En pysty määrittelemään hartauden tunnettani, mutta pahaa pelkään - ja miksi valehdella tekopyhästi - etten voi määritellä sitä kristilliseksi.
Olen aina kunnioittanut kristillistä uskoa, mutta vaikka Terho Pursiaisen mukaan kristinusko ja järki ovat sovitettavissa keskenään, minulle on käynyt kuten Kierkegaardin kuvaamalle miehelle. Tuo mies halusi järjellään varmistua siitä, että uskominen kannattaa. Kun hän lopulta päätyi myönteiseen vastaukseen, ei hän enää kyennytkään uskomaan.
Järki ei riitä vastaamaan yhteenkään ns. perimmäiseen kysymykseen - eikä Jumala voi minun ymmärrykseni mukaan olla mitenkään inhimillisesti redusoitavissa. Pitäisi osata hypätä ja heittäytyä - sitähän usko on, ainaista heittäytymistä ja hienoista epävarmuutta siitä, että otetaan vastaan (terveeseen uskoon kuuluu aina epäilys) - mutta koska minulla on vaikeuksia jo inhimillisen rakkauden suhteen, usko näkymättömään rakkauteen on minulle mahdottomuus. Minulla ei yksinkertaisesti ole "uskonlahjaa", jollaiseksi uskovaiset kykyään kutsuvat.
Oma järkeni tarjoaa vastaukseksi agnostismia, parhaimmillaan deismiä. Agnostismi on ateistista epäilyä, mutta koska en voi olla ateistikaan - järkeni kieltää yhtä lailla tämän "uskon" - olen päätynyt jonkinlaiseen pananteistiseen ajatteluun, jossa minäkin olen jumaluuden siru. Aivan kuten kaikki olemassaoleva.
Silloin jokainen sellainen hetki, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta minua ympäröivän kanssa, on minulle harras - "uskonnollinen".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti