Kun olin pieni tyttö, halusin olla keiju tai sinipiika - joka tapauksessa olento, joka kuului ilman ja eetterin valtakuntaan. Tuossa valtakunnassa kukaan ei kuollut, vaan siirtyi vain uuteen ulottuvuuteen, jotka sijaitsivat kehinä toistensa ympärillä.
Seitsenvuotiaana tein siivet kanervista ja mustikanvarvuista ja liihottelin kalliolta alas tuhoisin seurauksin. Tiesin, miten kävisi, mutta elin vielä maagisen ajattelun maailmassa, jossa kristinusko ja taikausko olivat sekoittuneet toisiinsa kuin kaasu. Ajattelin, että jos vain uskoisin tarpeeksi lujasti, jalkani irtaantuisivat painovoimakentästä. Kaasut räjähtäisivät, sinkoisivat minut taivaalle.
Nuorena neitona tunsin monen ahdistavan ruma ankanpoika -vuoden jälkeen palaavani maagiseen. Seurustelin nuorukaisen kanssa, joka halusi valokuvata minua. Valokuva vei minut kaipaamaani eetterin maailmaan - sinne, missä perhoset kuolevat ja ne painetaan neuloin nähtäville. Vain kuvassa tunsin olevani se, joka halusinkin olla - kaunis, liikkumaton ja eheä. Valokuva teki minusta esineen, jota saattoi ihailla, muttei koskea. Oikeassa elämässä edes olemassaolostani ei ollut takeita.
En lainkaan ihmettele, miksi monet itsetunnoltaan laihat saavuttavat hetkellisen täyteyden tunteen ollessaan valokuvassa.
Valokuvissahan olemme kaikki keijuja, kuolemattomuuden ulottuvilla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti