Esteistä

Joskus sanomisen halu on voimakkaampi kuin se, että on jotakin tähdellistä sanottavaa. Edellisessä merkinnässäni puhuin katseen merkityksestä naiselle, mutta nykyaikana voi havaita myös sanomisen (johon luen mukaan kirjoittamisen) painon lisääntyneen huimasti. Hiljainen, vaitelias ihminen on epäilyttävä, hän ikään kuin panttaa ja piileksii mykkyyden muurin takana. En kiellä - vaiti pysyttelevässä ihmisessä on jotakin pelottavaa. Hän tuntuu tarkkailevan ja kutovan kaiken aikaa kritiikkiään - ja kenties vuosien kuluttua, kun turvallisuuteen tuudittautuneina olemmekin paljastaneet pehmeän vatsapuolemme, hän iskee...

Nyt ihmiseltä vaaditaan samaa kuin yritykseltä - läpinäkyvyyttä. Päätöksenteon on oltava avointa, ja vaikka ajatus ei olisi ehtinytkään kiteytyä, sanottava se jo on.

Oikeastaan minun piti aloittaa kirjoitukseni hivenen toisaalta. Sallittakoon ajatustenjuoksuni säntäilevät sivuhypyt. Minun piti puhua mielipiteiden muuttumisesta.  Pätevään mielipiteeseenhän liitetään mieluusti pysyvyyden arvo. Muuttumaton kanta kielii muka luotettavuudesta, ja siksi poliitikkoa kovistellaan hänen vuosien takaisesta lausunnostaan, joka on ristiriidassa hänen tämänpäiväisen sanomansa kanssa.

Tosiasiassa viisas ihminen muuttaa tarvittaessa mielipiteitään. Uskon, että jos muutoksen suhteen hellitettäisiin sosiaalisista sanktioista, keskusteluilmapiiri vapautuisi huomattavasti. Ihmisiä ei lyötäisi kiinni ammoisiin kyltteihinsä, vaan heille annettaisiin aidosti lupa erehtyä ja muuttua. Huomattakoon, etten tarkoita mielipiteen harkitsematonta, tuuliviirimäistä vaihtoa, vaan uuden mielipiteen on oltava yhtä vakava ja tosi kuin edellinenkin. Yhtäkään mielipidettä ei saa muodostaa seisomalla täysin sen takana, uskomalla, että se kyllä pitää ja kantaa vastedes (vaikkei se tosiasiassa säilyisi ja kantaisikaan).

Tällaisen onnettoman puolustuspuheen jälkeen haluaisin tarkentaa Michel Hoeullebecqiin liittyneitä lausuntojani (kts. vanha blogikirjoitukseni). Luin ne taannoin äärimmäisen kiusaantuneisuuden vallassa. Erotin niiden seassa sulamattoman, analysoimattoman aineksen, joka kieli siitä, mitä vihaan kenties eniten maailmassa: itsepetoksesta. Olin saanut näppylöitä hänestä, ja yritin diagnosoida syyn ylevästi. Itsepetos on suurinta henkistä laiskuutta, jonka tiedän - se on suorastaan synnillistä. Itsepetos tarkoittaa pahimmillaan sitä, että ihminen näkee itsensä valmiimpana, älykkäämpänä ja parempana kuin onkaan. Ja sellainen valhe tietää huonoa henkisen kasvun ja tulevaisuuden suhteen. Itsepetos johtaa väistämättä umpikujaan, paikkaan, jossa mielipiteitä ei käy vaihtaminen - jossa omia arvojaan pitää kaupitella kuin bordellissa.

Hoeullebecq-inhoni anatomia avautui muutaman viimeaikaisen kokemuksen jälkeen. Olen pahoillani, jos järkytän jotakuta, mutta satuin törmäämään netissä ehkä kuvottavimpaan ikinä näkemääni ainekseen. Olin aina mieltänyt eläinpornon laittomaksi, mutta ilmeisesti näin ei ole, sillä sitä on tarjolla lukemattomilla ilmaispornosivuilla. Niissä näytetään, miten naiset yhtyvät koiriin ja hevosiin. En voinut klikata mainosta, jossa  näkyi raskaana oleva nainen pelehtimässä hevosoriin kanssa.

Hyvä on, voin rauhoittaa mieltäni ajattelemalla asiaa kulttuuriantropologisesti. Johan italialaisissa taide-elokuvissakin yksinäiset paimenet yhtyivät lampaisiinsa. Muistan John Watersin kanat. Maaseudun syrjäkylillä yksinäiset puolihullut ovat kautta historian panneet ammujaan. Mutta tämä on eri asia, ja väitän näin senkin uhalla, että kuulen mielessäni jonkun liberaalin kysyvän minulta paheksuvasti: mitä haittaa sinulle on siitä, jos joku nussii Rekkuaan? Ja jotta pystyisin vastaamaan tuolle imaginääriselle liberaalille, kaivan esiin Hoeullebecqini.

Kun usko ja moraali on kyseenalaista ja suhteellista, mikään ei pidä lopulta koossa eikä rajoita ihmiseloa. Sitä alkaa yhä enemmän määritellä nautinto - millä tarkoitan nautinnon tavoittelua mahdollisimman helposti, vailla esteitä, ei palkkiona jostakin, vaan enemmänkin elämän päämääränä an sich. Ja mitä on tällainen nautinto? Sen keskeisin ominaisuus on inflatorisuus. Ihmismieli kehittää sille resistanssia, vasta-ainetta, joka pikkuhiljaa kuihduttaa sen kokonaan. Mielihyvälle on siksi kehittynyt jännittävä ominaisuus. Se pyrkii itse rajoittamaan itseään, se pystyttää itselleen esteitä ja aitoja ja kehittelee kommervenkkejä, jotka sen on ylitettävä. Näin palkkiona saatava nautinto kaksinkertaistuu. Mitä suurempi este, mitä enemmän rajoja, sen suurempi on takana odottava palkinto.

Työ on oiva tapa pitää itsensä kuosissa ja nuhteessa. En lakkaa ylistämästä ruumiillista työtä, jota aivan liian usein pidetään merkityksettömänä ja turhana (ilmeisesti siksi, ettei sen tuloksia voi monistaa ja "jakaa" - paitsi ehkä nyttemmin Facebookissa, missä jokainen leivottu sämpyläpellillinen ja jokainen käännetty vihannespenkki muistetaan mainita), ja olen varma, että juuri se pitäisi ihmiset irti sairaalloisesta hedonismista. Mutta useimmilla on liikaa aikaa. Tässä piilee vapaa-ajan vaarallisuus. Siinä on samaa ahdistavuutta kuin etelän aurinkolomissa, jolloin on vain "lupa maata rannalla". Niinpä nuo ihmiset makaavat tuntikausia kookosöljyn ja Nivean tunkassa muuttuen pikkuhiljaa punaisiksi kuin ravut kattilassa - iloiten siitä, ettei heidän tarvitse tehdä mitään. Useimmat heistä ovat lomalla työstä, jonka he erottavat vapaa-ajasta ehdottomasti - he inhoavat omaa työtään, tai pikemminkin: he sietävät sitä vain pelkän työyhteisön tähden. Kanssakärsijöiden liima sitoo heidät yhteen vaivan langalla. Heidän suhteensa työhön on puhtaan välineellinen, ja kyse on aivan kirjaimellisesti palkkatyöstä. En halveksi heitä, siihen minulla ei ole varaa, mutta mietin itsekseni, virkistyvätkö he. He sanovat lataavansa akkujaan, ja sen he ovat toki "ansainneet" - heidän nautintonsa on kieltämättä palkkio raadannasta.

Mutta minä näen etelänlomat illuusiona - kuin kelluvana saarena kuuman meren horisontissa; etäisenä etelänä. En usko, että lomailijat saavat irti sitä, mitä he tulivat noilta laiskoilta lakeuksilta hakemaan: totaalin irtioton kärsimyksestä. Sillä kauhistuttava tosiasia on, että nautinto ei pysy koskaan paikallaan, ei edes siellä, missä puitteet ovat täydellisesti disainatut (hietikko, valtameri, lämpö, viiden tähden hotelli). "Saat vain maata ja nauttia" -lupaus on minun silmissäni lupaus, joka on tuomittu epäonnistumaan. Jo vähän ajan kuluttua ihminen huomaa, miten pistävästi aurinko porottaa, ja miten ikäviltä lasten kiljaisut kuulostavat. Suolavesi pärskii naamaan, rantamyyjän myymä Orangina oli väljähtynyttä. Nautinto ei ole koskaan sitä, mitä toivoimme sen olevan.

Miljoonat ihmiset haluavat vapaa-ajallaan irti arjesta mahdollisimman vähin omin ponnistuksin. Siitä television, nettipelien ja nettipornon käsittämätön suosio. Ihmisiä istuu joka ilta huomattavasti enemmän tietokoneen ruudun ääressä runkkaamassa kuin ulkona haravoimassa, tähän minun on lukujen valossa vain uskottava. Helpoin tapa rakentaa omalle libidolleen esteitä ja rajoituksia on seksuaalisuus, johon liittyvät erilaiset tabut ja kiellot - sen vuoksi himokas heppaseksi. Laitimmaisten tabujen ylitys korvaa fyysiset esteet - pokaamisen, seurustelun ja soidintanssin - jotka laasastyyppien mielestä ovat arvottomia ja naurettavia. Heistä olisi rehdimpää päästä suoraan "pesälle", mikä ei kuitenkaan tuottaisi lähellekään yhtä huikaisevaa tyydytystä. Sivumennen sanoen, tältä kannalta katsottuna on ymmärrettävää, miksi sadomasokismi on saavuttanut sellaisen populariteetin kuin nykyisin - ratkaiseehan sekin vaivatta libidon vaatiman esteen. Ihmisen ei tarvitse laiskuuttaan keksiä enää edes omia fantasioitaan, vaan hän saa ostaa nekin valmiina erilaisilta seksimessuilta ja alan teollisuudelta.

Toinen seikka, joka avasi silmäni Houellebecqille, oli David Foster Wallacen essee Iso punainen poika, jossa hän osallistui aikuisviihteen palkintogaalaan Las Vegasissa.

Nauroin sitä lukiessani surullisesti. Ymmärsin, että DFW kertoi minulle aivan samaa tarinaa kuin Hoeullebecq, minä vain ymmärsin häntä paremmin. Pidin hänestä. En pitänyt Houellebecqistä. Toinen oli humoristi, toinen on ironikko. En ole koskaan ollut niin paljon ironian kuin huumorin ystävä. Se on kai luonnekysymys. Useimmat älykkäinä itseään pitävät ihmiset arvostavat ironiaa ja muistuttavat joka välissä olevansa brittikomiikan suuria ystäviä. Ironian lukutaidosta esitetään toistuvasti oppivaateita. Ei voi mitään. Onneksi minulla on sentään yksi arvovaltainen puolustaja: Sören Kierkegaard. Kierkegaardin mielestä ironikon ja humoristin välinen ero on siinä, että vain ensinmainittu ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta. Mutta enpä tiedä. Minusta ero liittyy enemmänkin empatiakykyyn. Ironia on lähtökohtaisesti aina jonkin verran julmaa.

Sen enempää saarnaamatta DFW antoi lukijan nähdä, mitä tapahtuu mielihyväteollisuuden huipulla. Se ei ollut miellyttävä kuva, se oli lohduton. Sanonta post coitum omne animal triste est toteutuu siinä laajemmassa mittakaavassa. Baruch Spinoza kirjoitti 1600-luvulla (tässä englanninnos): "For as far as sensual pleasure is concerned, the mind is so caught up in it, as if at peace in a [true] good, that it is quite prevented from thinking of anything else. But after the enjoyment of sensual pleasure is past, the greatest sadness follows. If this does not completely engross, still it thoroughly confuses and dulls the mind."

Spinozan ajattelussa elämän päämäärä oli jatkuva täydellistyminen. Vaikeus piili siinä, että ihminen oli kaiken aikaa ulkoisten ja sisäisten voimien riepoteltavana. Se, että ihminen ymmärsi itseään (ja samalla Luojaansa), tuotti suurinta mahdollista tyydytystä ja iloa. Onnellinen ihminen oli siis tavallaan oman elämänsä herra. Onneton ihminen puolestaan alistui hallitsemattomien voimien vietäväksi - häntä vietiin kuin pakkomielteistä pässiä narussa. Tällaisenä näen jatkuvan nautinnonkin tavoittelun (kumma kyllä, sanat passiivinen ja passio ovat etymologisesti samaa puuta; molemmat juontuvat latinan verbistä "patior", kärsiä, nöyrtyä. Mutta siinä missä passio tarkoittaa intohimoa, voimakasta tunnetilaa, passiivinen merkitsee täysin päinvastaista - tahdotonta).

David Foster Wallace kirjoittaa paikoin kuin olisi Spinozan sukua suoraan alenevassa polvessa. Nimiesseessä Hauskaa, mutta ei koskaan enää kirjailija seilaa Celebrity-yhtiön luksusristeilijällä Karibian merellä (myös tutut Carnival-yrityksen risteilijät mainitaan, mikä saa laivaelämän seuraamiseen hupaisan lisäväännön; viimemainitun yrityksen alukset on rakennettu telakalla, jonka jättinosturi näkyy nytkin ikkunastani):

"... voimme ehkä nyt alkaa ymmärtää, millainen vale piilee Celebrityn esitteen pimeässä ytimessä. Sillä juuri lupaus tyydyttää se osa minusta, joka aina ja ainostaan HALUAA, on tärkein brosyyrin tuputtamista harhakuvista. On hyvä huomata, ettei tarkoituksena suinkaan välttämättä ole pettää annettua lupausta, mutta kun sellaista lupausta ei vain kukaan voi oikeasti lunastaa. Kysymyksessä on iso vale. Ja tietenkin minä haluan uskoa sen - Buddha painukoon hemmettiin - haluan uskoa, että ehkäpä minua tällä Huippuhienolla Lomamatkalla todella hemmotellaan tarpeeksi ja että tällä kertaa luksusta ja mielihyvää syydetään ylleni niin täysimääräisesti ja moitteettomasti, että infantiili puoleni saa kylläkseen."

Tietenkään näin ei käy. Rajattomuus estää sen. Vain äärimmäisen rajallisessa tilassa ja täydellisessä pimeässä, äidin kohdussa, nautinto oli lähellä täydellistä. Tai enpä tiedä siitäkään. Minusta tuntuu, että kulttuurinen käsitys äidin kohdusta viimekätisen nautinnon tyyssijana, jonne ihmisellä on ikuinen kaipuu, on väärä. Harhakuva. Minusta tuntuu, että kohdussa oli tukalaa ja vittumaista. Tökittiin, heilutettiin ja hölkättiin. Sikiönä oli kurja olla.

Ei, ihmisen sija on kärsiä osansa. Se on elämän järkeä, joten miksi sitä pitäisi välttää. Vasta sen kanssa on mahdollista nauttia joka solullaan. Call me a silly romantic.