Yliyritys

Minä yritän. Olen aina yrittänyt. Olen yrittänyt liikaa.

Vaikka yrittämistä pidetään suomalaisen yhteiskunnan selkäydinnesteenä - hyvinvoinnin ja yhteishyvän kirkasvesilähteenä - se on tukala taakka. Se on koulun jatke, loputonta tenttimistä ei-kellekään ja samalla kaikille.

Yritin, enkä onnistunut. Mutta kukaan ei jaa ehtoja, jotka voisin käydä kesällä suorittamassa. Jäljellä on pelkkä hylätty, piesty olo.

(Huomautettakoon, etten tarkoita yrittämisellä vain yritystoimintaa. Yritystoiminta on yrittämisen itiöemä, sieni lakkineen, helttoineen, jalkoineen. Yrittäminen itsessään on sitä vastoin ihmisen täyttävä rihmasto).

Yrittämisellä ihminen tavoittelee rakkautta ja viime kädessä  - kuolemattomuutta. Jos hän ei onnistu, hänen kuolemansa on mustempi kuin mikään. Muita vähäisempi hitunen hänestä jää elämään hänen jälkeensä.

Mutta onnistujat - ne, jotka on osattu myös palkita yleisellä hyväksynnällä - voivat lohduttautua tyhjyyteen vaipuessaan saavutuksilla, jotka jäävät, eivätkä sula heidän luidensa mukana. He voivat helliä uupunutta sieluaan ajatuksella, että joku vielä vuosikymmenenkin jälkeen vaeltaa heidän ristiensä juureen. Sitä ei kiskota maasta, kun se on liiaksi ruostunut - sitä ei päästetä koskaan ruostumaan. Tämän haudan ylle ei haudata uusia, tuoreempia ruumiita. Niin, minun elämäni ei ollut turha ja mitätön!

Taiteessa yrittäminen on tuhon tie.

Andre Gidén kirjassa Vääränrahantekijät Eduardo pohtii muuatta miestä, joka oli liian tietoinen itsestään ja siksi mielenkiinnoton ja yksiulotteinen. Onnikin karkaa ihmiseltä, jonka on nähtävä onnensa aina ulkoapäin, mittailtava sitä matkan takaa.

Taide vaatii syöksymistä, epähallintaa, repeilyä. Ja tämän kaiken sitomista, pujottelua, kanavatyötä.

Ah, miten saisinkaan kitketyksi itsestäni tämän yrittämisen ylivirityksen!