Naurettavuuden pelosta

Jo kauan on tiedetty, että elämme "riskiyhteiskunnassa", ylimitoitettujen uhkien, näkymättömien vaarojen ja monimutkaisten kausaalisuhteiden maailmassa. Olemme yrittäneet siivota kuoleman mahdollisuuden kaikesta niin, että saisimme elämään yhtä kepeän ja ilmavan tunteen kuin mihin tahansa ostokseen. Elämän pitäisi olla yhtä huoletonta kuin kävely paikallisessa ostosparatiisissa, ja kuoleman jotakin sellaista kuin sieltä poistuttaessa - styroksmaisen (ei toki styksmäisen) ilmavaa fiilistä, kun kädet pursuavat muovikasseja ja sisällä kihisee into päästä nopeasti kotiin kokeilemaan tuota kaikkea.

Kuoleman hetki voi tosin osoittautua samantapaiseksi pettymykseksi kuin odotettu kotiinpaluu; tässäkö kaikki. Tuote ei täyttänytkään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä. Siispä, haluan uudelle kierrokselle!

Tähän samaiseen riskiyhteiskuntaan liittyy myös muuan aivan erityinen, kaikki yhteiskuntakerrokset läpikasteleva pelko.

Itsensä naurettavaksi tekemisen pelko.

Useimmilla meistä on käsitteitä - arvoja - joiden takana seisomme ja joita emme osaa oikein analyyttisesti perustella. Siksi puhumme "hyvästä", "kauniista", "oikeasta" tai "todesta" lapsenomaisesti, avuttomalla tavalla. Sanoessamme jotakin tällaista olemme haavoittuvimmillamme - aseettomia. Siksi myös tunteet, jotka hyrräävät ja jyräävät niiden taustalla, ovat arvaamattoman voimakkaita, hallitsemattomia. Jos jotakin tällaista mielestämme "pyhää", loukataan, meissä saattaa leimahtaa outo aggressiivisuus, primitiivinen tunne sekin.

Mutta kuinka moni enää käyttää tällaisia sanoja?

Maalaisjärki, tuo puolibiologinen intuitio ("Asia vain on näin..."), ei ole huudossa nykyisin. Sillä juuri se altistaa meidät muiden pilkalle ja ivalle.

Jää kaksi vaihtoehtoa välttää moinen vaara: loputon hännystely sekä ironia. Hännystely tarkoittaa sitä, että yhdymme jonkin sellaisen auktoriteetin mielipiteeseen, jota ei käy kyseenalaistaminen. Ironia tarkoittaa sitä, että emme usko mihinkään perimmäiseen. Uskomme vain siihen, että kaikki on vaihdettavissa - että arvoja voi shoppailla päättymättömissä mielipidetavarataloissa. Mitään pysyvää ei ole, sillä olemme yhä Herakleitoksen perillisiä ja uskomme Berkeleyn hengessä, että asiat ovat olemassa vain, jos me ne havaitsemme. Kaikki voidaan kirjoittaa ja määritellä uudelleen, sillä maailma on ihmisten tekemä. Vain ilmaisussa, volyymissa ja koristeellisuudessa, on jokin "pointti."

Tämän vuoksi ironikko on aina jossakin määrin julma. Ahnaimmin hän käy helpon saaliin kimppuun - aseettoman tyypin, joka on luullut löytäneensä jotakin pysyvää tai sanoneensa jotakin oikeasti tärkeää. Ironikko nauraa pimeästä tyypille, joka on asettunut räikeän valonheittimen alle, yrittää suojata silmiään ja huutaa kuka siellä.

"Kaikelle pitää voida nauraa", on sanonta, jonka olen kuullut lukuisia kertoja. Jossakin suhteessa se pitääkin paikkaansa, yhteiskunnallisella tasolla varsinkin.

Samalla on käynyt hupaisa juttu. Sanonnasta on tullut korkein totuus, kyseenalaistamattomuus, jollaisia ei ironikon mielestä pitänyt olla olemassakaan.

Kahden kerroksen väkeä

Oulun Kaukovainion lähiössä tapahtui viikonloppuna verityö. Helsingin Sanomien toimittaja vieraili omalla kotikonnullaan ja löysi väkeä, joka ei halunnut puhua - tai enemmänkin, toivotti tiehensä. Toimittaja muisteli omaa lapsuuttaan: jo parikymmentä vuotta sitten Kaukovainio oli jakaantunut köyhään ja vauraaseen osaan. Jälkimmäisen perheet laittoivat lapsensa musiikkiluokalle ja kielikylpyyn, edellisten lapset hengailivat ostarilla ja nuokkarilla, puhuivat imppaamisesta ja ryyppäämisestä.

Björn Wahlroos voisi selittää, miksi jako on pysynyt voimassa koko tämän ajan. Eikö ollutkaan niin, että yksilöillä Suomessa oli samat lähtökohdat  - valinnanvapaus tehdä elämästään paras mahdollinen?

Itselläni on  kokemuksia vastaavanlaisesta alueesta. Kun asuin asumuseron jälkeen muutaman kuukauden Espoon Haukilahdessa, sain tuta paitsi elintason myös ihmisarvon laskun. Haukilahti on niin ikään kahtiajakautunut lähiö - sen laakealla, hiekkaa ja maininkeja vyöryvällä merenrannalla asuu Suomen rikkaimpia perheitä, mutta ostoskeskuksen takaa kuluneesta mäntymetsästä nousee 60-luvun vuokrakerrostaloja. Myös minä asuin vuokralla yksi- ja kolmevuotiaiden lasteni kanssa, ja raahasin päivittäin rattaita, muovikasseja ja lapsia kolmanteen kerrokseen portaita pitkin.

Tuona aikana sattui muutama erittäin ikävä juttu.

Lähikaupassa muuan pappa haparoi ostoksineen liukuhihnan päässä. Ostoksina oli muun muassa etikkakurkkuja, silakoita ja vessapaperia, joita pappa yritti mahduttaa kuluneeseen Bore-kassiin - yhtä vanhaan kuin talo, jossa hän asui. Hänen jäljessään tuleva Burberry-huiviin sonnustautunut rouva nosti metelin.

- Voi herranjestas, mikä haju... hän totesi kuuluvasti, piti timantein somistetuin sormin nenästä kiinni ja hymyili salaliittolaisen hymyä. - Hyvä, että osti vessapaperia sentään. Voisi vähän ajatella kanssaihmisiään ja pitää hygieniastaan huolta ennen kuin tulee ihmisten ilmoille.

Minusta rouvan käytös oli pöyristyttävää. Tuijotin häntä ilmeettä. En kyennyt sanomaan yhtään mitään, vaikka olisi pitänyt.

Pappa luikki korvat punaisena, vapisevana ulos.

Toisen kerran vein lapseni naapurikerrostalon keinuihin. Valkoinen Johtotähti kaarsi pihaan ja sieltä astui tavallisen näköinen, vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut silmälasipäinen nainen. Nainen pysähtyi kohdallemme.

- Mitäs väkeä te olette? hän kysyi.

Punastuin.

- Olemme tuosta naapurista... Lapset halusivat kokeilla keinuja... selitin ja hymyilin päälle.

Nainen ei vastannut hymyyn.

- Tämä on yksityisaluetta. Omistusasunto. Pysykää te vain omalla vuokratalollanne, josta maksattekin. Tästä te ette maksa.

Kuopus ei halunnut lähteä keinusta ja piti ketjuista kiinni. Revin hänet niistä väkisin irti. Nainen seisoi pihalla niin kauan, kunnes olimme menneet.

Toisen kerran kävelimme koko perhe leijaa lennättämään läheiselle hiekkakentälle. Keski-ikäinen mies vaahdotti kerrostalon parkkipaikalla autoaan. Hän nosti katseensa, keskeytti puuhansa ja jäi tuijottamaan meitä, kun lähestyimme hiljaksiin pihan toiselta puolen. Kummatkin arvelimme, että hän oli aikeissa vaihtaa sanasen tai pari leijasta tai lapsista.

- Tästä ei kuljeta! hän kävähti, kun olimme tulleet kohdalle. - Omistusasunto, yksityisalue. Ettekö nähneet kylttiä? Niin, siellä teidän vuokratalojenne puolella.

Mies kiukutteli vastaan, heilutti leijaa ja sanoi, että varo vain, tämähän on sinko.

- Jos alatte vielä rettelöidäkin, kutsun virkavallan, totesi autonpesijä kasvot kivettyneenä. Ikkunoista katseli pari muuta tyyppiä siltä varalta, että alkaisimme todella rettelöidä.

Näin siis sivistyneessä Haukilahdessa armon vuonna 2005. Me olimme valmiiksi luokitellut - olimmehan "toiselta puolen". Meidät oli asetettu paikoilleen ja ruuvattu lujasti kiinni jalustaan.

Näin jälkeen päin tajuan, että nuo tapahtumat kirpaisivat minua ennen muuta oman lapsuuteni vuoksi. Sama kahtiajako vallitsi näet myös silloin, kun olin lapsi ja asuin täällä samalla seudulla Raision Inkoisissa kuin paraikaa. Me lapset olimme jakautuneet "ylätalolaisiin" ja "alatalolaisiin". Ensinmainituilla oli monen sadan neliön omakotitalo, sadan markan violetti viikkoraha, vaihdepyörät ja uima-altaat. Jälkimmäisillä ei. Jälkimmäiset kuten minä tulivat edellisten koteihin kuin alamainen kuninkaanlinnaan - nautiskellen tilan valtavuudesta, ihaillen sisustusta. Ymmärtäen, että kaikki se, mikä tapahtui näissä kodeissa, oli saavuttamatonta ja mahdotonta itselle: uudet muotivaatteet, kylmiö, joka oli täynnä limonadeja; kiiltävät pähkinäparketit ja tiiliset takkahuoneet.

Samalla tuo rikkaus antoi jo lapsen vaistomaisen ymmärryksen perusteella sen haltijalle etuoikeuksia köyhempiin nähden.

Rikkaat saivat pilkata, härnätä ja valita, kenen kanssa olivat tänään kavereita - he olivat myös koulussa automaattisesti hierarkkiassa ylimpiä. Heidän suosiostaan kilpailtiin, sillä tokihan kaikki halusivat uimaan yhdeksän metrin yksityisaltaaseen sekä merirosvorahojen, Hopeatoffeiden ja Susu-patukoiden loppumattomaan virtaan.

Mutta miten tämä asetelma vaikutti lapsen psyykeen?

Mietin sitä myös nyt, kun olen ajanut omat lapseni tismalleen samanlaiseen tilanteeseen. Hekin ovat köyhiä vauraiden saarella. He ovat jo saaneet tuta pompottelun, pilkan ja vähättelyn, kun heidän puhelimensa, pelikonsolinsa ja polkupyöränsä ovat vähemmän kallista mallia kuin muiden.

"Miksi teillä ei ole kesämökkiä? Miksette te mene koskaan hiihtolomalla Lappiin?"

Tuleeko heistä - kuten minusta itsestäni - tyytymättömiä ja pettyneitä kaikkeen, mitä tekevät?

Eivätkö hekään koskaan saavuta unelmiaan?

Pyrkivätkö he kohti sitä, mikä on väärää - vain siksi, että se lapsen silmissä näytti tavoittelemisen arvoiselta liian pitkään? Niin, että niljakas rikkauden kaipuu juurtui sieluun.

Häpeä ja halu

Muutaman päivän kuluttua kirjoitan Turun Sanomien kolumnissani häpeästä. Häpeä on tunne, joka on seurannut itseäni lapsesta saakka. Pahaksi onneksi se on vastenmielisellä tavalla kietoutunut itseilmaisun haluun. Nämä kaksi - itsestäänselvästi - ovat kuin öljy ja vesi, jotka eivät koskaan sekoitu, vaan hylkivät alati toisiaan.

Samasta yhdistelmästä ovat siinneet ujot näyttelijät, jotka syttyvät eloon vasta näyttämöllä, ja mykät toimittajat, jotka eivät kehtaa kysyä haastateltavalta mitään.

Joskus epäilen, että tämä yhdistelmä on leimallinen monille suomalaisille - että se on kehittyvän kansanluonteen kasvukipuja. Ehkä me elämme häpeän ja halun välitilassa, puoliviileässä porstuassa, jonne kengät jätetään rullaanpotkitun räsymaton päälle ja joka toimii kesäpelargonioiden talvehtimispaikkana.

Olen luullut häpeäni lievittyvän vain, jos saavutan jotakin.

Samalla häpeä on estänyt minua saavuttamasta. Yksikin poikkipuolinen sana tai piikittelevä arvostelu  - pelkästään jo olkaa kohauttava mykkyys ja yleinen kommentoimattomuus - ovat toimineet todisteena siitä, että tekeleeni on arvoton. Että minun olisi syytä hävetä, että edes yritin. Tai että edes avasin suuni (häpeän jo tätä kirjoitustakin).

Ainut, missä huomaan olevani ansioitunut, on hartaan ihailijan rooli.

Suomalainen kulttuuri on ollut omiaan vahvistamaan tätä. Kehuja ei saa kuka tahansa - jotta toiset kehuvat, on hierarkkiassa ylempien pitänyt punnita teon merkittävyys ja kehaista ensin. Niinpä hyväksyntää on haettava aluksi ylhäältä, vasta sitten sitä suovat muut. Juuri tämän mekanismin myötä apurahat, tunnustukset ja palkankorotukset kasautuvat vain pienelle kapealle kärkijoukolle. Kerran kehutusta tulee magneetti, joka vetää puoleensa uusia kehuja, jolloin tapahtuu kuten sanonnassa: raha tulee rahan luo. Lopulta voi käydä niin, että teon tosiasiallinen merkittävyys on räikeässä ristiriidassa saatujen tunnustusten kanssa. Mikä pahinta, tuloksena on usein nollasummapeli: so. nuo tunnustukset ovat poissa toisilta, kukaties yhtä ansiokkailta tekijöiltä.

Yksi esimerkki kirjallisuuden alalta: moniko on kuullut Essi Kummusta? Essi Kummun parin vuoden takainen Karhun kuolema, vaikkakin sai kiittävät arvostelut maakuntalehdissä ja Parnassossa, ei koskaan noussut yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden joukkoon - eikä Essi Kummua ole ainakaan minun silmiini sattuen haastateltu yhdessäkään valtakunnallisessa mediassa.

Miksi?

Jokin tärkeä instanssi puuttuu välistä. Joku, joka lyö leiman "huikea" näkymättömään todistukseen. Ja kuitenkaan, niin, tämä on ensiarvoisen tärkeää, Essi Kummu ei saa olla katkera vuodatettuaan sydänverensä paperille, onnistuttuaan, mutta jouduttuaan syrjään.

Onneksi hänellä on suojanaan nuo kritiikit.

Alun perin kirjoitin kolumniini lauseen, jonka mukaan Suomessa tullaan taiteilijaksi vain saamalla hyvät kritiikit. Huonot kritiikit saanut ei ole taiteilija lainkaan.

Koko taideyhteisö tietää tämän. Huonot kritiikit saanut on pelkkä luuseri. Yhteisö, jonka luulisi hellivän myötätunnon ja suvaitsevaisuuden arvoja, suhtautuu jäykän hierarkkisesti ja ylenkatsetta viljellen vähäisiin tekijöihin ja alalle pyrkijöihin.

Tähän on tietysti yhteiskunnalliset syyt. Kun jaettavat resurssit ovat vähäiset, tekijät joutuvat tappelemaan keskenään. Silloin heikkojen on syytä väistyä - naiivia vertausta käyttäen: niin kuin pingviinien toisen poikasen, joka ei ehdi juosta emon nokan luo ajoissa. Poikanen nääntyy nälkään ja lopulta menehtyy. Siitä tulee kihujen ateria rantakivikossa.

Näin tapahtuu myös taiteilijayhteisön heikoimmille. He saavat taistella paitsi häpeän myös ylenkatseen ristiaallokossa, ja jos he eivät siitä selviä, he kuolevat henkisesti. Mikä hupaisinta, kukaan ei kanna tästä edes huonoa omaatuntoa. Kyseessähän oli luuserin oma valinta! Sivumennen sanoen, juuri näin ajattelevat myös valtion byrokraatit vähentäessään luovien alojen koulutuspaikkoja. Kaikille ei riitä töitä. Huonojen on syytäkin karsiutua.

Mutta voisiko taiteen tehtävää miettiä myös tekijän kannalta? Että se pitää tekijänsä "hengissä" ja tarjoaa hänen elämälleen tarkoituksen - ei köyttä, mutta edes langan, johon tarttua (ja johon pelkkä asian "harrastaminen" ei riitä)? Onko tämä niin vähäinen arvo, ettei sitä käy edes noteeraminen?

Taide on muuttunut ulkokohtaiseksi. Sitä perustellaan nykyisin darwinistisin termein, elinkelpoisuudella. Kirjojen on myytävä - tai, kuten johdattelevasti sanotaan, "kiinnostettava lukijoita". Sama argumentti pätee elokuviin, teatteriin ja kuvataiteeseen. Guggenheimin painavimmat perusteet eivät lähde taiteellisista arvoista, vaan silkasta rahasta. Taide on alistettava täydessä mitassaan darwinistiselle markkinataloudelle, jolloin ei-myyvää ja marginaalista tai ns. huonoa taidetta ihmiset saavat tehdä "omalla kustannuksellaan" ja "omalla ajallaan".

Tähän rahalla, tunnustuksilla ja ansiomitaleilla kuorrutettuun taidekäsitykseen taiteilijat itsekin ovat mitä suurimmassa määrin syyllisiä. Menestyksekkäimmätkään taiteilijat  - ne, joilla olisi totisesti jo tähän varaa - eivät puhu kuin itsestään. Kirjamessuilla salamavalojen räiskeessä kylpevät tähtikirjailijat eivät anna kirjavinkkejä yleisölleen ("Muuten, Essi Kummukin olisi tutustumisen arvoinen..."), vaan myyvät ainoastaan omaa kirjaansa. Yksikään juhlittu säveltäjä ei nosta nuorempaa kollegaansa parrasvaloihin, enkä muista yhdenkään sanoneen: "Hän säveltää minua paremmin..."

Toisinaan kylätapahtumassa tai lapsen urheilukisoissa törmään toimittajiin. Ennen maakuntalehden toimittajan paikalle saapumista paikallislehden toimittaja tepastelee kukkona tunkiolla. Hän kurvaa sakkopaikalle lehden logolla varustetulla Opelillla ja ripustaa järjestelmäkameran näyttävästi kaulaansa. Hän ottaa tilaa ympäriltään ja puhuu kovalla äänellä. Kaikki paikalla olijat hymyilevät maireasti, ja vanhemmat tyrkkivät lapsiaan edemmäs, jotta nämä pääsisivät "lehteen".

Paikallislehden toimittajan valta-asema kestää siihen saakka, kunnes maakuntalehden toimittaja ja valokuvaaja pörräävät sakkopaikalle maakuntalehden logolla varustetulla Fordilla - kuvaaja on tietysti kuski. Paikallislehden toimittaja tervehtii hiljaisesti "hei" ja ottaa vapaaehtoisesti taka-askeleen. Tähän maakuntalehden toimittaja antaa luvan väläyttämällä hymyntapaisen.

Jos olemme rehellisiä, suhtaudumme toisiimme näin - alituisella hierarkkittamisella, joka toimii kuin puoliautomaattiase - olimmepa millä alalla, minkä ikäisiä tai minkä koulutuksen saaneita tahansa. Puhun taideyhteisöstä erikseen siksi, että odotan siltä enemmän kuin yökerhon naisilta, jotka rankkeeravat toisensa ulkonäön perusteella - tai sijoitusyhtiön investointipankkiireilta, joiden mielestä miljoonan kesässä ansainnut tyyppi donkkaa tykimmin. Olen luullut, että se osaisi toimia sen periaatteen mukaan, jota se julistaa juhlapuheissaan ja julkilausumissaan - yleisen ihmisarvon puolesta. Sen tulisi itse yhteisönä toimia siten kuin se haluaisi koko Suomen tuomivan - hyväksymällä nekin, jotka eivät sen kriteereitä täytä. Miksi se puhuu tasa-arvosta, muttei itse taivu siihen oman yhteisönsä sisällä? Onko älymystö muita moraalisempaa tässä suhteessa - sillä juuri se antaisi sille oikeutuksen liputtaa näiden arvojen puolesta?

On helppo osoittaa raivosta vapisevalla sormella rahaa ja syyttää epätasa-arvosta rahan valtaa: huudahtaa, että köyhä ja rikas ovat samanarvoiset. Mutta entä julkisuus? Maine? Rahan tavoin myös julkinen tunnustus tekee ihmisestä etuoikeutetun, erivapaudella yli rajojen kulkevan, kuin Neuvostoliiton aikaisen valuuttamyymälän, jonne astuttiin pakkasesta huurtunut karva-Nikita kourassa ja niska alentuvasti köyryssä. Maineikkaan ihmisen sanoja kuunnellaan, ja niille, vaikka sitten samoille, jotka "ei-kukaan" lausui tovi sitten, annetaan tyystin toinen painoarvo.

Tällaisessa kulttuurissa häpeäjän on raskasta elää. Hän ei koskaan riitä.

Toinen

blogini ilmestyy nykyisin osoitteessa http://arkiposkessa.blogspot.com/

Siellä ei ole juuri mitään tarkoituksellisen syvällistä.

Huh.

Naiset, jotka eivät tiedä mitä haluavat

Ensin hahmo tuli vastaan Jonathan Franzénin kirjassa Vapaus. Sitten Chris Cleaven Little Been tarinassa ja jopa J. M. Coetzeen Kesässä. Ja nyt kun sain viimein loppuun David Grossmanin liki 700-sivuisen Sinne missä maa päättyy, sama hahmo muodosti jälleen kirjan keskeisen jännitteen.

Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.

Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.

Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?

Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.

Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.

 Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.

Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.

Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.

Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.

Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.

Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.

Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.

Erämaista

Sain eilen loppuun myös toisen tämän vuoden kirjauutuuden, Don DeLillon Omegapisteen. Valehtelisin hehkuttaessani sitä. Se ei ollut hehkuva teos, se oli kuiva ja pölyinen kuin autiomaan tuuli. Autiomaista, kaikilla tasoilla, se myös kertoi.

Olen varma, että näitä pieniä, määrittelemättömiä ajatuksia - kuin hiekanjyviä - ei olisi kukaan noteerannut ilman että kyseessä oli itse Don, kirjallisuuden herra.

Kerroin vähän aikaa sitten kutsuilla, että minä ja entinen miesystäväni olimme erään elokuvan jälkeen huomanneet kiinnittäneemme huomiomme tismalleen samaan, merkityksettömään yksityiskohtaan - so. äänimaisemaan kuvassa, jossa oli valaistu ikkuna rappeutuneessa talossa. Ääni oli kohinaa, jonkinlaista ohimenevän junan tapaista, etäisen kaupungin huminaa sataan desibeliin sommiteltuna.

Tällaisiin outoihin yksityiskohtiin jään usein kiinni. Ne ovat merkityksellisiä minulle, sillä ne tuntuvat viestivän toisesta maailmasta näkyvän hälinän takaa.

Gianni Celatin kirja Neljä novellia näennäisyyksistä on yksi yritys kertoa samanlaisista hetkistä. Muistan siitä yhä sähköjohdot. Sähköjohdot ovat kiehtoneet minua aina, niiden särinä, mykkä pelottavuus. Ne ovat tulleet uniini ja estäneet lentoni pois kaupungista, jonka sokkeloon olen kahlehdittu.

Omegapisteessä oli myös saman suvun havaintoja. Kivestä ja äänettömyydestä, tunteesta, joka vallitsee ennen eksymistä.

Jostakin syystä olen aina pitänyt erämaista. Sana "erä" ei tee niille oikeutta, sillä se viittaa aina palaseen, osuuteen. Erämaa ei kenenkään omaa, se karkaa määrittelyitä kuten siihen kuuluva horisonttikin (ilmaisu Etämaa olisi monin verroin parempi). Vain lapsi ajattelee autossa istuessaan, että "kuu seuraa meitä". Elämä romuttaa tämän megalomaanisen illuusion - parhaassa tapauksessa tekee siitä lohdullista.

On lohduttavaa löytää alueita, kaupunginkin keskeltä ohdakkeisia joutomaita, joilla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta.

Erämaa ei odota ketään, ei edes tonttikeinottelijaa. Se tarjoaa itsensä sellaisenaan, kivineen ja rosoineen, hedelmättömyyksineen, jaksamatta edes kuiskata "ota tai jätä".

Kun tarkoituksilla täytetty ihminen katoaa tähän maisemaan, hän kohtaa oman omegapisteensä.



Ps. Hupaisaa, että omegapiste-käsitteen on luonut mies, jonka sukunimi on näin rehevä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Pierre_Teilhard_de_Chardin

Vapaudesta

Luin vastikään Jonathan Franzénin Vapauden, massiivisen, yli 600-sivuisen tiiliskiviromaanin keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä 1980-luvulta tähän päivään. Ensimmäiset 200 sivua olivat kohtuullisen puuduttavat, kunnes jossakin niillä paikkein teksti alkoi saada sävyjä ja virrata (kenties jotkut kirjat vaativat yhtä pitkän tutustumisvaiheen kuin ihmiset).

Muutama ajatus jäi elämään kirjan jälkeen.

Kirjassa nuori mies sanoutui irti perheensä liberaali-demokraattisesta aateperinnöstä ja tunsi vetoa republikaaneihin sen tähden, että republikaanit eivät ainakaan halveksineet ihmisiä. Inhosivat kyllä, mutta vain siksi, että ensinmainitut inhosivat ensin.

Ajatus kolahti, koska aloin miettiä itseäni - ja samalla suomalaista yhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiriä.

Olen miettinyt paljon suomalaista yhteiskuntaa viime vuosina, koska se on mullistunut monin tavoin aikuisikäni aikana. Olen kokenut saman aikakauden, jota Franzén kirjassaan kuvaa. Minäkin olen etsinyt optimaalista vapautta, sellaista, joka ottaisi huomioon myös olosuhteet, kanssaihmiset ja mahdollisuuksien tasa-arvon.

Pari vuotta sitten luin Helsingin Sanomista reportaasin Yhdysvaltojen osavaltioita kiertävästä lääkärien ja hoitajien vapaaehtoisesta kenttäsairaalasta, missä sairausvakuutusta vailla olevat saattoivat hoidattaa itseään ilmaiseksi.

Olin kuin ällikällä lyöty, kun jutussa haastatellut laitapuolen kulkijat ja köyhät ihmiset puolustivat Yhdysvaltojen terveyspolitiikkaa, vastustivat terveydenhuollon uudistushankkeita ja kerrassaan syyttivät itseään omasta syrjäytymisestään.

Vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat myös Franzénin kirjassa köyhien ja osattomien varallisuuden mittapuu. Muuta vapautta he eivät tunteneet, sillä valtio oli heille vihollinen, joka auttamatta rajoitti. Niinpä he vaalivat oikeuttaan ryypätä, ajella autoa kännissä, tupakoida keuhkonsa mustiksi, öljytä asettaan ja olla rasisteja.

Kielto on kielto vain, jos sen takana vaikuttaa sääntö. Monet kielloista ovat tosin peräisin aikojen takaa, emmekä muista mistä syystä ne alun perin luotiin, mutta tottelemme yhä niiden heijastuksia ja kaikuja... Vapaus on aina vapautta jostakin. Mutta mikä on vapauden oikea annostus? Onko se niin yksinkertaista niin kuin Tuomas Enbuske taannoisessa kolumnissaan kirjoitti: suvaitsevaisuus on ällöä, koska viime kädessä se tarkoittaa luvan pyytämistä asioille, joihin ei tarvitse pyytää lupaa?

Vapaus edellyttää tervettä yhteiskunnallista heterogeenisuutta. Tämä taas tarkoittaa vaihtelua ja muutosta, ja koska tällaiset tilat edellyttävät jatkuvaa liikettä, vapaus tarvitsee toteutuakseen suvaitsevaisuutta. Ihmismieli jää helposti kiinni, rutinoituu nopsaan, luutuu ja kasvattaa pahkoja vääriin paikkoihin. Suvaitsevaisuus on mahlaa monoliittisen yksilökäytöksen ja ympärillä tapahtuvan liikkeen välillä. Se vaatii jatkuvaa lämpöä - ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa - pysyäkseen juoksevana ja omaa mielen tahdonalaista liikuttamista, venyttelyä, joka saattaa välillä tehdä kipeääkin jähmeässä sielussa.

Suvaitsevaisuus on sielun notkeuden ylläpitoa.

Kun koko yhteiskunta näyttää luutuvan itsestään väsyneenä, usein rasitusten (sodan, laman...) kuormittamana, yksilönvapaudet kaventuvat kaventumistaan. Ensimmäinen merkki tästä on se, että moraalikysymykset nousevat esiin. Moraalista aletaan puhua kiivaaseen sävyyn - kaikkialla nähdään merkkejä moraalin rapautumisesta. Yleensä sen syyksi ei nähdä rahvasta, joka vaalii vapauttaan kuin ballerina hapertuneita trikoitaan; pitää kiinni oikeudestaan tupakoida keuhkonsa mustiksi ja öjljytä aseitaan. Ei, moraalin rappio on näkyvissä ennen muuta yhteiskunnan ns. eliitissä, niissä, jotka asettavat kyseenalaiseksi luutuneet tavat - jotka ovat valitsemassa homoa presidentiksi, kuvaavat salaa sikaloita ja ehdottavat sukupuolineutraalia lastenkasvatusta.

Samalla lisääntyy päinvastainen liike, ns. eliitin halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät seuraa perässä. Tämä halveksunta - se on viime kädessä ylemmyyttä, jonka molemmat osapuolet tunnustavat - on eräänlainen rappion sinetti.

Mahla lakkaa juoksemasta. Suvaitsevaisuudesta, jonka pitäisi ylläpitää vuoropuhelua ja vähentää kitkaa eri kerrosten välillä, tulee joillekin kirosana ja joillekin iskulause.

Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät suo lämpöä. Viha, aggressiivisuus ja hedelmätön kritiikki vallitsevat.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kehitys, joka oli jo käynnissä - suomalaisen yhteiskunnan vaiheittainen avautuminen ja moninaistuminen - on katkennut ykskaks kuin veitsellä leikaten? Moniäänisyyden on syrjäyttänyt vaatimus "olla yksi muista", "tavallinen", "perus". Se on kuin vanhakantainen, kumpujen yöstä kohonnut isän tai äidin tuhahdus: "Luuletko olevasi muita parempi?"

Luulen, että syy piilee tässä: kulttuurinen suvaitsemattomuus juontuu ennen muuta taloudellisten erojen viimeaikaisesta kasvusta. Eikä vain tuloerojen, vaan myös mahdollisuuksien erojen - vain paras kelpaa, vain hyvillä on lupa nousta esiin ja loistaa, neuvolasta eläkepäiviin saakka ihmisten välille kehitellään vertailutilannetta. Sumusäässä erottuu joukko ekaluokkalaisia, jotka juoksevat itku kurkussa maastolenkkiä, sisällä luokassa mitataan kymmenen minuutin päässälaskutaitoa, kirjaston lukusalissa päntätään pääsystä yliopistoihin. Työpaikalla kiritään, kuka suoriutuu parhaiten projektista ja palkitaan siksi palkankorotuksella ja ylennyksellä; ravintolan baaritiskillä vertaillaan kauneimpia ja komeimpia. Lopulta vuorossa ovat lapset, joiden kehityksestä vanhemmat kilpailevat syntymästä saakka; kuka kääntyy ensin selältä vatsalleen, kuka ei laske enää housuihinsa puolivuotiaana, kuka osaa lukea neljän vanhana

On enää vain harvoja asioita, joihin kilpailu - tuo markkinamiehen tehokkain ase, mentaalinen Magnum 44 - ei enää ulotu. Taidekaan ei ole enää siitä vapaata. Kaikki asiat, joille voidaan antaa nimi (sillä nimi on tuotteistamisen ehdoton edellytys), on mahdollista saattaa kilpailun piiriin. Sen vuoksi uusia käsitteitä vyöryy jatkuvalla syötöllä sanastoomme.

Tauoton kilpailu - häviäjien suuret massat ja voittajien pieni populaatio - syö hiljalleen kaiken suvaitsevaisuuden yhteiskunnasta. Ja samalla vapaus kapenee kapenemistaan. Vai onko vapautta olla vain joko tai?