kuitenkin hämmentää. Ironinen ihminen väittää nauravansa asioille, jotka hän tosiasiassa on valinnut hyvin tarkasti. Tämä valinta edellyttää aina tosissaan olemista.

Pelkkä kiinnostus asiaan, katseen suuntaaminen johonkin ennalta määräämättömään, voidaan jo tulkita kannanotoksi, joka voi saada ympäristöltä tuomion. Siksi jokaisen on oltava valmis purskahtamaan nauruun hetkenä milloin hyvänsä: "Enhän minä nyt tosissani..." Luonteensa vuoksi ironia vaihdetaan suurella helpotuksella häijyksi sisarpuolekseen ivaksi, joka kohdistuu toisiin. Yhteinen pilkkanauru vahvistaa parven keskinäistä solidaarisuutta enemmän kuin mikään muu.

Naurua ei saa kyseenalaistaa. Pilkan kohdetta ei saa missään nimessä puolustaa, sillä puolustaja leimataan väistämättä tosikoksi – tai vieläkin pahemmin: porukan petturiksi ja näin ollen itsekin pilkan ansaitsevaksi. Se, että joku käyttäisi tässä kohdin edes joskus älykkyyden kehittyneempää versiota, viisautta, on sula mahdottomuus. Viisaus pitää sisällään mm. armon, joka nykyisin samastetaan hurskasteluun ja tekopyhyyteen. Tekopyhyys vaanii ironikon mielestä joka asiassa. Jokainen tosissaan oleva on väistämättä fariseus.

Toinen validiksi katsottava perustelu ad hominem -tason pilkkaan on se, että sen kautta muka käsitellään "itse asiaa". Tämä on jälleen yksi todiste siitä, kuinka erottamattomasti henkilöt ja asiat nivotaan yhteen.

Mielenkiintoista on pohtia, keitä lopulta ovat nämä mielipidevaikuttajat.

Eniten vaikutusvaltaa on näkemykseni mukaan valtakunnallisten sanomalehtien kolumnisteilla. Se on ymmärrettävää sen vuoksi, että kolumnin kärjistävä luonne sopii saumatta nettiajan mielipideilmastoon.

Mielipidevaikuttajaksi muuttuminen noudattaa eräässä mielessä magnetismin lakeja. Ihmisen vetovoima lisääntyy eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun hän on joko saanut jonkin tunnustuksen, palkinnon tai kun arvostettu henkilö on muutaman kerran kehaissut häntä. Sen jälkeen kaikki haluavat saada osansa tästä pyhyydestä ja ainut keino osallisuuteen on eräänlainen kosketus tunnustetun ihmisen viittaan. Se tarkoittaa hänen mielipiteidensä myötäilyä, muuttumisesta hänen kaltaisekseen. Vrt. uskonto.

Lopulta mielipidevaikuttajan mielipiteille sinänsä sokaistutaan. Ne eivät enää pyydä eivätkä vaadi perusteluja. Seuraajille riittää pelkän sormen katsominen, eikä sillä ole enää väliä, mihin sormi osoittaa.

Mielipidevaikuttamiseen liittyy usein myös perimyksellisyys. Edellinen älymystöpolvi tekee valinnan, kenelle se siirtää soihdun - kenet se nostaa esiin ja palkitsee. Tämä takaa myös heidän asemansa säilymisen hamaan loppuun asti. Harva syöksee alas omaa mentoriaan.

Älymystöjoukon johtajat  ovat jakautuneet kahteen leiriin, jotka noudattelevat melko tarkasti poliittisia linjoja .Älymystöksi on vakiintunut enemmän vasemmistolainen siipi kuin oikeistolainen. Näillä kahdella katsotaan olevan samanlainen vilpittömyysero kuin uutisella ja puffijutulla. 

Voisin nimetä kummaltakin puolen saman tien kolme määräävää kolumnistia, mutta jopa minun itsesuojeluvaistoni toimii tässä kohdin ja pysyn vaiti. Kummankaan puolen kannattajat eivät suostu myöntämään, että ”vastapuolen” kolumnisti voisi kuuna päivänä kirjoittaa mitään varteenotettavaa. Pari kertaa on sattunut jopa niin, että kolumnisti kirjoittaa samasta asiasta, jopa likimain samoin sanoin, kuin vastapuolen kolumnisti vähän aikaa sitten. Silti hänen kannatuksensa on yhtä raivoisaa kuin samasta asiasta kirjoittaneen vastustus aiemmin.

Mikä ällistyttävintä, kukaan ei tunnu huomaavan mitään.

Samasta syystä Helsingin Sanomien älykköraati, HS-raati, jota olen myös jedineuvostoksi nähnyt kutsuttavan, kuulostaa usein erittäin monotoniselta äänenpainoineen. Varsin harvoin löydän siteerattujen mielipiteiden joukosta jotakin oikeasti haastavaa, ristiriitaista ja erilaista.

Yksi harvoista raatilaisista, jolta voi odottaa jotakin yllätyksellistä sanottavaa, on kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka käsittääkseni onkin eräissä piireissä persona non grata.

Valtavirrasta poikkeavia kolumnisteja mieleeni tulee ensi hätään vain yksi: Elina Grundström. Grundström hakee aiheita, joihin muut eivät ole kiinnittäneet huomiota. Tällaisia aiheita on toki maailma pullollaan, mutta 90 prosenttia meistä kolumnisteista (minäkin) kulkee laiskasti samaa latua, käsittelee jotakin vanhaa uutista tai kertaa ”kuumaa puheenaihetta”. Suomessahan on aina vain yksi puheenaihe, joka jauhetaan niin tunnistamattomaksi, että se voidaan lopulta unohtaa.

Juuri tätä mietin, kun Twitter-tiliin tuli viideskymmenes viesti sukupuolineutraalin avioliittolain tylsyydestä. Huomattakoon taas, etten todellakaan väitä, että tämä olisi turhaa tai tarpeetonta. Näkisin vain yhtä mielelläni näyttäviä kampanjoita myös joidenkin muiden sorrettujen vähemmistöjen ja ihmisryhmien puolesta - etenkin sellaisten, joilla ei ole taustallaan vahvaa eturyhmää. Nyt tuntuu, ettei tiettyjä huono-osaisia edes nähdä. Heitä ei yksinkertaisesti ole olemassa, koska he eivät sovi olemassaolevaan mielipidemuotiin.

Pelkään myös, että suosikkisorretut halataan lopulta niin kuiviin, että heille tapahtuu samanlainen muodonmuutos kuin vaikkapa yksinhuoltajaäideille. Yksinhuoltajaäidithän ovat nykyisin ruikuttajia, jotka ovat oikeastaan ansainneet kohtalonsa. Oli kuitenkin aika, jolloin he olivat älymystön – tuon kulttuurisen Mustanaamion – suojeluksessa. Nyt he ovat pelkkiä äitikorttien vilauttelijoita.

Minne ovat hävinneet sellaiset ihastuttavat sopanhämmentäjät kuin Leea Klemola ja Juha Siltanen? Heiltä sai aina odottaa jotakin virkistävää sanottavaa. Irina Krohnkin on uponnut byrokratian suohon, mikä on suuri menetys. Haluamatta sortua mihinkään puolivillaiseen nostalgiaan, jota sielun homeeksikin (mielestäni väärämielisesti) kutsutaan, olen alkanut nähdä jopa tunkkaisen 90-luvun vähemmän tunkkaisena. Lamassa kukki yllättävän eksoottisia ajattelun kukkasia, niin kuin paskassa aina. Osasyy on varmasti siinä, ettei ollut somea eikä netin yleisiä keskustelupalstoja - niljakas veljeily oli varattu vielä kabinetteihin ja saunailtoihin, ei sentään taiteeseen ja tieteeseen. Lausutaan vielä muutamia nimiä edellämainittujen jatkoksi: Jari Halonen, Kari Kontio, Anna Heinämaa (missä hän on nykyisin?), Hannele Koivunen (missä?), Laura Ruohonen, Juha Siltala, Yrsa Stenius, Matti Wuori, Ruben Stiller, Timo Harakka, Osmo Soininvaara, Jussi Parviainen, Pirkko K. Koskinen, Fredrik Lång (eräänlainen aikansa Yli-Juonikas), Esa-Pekka Salonen, Outi Nyytäjä, Jari Sarasvuo... Myönnettäköön, että kyse on osin älymystön sukupolvenvaihdoksesta - ovathan jotkut henkilöistä siirtyneet jo manan majoille - mutta se, mikä on merkille pantavaa, on näiden ihmisten totaalinen epäsynkronia toisiinsa. Heillä ei ollut mitään yhteistä agendaa. He eivät parveilleet keskenään ja etsineet toisista turvaa omille lausunnoilleen. Heitä vastaan ei nostettu myöskään yleistä älämölöä, esittivätpä he sitten kuinka radikaaleja mielipiteitä tahansa.

En tiedä, miten keskustelua saisi vapautettua ja rikastettua... Mikä mielenkiintoisinta, tuntuu, että juuri naurun pakko, ironian eetos, halvaannuttaa keskustelun lopullisesti. Aito originellius on kuolemassa sukupuuttoon aikana, jota on kuvattu täysin virheellisesti ”individualismin ajaksi”.


Ps. Yhtäkkiä mieleeni tuli Solomon Aschin koe ja ns. konformistisuuden käsite, joka kuuluu sosiaalipsykologian alaan. Aschin koe on kuuluisa: kuuden valekoehenkilön joukkoon ujutettiin yksi aito koehenkilö, jonka piti verrata yhtä janaa kolmeen muuhun. Oli selvästi näkyvissä, että yksi janoista oli yhtä pitkä kuin se jana, johon niitä piti verrata. Jännä juttu oli se, että sen jälkeen kun kaikki muut viisi valekoehenkilöä olivat kiven kovaan väittäneet, että hauki on lintu - toisin sanoen antaneet väärän vastauksen - kolmannes koehenkilöistä yhtyi heidän mielipiteeseensä. He siis eivät uskoneet omia silmiään, vaan yleistä mielipidettä!