Minun feminismini

En ole lukenut paljoakaan feminististä kirjallisuutta - mieleeni tulevat äkkiseltään Nancy Friday ja Camilla Paglia (jotka raivostuttivat minua), Andrea Dworkin (jonka ajatuksiin en pystynyt täysin eläytymään), Ariel Levy ja Liza Marklund. En ole perehtynyt naistutkimukseen, jollei Julia Kristevaa lasketa mukaan (ilmeisesti ei), eikä Kaari Utriokaan varmaan kelpaa.

Erilaisista kirjallisista sytykkeistä ja ennen muuta oman elämäni kokemuksista olen kuitenkin kasannut jonkinlaisen oman feminismini. Ymmärrän, ettei sen takana ole tarvittavaa tietopohjaa, jotta se olisi uskottava teoriana. Koen sen silti vahvasti oikeaksi. Enkä vain itselleni. Tyrkytän sitä tässä muillekin, tyrmäyksen uhallakin.

Jonkinlainen lopullinen loksahdus maailmankuvassani tapahtui edellispäivänä lukiessani kaupan kassajonossa uusinta Gloria -lehteä ja siitä suuresti arvostamani Leea Klemolan haastattelua. Hän esitti kysymyksen, joka meni suurin piirtein näin: miksi nykyisin naisten ja miesten eri työtehtävät näyttäytyvät suurimpana epätasa-arvona samaan aikaan, kun naista yhä enemmän roolitetaan seksualiteetin ja ulkonäön alueella? Kumpi niistä on vahvemmin naista alistavaa - se, että agraariaikana naiset hoitivat navetan ja miehet tekivät peltotyöt vai se, että nykyisin missä tahansa tehtävässä nainen on loppupeleissä arvotettavissa ulkonäön ja seksuaalisen vetovoiman perusteella?

Vuosia sitten luin Nancy Fridayn kirjaa hampaita kiristellen. Fridayn mielestä oli "voimauttavaa" pukea aamulla pitsikorsetti jakkupuvun alle ja tuntea olevansa viettelevä ja "supernaisellinen". "Voimauttava" -sanalla on tässä jännittävä kaksoislataus - kysehän on muustakin kuin pelkästä sisäisestä voimantunteesta, kyse on myös voimasta, joka suuntautuu ulospäin - vallasta. En toki väitä, että pelkkä ulkonäkö on avain valtaan (seksuaalisilla markkinoilla kyllä), pikemminkin niin, että ilman oikeaa ulkonäköä älykäskään nainen ei voi toivoa valtaa. Nyt joku irvileuka tietenkin heittää, ovatko muka Angela Merkel ja Tarja Halonen suuria kaunottaria... Eivät varmaan, mutta ei heitä kai voi rumiksikaan kutsua. Ja kun katsotaan kummankin nuoruuskuvia, molemmat ovat olleet suorastaan ilo silmälle.

Nykyfeminismin mukaan on "voimauttavaa" se, että naisella on oikeus näyttää Pamela Anderssonilta, kuten Ariel Levy kirjoittaa. Yhdeksänkymmentäluvulla feministisinä ikoneina pidettiin Uzilla ampuvia, vähäpukeisia naisia - eräänlaisia Annie Mestariampuja goes nude -tyyppejä - sekä lateksiin pukeutuneita dominoita. Oli aika, jolloin ei yhtäkään mediaviikkoa mennyt ilman juttua Veronikasta, Suomen ensimmäisestä julkipiiskaajasta. Veronika ja muut vastaavat hahmot miellettiin feministisiksi, koska he pinnalta katsoen näyttivät alistavan miehiä.

Tosiasiassa kyse oli mahdollisimman vähän naisten vallasta. Kenen fantasioita nämä naiset viime kädessä toteuttivat? Veronikan kohdalla asia näytti ongelmattomalta (sama perustetta käytetään puhuttaessa muistakin seksityöläisistä), kyse oli naisten oikeudesta valita elämäntapansa (elämänkerta tosin paljasti tämän oikeuden varsin suhteelliseksi, Veronika oli vuosikaudet ollut sadistisen pahoinpitelyn uhri). Se on tosiaan oikeus, sitä en kiellä, mutta esitän epäilyn: kenen ehdoilla tämä valtavirtakulttuuriksi ja MTV-muodiksi päätynyt sadomasokistinen seksuaalisuus on lopulta muotoutunut? Halusivatko Kiinassa naiset jalkojensa sitomista? Haluavatko naiset Arabian maissa tulla ympärileikatuiksi? Se, että naiset itse ovat näennäisesti "valinneet" ruumiiseensa kohdistuneet toimenpiteet, eivät välttämättä tarkoita sitä, että se olisi aito valinta - joka on aina oikeuden pohja.

Tällä vuosituhannella tulivat Lutka-marssit ja burleski, jotka nekin halusivat "juhlia" naisvartaloa. Naisvartaloa ympäröi kuitenkin salaperäinen logiikka, joka sanotaan nivoutuvan naisen perimmäisiin seksuaalisiin vietteihin: autoerotiikkaan. Onko naisen seksuaalisuuteen liittyvä katseen kerjuu todella jotakin sukupuoleen biologisesti liittyvää? Luin jostakin, että strippaamista harjoittavat naiset kiihottuivat eniten siitä, että heitä katseltiin. Se oli työn suola. Mitä viettelevämpiä he olivat, sitä enemmän he saivat nauttia katseista, jotka kiihottivat heidät toisinaan jopa orgasmiin.

Lutka-marssiin provosoituneesti pukeutuneet naiset julistivat, että heitä saa nimenomaan katsella, muttei koskea. Se on ymmärrettävä ja oikea vaade, mutta samalla jättää auki kysymyksen: onko naisen perimmäinen halu todella tulla vain katsotuksi? Vanhentuneet naiset puhuivat surullisina juuri katseen menetyksestä, siitä, kuinka heistä tuli "näkymättömiä".

Mutta onko katse välttämätön? Voisiko olla, kuten Leea Klemola vihjaa, että juuri katse olisi yksi epätasa-arvon syvärakenteista? Tai pikemminkin: katseeseen sisältyvät roolit? Mies katsoo, nainen on katsottavana. Ja eikö juuri työ - työhön uppoutuminen, työn suunta kohti tulosta - tavallaan häivytä ja melkeinpä "tapa" tuon katseen?

Luulen, että juuri tätä Klemolakin ajoi takaa.

Vallitseva feminismi on monta kertaa todennut - se on ollut jo pitkään pääasiassa Fridayn ja Paglian perillistä - että esimerkiksi meikkaaminen ja itsensä tällääminen ovat naisen oikeus. Se on valinnanvapautta. Samalla esimerkiksi lapsen kotona hoitaminen ei ole valinnanvapautta, vaan osoitus backlashistä. Meikkaaminen on sitä vastoin vapauden ja riippumattomuuden symboli - ja mikä parasta, se näyttäisi lisäävän naisen valtaa.

Se on kuitenkin valtaa, joka on väistämättä väliaikaista, helposti menetettävissä ja siten varsin heikkoa ja pinnallista.

Viisikymmenluvulla, jota pidetään yleensä antifeministisenä verrokkina, aikana, jolloin kaikki oli kammottavammin kuin koskaan; naiset sekä meikkasivat että huolehtivat kodista. Aika ajoin sosiaalisessa mediassa kiertää hupaisana ajankuvana Housekeeping yms. -lehden vanha artikkeli, jossa kotirouvia kehotetaan "ehostamaan" uudelleen ennen miehen saapumista työstä, tuomaan esille miehen tohvelit ja sanomalehden sekä rauhoittamaan ja siistimään piltit.

Ulkonäkö oli olennainen osa 50-luvun parisuhderakennelmaa. Sidottuina kotiin naiset pelkäsivät nykyistäkin enemmän ajan hammasta, joka näykkäsi joka vuosi telomeerin toisensa jälkeen heidän soluistaan. Ja kuinka ollakaan, vaikka naiset eivät ole enää sidottuja kotiin - tai ainakaan heidän ei pitäisi olla - he pelkäävät yhä samaa "rupsahdusta". Se nähdään yhä tuomiopäivänä. Nainen, joka erehtyy rupsahtamaan, saa myös osakseen muiden naisten pilkan, sillä viime kädessä kyse on oman pelon sublimoinnista. Ei tarvitse kuin lukea Vauva-lehden Aihe vapaa -palstaa, niin kuvio käy selväksi. Nainen, joka ei ole esimerkiksi karistanut raskauskilojaan tarpeeksi nopeasti vauvan syntymän jälkeen, "ajaa" miehen pettämään. Miehen uskottomuus on naisten puheissa hämmästyttävän usein "naisen itsensä vika".

Agraariperheissä parisuhteet saattavat olla yhä ongelmattomampia kuin kaupunkilaispariskunnilla (olisikin mielenkiintoista nähdä avioeroluvut, joissa muuttujana on asuminen kaupungissa/haja-asutusalueella). Kummallakin puolisolla on työtä. Kummankin puolison työtehtävät ovat erilaiset, mutta yhtä tärkeät. En ole koskaan kuullut kenenkään maaviljelijämiehen väittäneen, että peltotyöt peittoavat arvokkuudessaan lehmien hoidon. Mutta agraarikodeissa tilanne on tietenkin eri, koska kotityön ja palkkatyön raja on veteen piirretty.

Kotityöt, jotka jäävät palkkatyön jälkeen jäljelle, muodostavatkin oman ongelmansa.

Tuntuu, että juuri kaupunkilaisperheissä työnjako sukupuolten välillä on kaikkein omalaatuisin. Yhteisen perhekunnan eteen tehtäviä töitä on niin vähän ja ne ovat järjestään niin keveitä, että periaatteessa kumpi tahansa voi ne suorittaa. Mutta vain periaatteessa. Agraariyhteiskunnan perinteen muistoina ne silti halutaan jakaa perinteisesti. Koska enin osa töistä on ns. naisten töitä, syntyy väistämättä epäsuhta, epätasapaino (huomattakoon, että puhun perusmiehistä - en siitä miesten vähemmistöstä, joka osallistuu tasapuolisesti kodin töihin). Naiset paiskovat töitä, valittavat ja mankuvat asiasta, koska miehet vaihtavat vain talvirenkaat, palaneet lamput ja vievät kynnykselle kuolleen rotan tunkiolle. He myös grillaavat. Naiset tekevät vieläkin tehtävästä riippuen 60-90 prosenttia kotitöistä. Agraariyhteiskunnan pastissimaisena muistona pariskunnat käyttävät toisistaan nimityksiä "isäntä" ja "emäntä". "Isäntä on lämmittämässä saunaa", on lause, jonka ajatellaan kertovan ytimeltään terveestä nykyparisuhteesta.

Mutta agraariyhteiskunta on mennyttä, ja työnjako pitäisi miettiä uudelleen. Useimmat avioerot, näin väitän, johtuvat siitä, että miehen osuus kodin töistä on niin häviävän pieni. Sen tähden, kompensoidakseen omaa merkityksettömyyttään, isät painavat palkkatyössä pitkää päivää (huomattakoon, että nimenomaan pienten lasten isät tekevät eniten ylitöitä - kompensoidakseen äidin lisääntynyttä työtä lapsen kanssa). Niinpä ollaan jo varsin lähellä 50-luvun tilannetta, jossa aiemmin töistä tullut äiti odottaa pastakastikkeen kanssa ylitöistä palaavaa "isäntää". Ja on vihainen, koska on joutunut tekemään yksin kaiken.

Työnjako miesten ja naisten töihin on aina ihmetyttänyt minua. Tässä maailmanajassa minusta on näet täysin selvää, että tärkeämpää on itse työ kuin kuka sen tekee.  Kun minusta tuli seitsemän ja puoli vuotta sitten yksinhuoltaja (kirjaimellisesti), jouduin pakosta tarttumaan ns. miesten töihin. Oli suuri hämmästys huomata, että ne eivät tuottaneet minulle minkäänmoista vaikeutta. Tämän soisin useimpien naisten tajuavan, varsinkin niiden, jotka puhuvat ainoastaan siitä, kuinka miehen tulisi sukeltaa keittopatojen ja huuhteluaineiden maailmaan.

Osaan piikata laattoja ja laatoittaa, porata iskuporakoneella, käyttää kompressorilla toimivaa naulainta, irroittaa ja kiinnittää lämpöpatterin, maalata ja tasoittaa seiniä, virittää tietokoneita ja televisioita, vaihtaa autoon öljyt ja täyttää pissapojan, voidella sukset sekä pito- että luistovoiteella, kaataa puun ja hakata halkoja. Osaan virittää nuotion, grillata, en pelkää kuolleita eläimiä, jaksan kantaa yllättävän painavia taakkoja kuten erilaisia rakennuslevyjä ja tiiliä, käydä kaatopaikalla (hupaisa huomio: joka kerta kaatopaikalla käydessäni asiakaskunta koostuu 100 %:sesti miehistä) ja lennättää radio-ohjattavia lennokeita poikieni kanssa.

Mikään tästä ei tee minusta miestä, ei edes "hyvää jätkää" kuten sanonta kuuluu.

Olen edelleen vahvasti ja peruuttamattomasti nainen.

Koska emme enää elä agraariyhteiskunnassa, meidän pitäisi nimenomaan muuttua työn osituksen osalta - koska juuri se pelastaa naiset alituiselta markkinatavarana olemiselta, jatkuvalta tarkkailulta, arvostelulta ja katseelta (myös omaltamme). Tämä tarkoittaa sekä palkka- että kotityötä. Työssä piilee koko tasa-arvon avain. Sekä naiset että miehet on vapautettava ajattelemaan työtä tavoiteltavana asiana, ei jonakin, joka lähtökohtaisesti "kuuluu" jollekin (sivumennen sanoen: uumoilen, että eräänä päivänä mielekkään työn arvo tulee olemaan jalokivien luokkaa; automaatio vapauttaa meidät pikkuhiljaa miltei kaikista suorittavista, mekaanisista töistä. Niillä on kuitenkin ainakin tämän blogin kirjoittajalle oma arvonsa mm. ylilatauksen tyhjentäjänä ja näkyvän suorituksen tuottamana tyydytyksenä. On toki mahdollista, että nämä tarpeet sublimoidaan vieläkin enemmän liikuntaharrastuksen kautta. Liikuntaharrastushan on automaation lapsi; ajatus liikunnan harrastamisesta agraariaikoina oli mielipuolinen).

Kun tehdään yhdessä, upotaan yhdessä. Työn tekeminen samassa tilassa on hiljaista läsnäoloa, joka köyttää meidät toisiimme paljon tiukemmin kuin se, että toinen tuijottaa ja toinen on tuijotuksen kohteena - kuin se, että toisen on esitettävä viehättävää (pohjimmiltaan valheellista fantasiahahmoa) pitääkseen toisen luonaan.

Työ pitää meidät omalla voimallaan toistemme luona. Sitovin työ tehdään yhteistuumin.