Sosiaalisessa mediassa on käyty runsaspovista polemiikkia kahdesta omaan ammattialaani liittyvästä aiheesta: yksityisyyden rajoista ja mielipiteiden ilmaisusta.
Kumpikin aihealue herättää suuria intohimoja.
Karkeasti sanottuna molemmista asioista - sekä mielipiteiden ilmaisusta että oman yksityisen elämän raottamisesta - on tullut paheksuttavaa. Julkisivu on tekemässä voimakasta paluuta erityisesti eliitin arvostuksiin. Mielipiteiden paukuttaminen (varsinkin asioista, joista ei ole "syvällistä tietoa") ja omasta elämästään kertominen (varsinkin jos elämään liittyy "alaikäisiä, joilla ei ole päätäntävaltaa") liitetään yhä voimakkaammin yhteiskunnan alaluokan, ns. white trashin, elämänalueeseen. Perustelemattomat mielipiteet, löysät sanat ja hävytön itsensä paljastelu kulminoituvat tietenkin tositeeveessä, jota edustaa vulgaareimmeillaan Big Brother -ohjelma. Oireellista on, että sen katsojaluvut ovat olleet jo pitkään rajussa laskussa. Yhä suurempi osa väestöstä halveksii ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti "myyvät yksityisyytensä" - vaikka myyminen on tässä tapauksessa perin suhteellinen käsite. Useimmat ohjelmaan osallistuvista ihmisistä elävät jo valmiiksi eräänlaisessa välitilassa, porstuassa, jossa mikä tahansa ilmavirta tulkitaan lupaukseksi lämmöstä - ja tämä lupaus ostetaan epätoivoisen halvalla.
Viime aikoina myös mielipiteet ovat kokeneet samanlaisen inflaation. Vielä vuosikymmen sitten oli virkistävää ja modernia, jos ammattitoimittaja kirjoitti kolumnin jostakin pienestä ja yksityisestä. Nyt lastenkasvatuksesta tai kodin remontista kolumnia kirjoittava saa osakseen enimmäkseen ylenkatsetta. Yksityisessä elämänalueessa on samaa halveksittavuutta kuin naistenlehtigenressä. Se ei kerro mistään "todellisista asioista", näin ajatellaan, ei ainakaan sellaisista, joista pitäisi kirjoittaa. Arvovaaka on heilahtamassa kovien uutisten suuntaan, niistä kunnioitetuimmat ja ns. objektiivisimmat kirjoitetaan vailla toimittajan nimeä, anonyyminä, joka sanattomalla tavalla vahvistaa uutisen vastaansanomatonta totuutta. Tarinallisuus lakkaa niin ikään olemasta mikään ansio.
Erityisen törkeää tuntuu olevan, että mielipiteet ovat levinneet niille täysin kuulumattomille foorumeille kuten tiedejournalismiin. Ennen yksinomaan ylistetyt Jani Kaaron kolumnit ovat viime aikoina saaneet lähinnä pyyhkeitä - siitä huolimatta, että kirjoitukset on lanseerattu kolumneina, ja kolumnin kai pitäisi esittää väite maailmasta. Kaaro perustelee väitteensä tieteellisissä tutkimuksilla, mutta outoa kyllä, juuri tämä seikka on joidenkin mielestä kyseenalaista. Elina Grundström, taannoinen Tampereen yliopiston journalistiikan vieraileva professori, on pitänyt tärkeänä sitä, että myös kolumnit tarjoavat uutta tietoa ja että mielipiteet perustellaan juurikin mm. tutkimuksin. Senkin jälkeen kolumni on vielä mielipidekirjoitus. Myös Grundstörmin omissa kolumneissa näkyy vahva ideologia, aivan kuten samalla paikalla kirjoittavan Matti Apusenkin. Toinen heistä osaa toki tarkistaa faktansa paremmin. Valitettavasti myös Kaaron addiktioita käsittelevässä kolumnissa oli asiavirhe.
Faktat ovat kuitenkin suhteellisia.
Palaan nyt ajassa taaksepäin omiin opiskeluaikoihini. Opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia vuosina 1985-1989, aloitin työt vuoden 1989 elokuussa. Kahdeksankymmentäluvun tiedotusopin opetuksessa keskeisin dogmi oli ns. objektiivinen joukkotiedotus, jonka vahvoina puolestajapuhujina toimivat laitoksen silloiset professorit Kaarle Nordenstreng, Pentti Hemanus sekä Kauko Pietilä. Objektiivinen joukkotiedotus tarkoitti suurin piirtein sitä, että faktojen piti puhua puolestaan ja tekijä oli sivuosassa - että toimittajan piti ennen muuta olla neutraali tiedonvälittäjä.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani kuuntelin toisinaan Tampere-Turku -junassa radiota. Radiosta sattui tulemaan juuri siihen aikaan ohjelma "Näin naapurissa". Se oli olevinaan objektiivista joukkotiedotusta siitä, miten mainio yhteiskunta itärajan takana vallitsi. Voi ylipäätään miettiä uutisointia tuona aikana - vallitsevaa käsitystä siitä, miten maailma toimi ja millaiset voimat siinä vaikuttivat (josta käsityksestä tiedotusvälineet olivat pitkälti vastuussa). Ei ihme, että suomalaiset diplomaatitkin olivat täysin kuutamolla siitä, mitä DDR:ssä tapahtui syksyllä 1989.
Maailma näytti Suomesta käsin monoliitilta, ja objektiivinen joukkotiedotus toisti samaa yhtenäiskulttuurista sanomaa.
Faktat, joita uutiseen valitaan, palvelevat aina enemmän tai vähemmän omaa vinkkeliä. Tajusin tämän opiskelijana viimeistään graduani väsätessä - tajusin, että voisin väittää mitä tahansa, kunhan vain onnistuisin perustelemaan sen tarpeeksi hyvin.
Nykyisen tietotulvan aikana faktoja riittää varsin moneen lähtöön. Kuka tahansa voi tietyllä hakusanalla saada selville juuri omaa mielipidettä tukevan faktapatteriston. Tämä tuntuu pelottavalta. Eikö olekaan niin, että on olemassa yksi suuri Totuus? Eikö edes mikään tilasto pelasta meitä pitävälle maaperälle; kylmät luvut, poistot, vähennykset, elämät ja kuolemat?
Vain syntymä ja kuolema ovat absoluuttisia. Kaikki muu valuu kummalliseen filosofiseen sotkuun. Niin, voidaan ajatella, että journalismi ja filosofia ovat kieroutuneella tavalla lähestyneet toisiaan: totuutta pitää etsiä ja lopputuloksena on aina vain yksi totuuden kaistale. Ranskalainen postmodernisti Jean Baudrillard kirjoitti jo 1990-luvulla kirjassaan Lopun illuusio, miten uskottavuusperiaate on ottanut tiedonvälityksessä totuusperiaatteen paikan. Journalismi on joutunut saman happosateen kohteeksi kuin vaikkapa "auktoriteettien kunnioittaminen". Niitäkin tosin huudetaan jatkuvasti takaisin. Opettajien pitäisi olla kurinpitäjiä ja käyttää voimatoimia, poliisin pitäisi saada pamputtaa, vanhempien pitäisi ottaa takaisin valta kasvattajina, presidentin valtaoikeuksia ei saisi supistaa himpun vertaa. Missä on Urho Kekkonen, missä maailma, jossa vallitsi "objektiivinen joukkotiedotus" - jossa monimutkaisen konfliktin syyt sitaistiin pakettiin yhdessä AP:n uutisessa?
Nyt siitä kaikesta on jäljellä epämääräinen joukko eritasoisia mielipiteitä, ristiriitaisia uutisia, näkökulmia, analyyseja. Kuka niistä ottaa selvää? Jumalan tähden, eikö voitaisi pysyä "tosiseikoissa"!
Mikä hirveä kohtalo ihmisille, jotka joutuvat nyt itse ponnistelemaan tiedon hetteikössä. Sen vuoksi ilmassa leijuu ääneenlausumaton, puoliksi tiedostamaton toive, että journalistien pitäisi pystyä edes uskottelemaan kansalaisille, että he puhuvat yhtenäistotuuden kieltä. Paha vain, että faktojen vuo hukuttaa heidät itsensäkin alleen - on vaikea pysyä itselleen rehellisenä ja väittää kirkkain silmin, että minä kyllä tiedän totuuden. Toimittaja löytää ja välittää sen totuuden, jonka hän itse uskoo todeksi. Mutta pelikorttien näyttäminen avoimesti ja rehdisti - sen, että juttuni on aina oman maailmankuvani värittämä tai vain osatotuus - tulkitaan oitis petturuudeksi.
Hieman vastaava julkisivun kaipuu tekee paluuta myös yksityisyyden alueella.
Tämä on tietysti äärimmäisen paradoksaalista. Vain muutama vuosi sen jälkeen kun sosiaalinen media löi toden teolla läpi, omasta elämästä kertomista on alettu pitää hyvin arvelluttavana. Tämä on toki eräänlaista suojautumista ja vastareaktiota somen imperatiivia vastaan. Yhä useammin olen törmännyt äärimmäisen paheksuviin kommentteihin, jotka koskevat omien lasten kuvien, puheiden tai ongelmien jakamista sosiaalisessa mediassa. Puhutaan lasten yksityisyydensuojasta, eiväthän ole saaneet valita, kerrotaanko heistä vai ei (tosin lapset eivät alaikäisinä saa valita paljon muutakaan, mutta se tuntuu olevan aivan eri asia), mikä on erityisen häpeällistä. On myös kyseenalaista kertoa omista naapureistaan, lastensa koulusta, opettajista tai kenestäkään ulkopuolisesta, johon oman elämän rajat väistämättä yhtyvät.
On kiellettyä myöskään julkaista omia 70-luvun luokkakuvia, jos ei ole kysynyt jokaiselta kuvassa esiintyvältä lupaa (vaikka kukaan ei ikimaailmassa tunnistaisi pottakampauksista, akryylipoolopaitaista Mikaa keskiriviltä). On kiellettyä julkaista kuvaa kuolleista isovanhemmistaan, koska "vainajia pitää kunnioittaa". Autiotaloja ei saa kuvata, koska juuri kuvaaminen häpäisee "suvun muistot" (ei suinkaan se, että talot on jätetty mätänemään sijoilleen). Kirjallisuudessa ollaan tunnistavinaan yhä enemmän "varkauksia tosielämästä". Pahaa pelkään, ettei kestä enää kauaa, kun Suomessakin elokuvan yhteydessä on näytettävä lakimiesten laatima teksti, jossa kielletään kaikki viittaukset eläviin tosihenkilöihin tai tapahtumiin. Erikoista sitä vastoin on, että tiukentuneen yksityisyysajattelun rinnalla vaaditaan jatkuvasti valvontakameroita jopa alakoulujen ja päiväkotien pihalle, eikä valtaosalla kansasta ole mitään niitä vastaan - hoitaahan yksityisyyden loukkauksen nyt luotettu taho, viranomainen tai turvayhtiö. Yhteisen turvallisuuden valvominen näyttäytyy objektiivisena projektina.
Absurdeimman esimerkin yksityisyyden varjelemisen uudesta tulemisesta tarjoaa pari omaa some-kokemustani.
Nimittäin jo se, että itse kertoo jotakin erityisen intiimiä omasta elämästään, voi laukaista vastaanottajissa pidäkkeettömän vihanpurkauksen. Olen pari kertaa paljastanut jotakin häpeällistä ja kipeää, mikä on suututtanut muutamia lukijoita. Yksityisviesteissä minulta on tiedusteltu, miten kehtaan. Onhan jokaisen velvollisuus pitää yllä kulisseja, edetä uralla, saavuttaa voittoja, juosta maraton, kirjoittaa kirja vuodessa, siittää ja synnyttää pärjääjälapsia, olla onnellisessa suhteessa, näyttää hyvältä ja olla kännissäkin skarppi. Tyhmiä ei saa puhua ja tyylistä on huolehdittava vaikka mato kaivaisi sisältä - viimemainittu on kuulemma "kohteliasta" muita ihmisiä kohtaan. Itse käsitän kohteliaisuuden toisin, mutta tässä kulissien liberacestisessa ajassa mikään sisäsyntyinen ja pysyvämpi ei ole niin olennaista kuin vaikutelman anto. On monin verroin tärkeämpää olla "hyvä tyyppi" kuin tehdä hyvää.
Mitä enemmän tilaisuuksia kertoa jotakin aidosti tärkeää, sen vähemmän näitä tilaisuuksia käytetään. Pokan pitäminen, pidättäytyminen, "asiallisuus", julkisivu, onnellisuusmuuri ja idyllien ylläpitäminen ovat jälleen arvossaan - esimerkiksi Facebook toimii jo kiusallisen suurelta osin pelkkänä oman elämän mainosalustana, jonka uutisvirrassa vilisevät auringonlaskukuvaan ympätyt aforismit (jotka ikään kuin "puhuvat puolestani"), turistikuvat sekä pikkunokkelat lauseet, joista kaikki voivat "tykätä". Tällainen tapa puhua itsestään ja kuvata elämää on kommunikatiivisesti köyhää mainoskieltä -ja mikä huvittavinta, samaan aikaan valitetaan Facebookin mainoksista! Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että monilla ihmisillä on tarve tehdä viikko toisensa perään hupaisia "millainen olen" -testejä ja jakaa ne somessa: niillä voi ilmeisesti kertoa jotakin omasta sisimmästään ilman, että panee itseään oikeasti likoon...
Blogimaailmassa puolestaan erilaiset elämäntapablogit porskuttavat ja ovat tunnetusti ainoita, joista bloggaaja voi oikeasti tienata jotakin kirjoituksillaan. Kun seuraa vaikkapa Kalastajan vaimo -blogia, saa maistella elämää vailla syviä naarmuja ja sen suurempia vastoinkäymisiä. Korkeintaan lapsen yskä tai se, ettei lähikaupasta löytynyt tarpeeksi pehmeitä avokadoja suvaitaan vastoinkäymisinä. Enempää ei, vaikka varmasti Kalastajan vaimollakin on kipeitä suruja. Ne eivät vain "kuulu kenellekään", sillä vastoinkäymiset ja aidot tunteet eivät nauti samaa arvostuksen suojaa. Kun lukijat lukevat aikakauslehdestä julkkiksen yksityiselämästä, he lukevat sitä aina ristiriitaisin tuntein - peittelemätöntä alastomuutta kaikessa kaunistelemattomuudessaan on pakko katsoa, se vetää väistämättä puoleensa, vaikka se samalla inhottaa ja puistattaa.
Niinpä se, joka puhuu intiimeistä asioistaan, saa osakseen kiitosten asemesta aina enemmän aggressiivista palautetta. Mokaajia - vahingossa kulisseista lipsuvia - rangaistaan tavalla, joka ylittää välillä suhteellisuudentajun kaikki säälliset rajat.
Sitä arvostetaan, joka ei puhu mistään raskaasta, vaan kestää maailman painon ilmeenkään värähtämättä, mieluiten hymyillen ja Max Factorin meikit kohdallaan.
Samalla puhumattomuus tarkoittaa sitä, ettei syvällistä jakamista tapahdu, mikään ei liikahda. Hukataan suuri mahdollisuus aivan uudenlaiseen demokratiaan, johon tekninen kehitys ensimmäistä kertaa historiassa tarjoaa meille välineet: toisen, lähtökohdiltaan ja ajatusmaailmaltaan hyvinkin erilaisen ihmisen kohtaamiseen ja hänen samuuteensa yhdistymiseen. Teknisiin vallankumouksiin liittyvät utopistiset ja idealistiset ainekset muuntuvat vastakohdikseen niin kuin vallankumouksissa yleensä - niiden lapset syödään aina. Toden asemesta vaihdamme kiiltokuvia, sillä olemme aina lämmitelleet mieluummin valheen miellyttävässä lämmössä. Totuus ei sitä vastoin pala tulessakaan.
Jälkikirjoitus. Ettei kukaan väärinymmärtäisi tahallaan, en todellakaan ole tietoa ja tiedonvälitystä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti