Kahden kerroksen väkeä

Oulun Kaukovainion lähiössä tapahtui viikonloppuna verityö. Helsingin Sanomien toimittaja vieraili omalla kotikonnullaan ja löysi väkeä, joka ei halunnut puhua - tai enemmänkin, toivotti tiehensä. Toimittaja muisteli omaa lapsuuttaan: jo parikymmentä vuotta sitten Kaukovainio oli jakaantunut köyhään ja vauraaseen osaan. Jälkimmäisen perheet laittoivat lapsensa musiikkiluokalle ja kielikylpyyn, edellisten lapset hengailivat ostarilla ja nuokkarilla, puhuivat imppaamisesta ja ryyppäämisestä.

Björn Wahlroos voisi selittää, miksi jako on pysynyt voimassa koko tämän ajan. Eikö ollutkaan niin, että yksilöillä Suomessa oli samat lähtökohdat  - valinnanvapaus tehdä elämästään paras mahdollinen?

Itselläni on  kokemuksia vastaavanlaisesta alueesta. Kun asuin asumuseron jälkeen muutaman kuukauden Espoon Haukilahdessa, sain tuta paitsi elintason myös ihmisarvon laskun. Haukilahti on niin ikään kahtiajakautunut lähiö - sen laakealla, hiekkaa ja maininkeja vyöryvällä merenrannalla asuu Suomen rikkaimpia perheitä, mutta ostoskeskuksen takaa kuluneesta mäntymetsästä nousee 60-luvun vuokrakerrostaloja. Myös minä asuin vuokralla yksi- ja kolmevuotiaiden lasteni kanssa, ja raahasin päivittäin rattaita, muovikasseja ja lapsia kolmanteen kerrokseen portaita pitkin.

Tuona aikana sattui muutama erittäin ikävä juttu.

Lähikaupassa muuan pappa haparoi ostoksineen liukuhihnan päässä. Ostoksina oli muun muassa etikkakurkkuja, silakoita ja vessapaperia, joita pappa yritti mahduttaa kuluneeseen Bore-kassiin - yhtä vanhaan kuin talo, jossa hän asui. Hänen jäljessään tuleva Burberry-huiviin sonnustautunut rouva nosti metelin.

- Voi herranjestas, mikä haju... hän totesi kuuluvasti, piti timantein somistetuin sormin nenästä kiinni ja hymyili salaliittolaisen hymyä. - Hyvä, että osti vessapaperia sentään. Voisi vähän ajatella kanssaihmisiään ja pitää hygieniastaan huolta ennen kuin tulee ihmisten ilmoille.

Minusta rouvan käytös oli pöyristyttävää. Tuijotin häntä ilmeettä. En kyennyt sanomaan yhtään mitään, vaikka olisi pitänyt.

Pappa luikki korvat punaisena, vapisevana ulos.

Toisen kerran vein lapseni naapurikerrostalon keinuihin. Valkoinen Johtotähti kaarsi pihaan ja sieltä astui tavallisen näköinen, vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut silmälasipäinen nainen. Nainen pysähtyi kohdallemme.

- Mitäs väkeä te olette? hän kysyi.

Punastuin.

- Olemme tuosta naapurista... Lapset halusivat kokeilla keinuja... selitin ja hymyilin päälle.

Nainen ei vastannut hymyyn.

- Tämä on yksityisaluetta. Omistusasunto. Pysykää te vain omalla vuokratalollanne, josta maksattekin. Tästä te ette maksa.

Kuopus ei halunnut lähteä keinusta ja piti ketjuista kiinni. Revin hänet niistä väkisin irti. Nainen seisoi pihalla niin kauan, kunnes olimme menneet.

Toisen kerran kävelimme koko perhe leijaa lennättämään läheiselle hiekkakentälle. Keski-ikäinen mies vaahdotti kerrostalon parkkipaikalla autoaan. Hän nosti katseensa, keskeytti puuhansa ja jäi tuijottamaan meitä, kun lähestyimme hiljaksiin pihan toiselta puolen. Kummatkin arvelimme, että hän oli aikeissa vaihtaa sanasen tai pari leijasta tai lapsista.

- Tästä ei kuljeta! hän kävähti, kun olimme tulleet kohdalle. - Omistusasunto, yksityisalue. Ettekö nähneet kylttiä? Niin, siellä teidän vuokratalojenne puolella.

Mies kiukutteli vastaan, heilutti leijaa ja sanoi, että varo vain, tämähän on sinko.

- Jos alatte vielä rettelöidäkin, kutsun virkavallan, totesi autonpesijä kasvot kivettyneenä. Ikkunoista katseli pari muuta tyyppiä siltä varalta, että alkaisimme todella rettelöidä.

Näin siis sivistyneessä Haukilahdessa armon vuonna 2005. Me olimme valmiiksi luokitellut - olimmehan "toiselta puolen". Meidät oli asetettu paikoilleen ja ruuvattu lujasti kiinni jalustaan.

Näin jälkeen päin tajuan, että nuo tapahtumat kirpaisivat minua ennen muuta oman lapsuuteni vuoksi. Sama kahtiajako vallitsi näet myös silloin, kun olin lapsi ja asuin täällä samalla seudulla Raision Inkoisissa kuin paraikaa. Me lapset olimme jakautuneet "ylätalolaisiin" ja "alatalolaisiin". Ensinmainituilla oli monen sadan neliön omakotitalo, sadan markan violetti viikkoraha, vaihdepyörät ja uima-altaat. Jälkimmäisillä ei. Jälkimmäiset kuten minä tulivat edellisten koteihin kuin alamainen kuninkaanlinnaan - nautiskellen tilan valtavuudesta, ihaillen sisustusta. Ymmärtäen, että kaikki se, mikä tapahtui näissä kodeissa, oli saavuttamatonta ja mahdotonta itselle: uudet muotivaatteet, kylmiö, joka oli täynnä limonadeja; kiiltävät pähkinäparketit ja tiiliset takkahuoneet.

Samalla tuo rikkaus antoi jo lapsen vaistomaisen ymmärryksen perusteella sen haltijalle etuoikeuksia köyhempiin nähden.

Rikkaat saivat pilkata, härnätä ja valita, kenen kanssa olivat tänään kavereita - he olivat myös koulussa automaattisesti hierarkkiassa ylimpiä. Heidän suosiostaan kilpailtiin, sillä tokihan kaikki halusivat uimaan yhdeksän metrin yksityisaltaaseen sekä merirosvorahojen, Hopeatoffeiden ja Susu-patukoiden loppumattomaan virtaan.

Mutta miten tämä asetelma vaikutti lapsen psyykeen?

Mietin sitä myös nyt, kun olen ajanut omat lapseni tismalleen samanlaiseen tilanteeseen. Hekin ovat köyhiä vauraiden saarella. He ovat jo saaneet tuta pompottelun, pilkan ja vähättelyn, kun heidän puhelimensa, pelikonsolinsa ja polkupyöränsä ovat vähemmän kallista mallia kuin muiden.

"Miksi teillä ei ole kesämökkiä? Miksette te mene koskaan hiihtolomalla Lappiin?"

Tuleeko heistä - kuten minusta itsestäni - tyytymättömiä ja pettyneitä kaikkeen, mitä tekevät?

Eivätkö hekään koskaan saavuta unelmiaan?

Pyrkivätkö he kohti sitä, mikä on väärää - vain siksi, että se lapsen silmissä näytti tavoittelemisen arvoiselta liian pitkään? Niin, että niljakas rikkauden kaipuu juurtui sieluun.