Naiset, jotka eivät tiedä mitä haluavat

Ensin hahmo tuli vastaan Jonathan Franzénin kirjassa Vapaus. Sitten Chris Cleaven Little Been tarinassa ja jopa J. M. Coetzeen Kesässä. Ja nyt kun sain viimein loppuun David Grossmanin liki 700-sivuisen Sinne missä maa päättyy, sama hahmo muodosti jälleen kirjan keskeisen jännitteen.

Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.

Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.

Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?

Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.

Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.

 Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.

Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.

Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.

Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.

Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.

Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.

Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.

Väärät profeetat

"Tasa-arvo on mennyt liian pitkälle!"

 Tämä yleinen puuskahdus on itse asiassa epälooginen. Tasa-arvohan ei ole enää tasa-arvoa, jos se on mennyt "liian pitkälle", vaan kyseessä on jo epätasa-arvo. Tällöin yleensä tarkoitetaan, että erityisesti miehiä sorretaan.

  Asiaintilasta on esitetty ainakin seuraavat todisteet. Yksi: miehet ovat lasten huoltajuuskiistoissa  heikommassa asemassa kuin naiset. Kaksi: miehet kokevat perheväkivaltaa, mutta asiasta ei haluta puhua. Kolme: alkoholisoituneet, syrjäytyneet miehet ovat huonommassa asemassa kuin naiset. Neljä: osa miehistä ei saa seksiä.

  En kiellä näiden seikkojen sisältämää kärsimystä. Mutta väite siitä, että em. asioiden vuoksi tasa-arvokehitys olisi mennyt "liian pitkälle", on jo huikeaa liioittelua. Minun näkemykseni mukaan paljon enemmän kärsimystä sikiää siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Luulen myös, että nykyinen, sukupuolieroja vahvasti alleviivaava muoti aiheuttaa vain lisää ongelmia.

  Suurin osa avioeroista johtuu siitä, että sukupuoliroolit ovat välitilassa. Olemme toinen jalka "emännän" hernerokalta lemuavassa köökissä, toinen jalka yhteisessä wokkipannunkäryisessä avokeittiössä. Yksikään meistä ei ole vielä sisäistänyt ihmisten tasa-arvoajatusta - missään suhteessa. Liekö tämä edes mahdollista, en tiedä.

  Ja kun sanon "ei yksikään", tarkoitan myös sitä. Yksikään feministi tai profeministi ei ole sellainen uusi ihminen, jollaisesta todellinen tasa-arvo haaveilee. Kun raaputamme vähän "uuden pehmomiehen" emalia, paljastuu alta vanha pohja; mies, joka haluaa olla perheen älyllinen johtaja ja joka ei halua, että vaimo leikkaa hiuksensa. Tai entäpä ne nuoret feministinaiset, jotka löytävät vapauden pukeutumalla "burleskiasuihin", joissa kuuleman mukaan kaikenmuotoiset naiset voivat "leikkiä naiseuden rooleilla." Mitä itsepetoksellisuutta! Nuo leikit ovat nimittäin pohjimmiltaan täyttä totta, sillä jos ne eivät sitä olisi, "naiseuden rooleilla leikkiviä" feministejä ei voisi nimittää "kauniiksi" eikä "naisellisiksi", mitä he kuitenkin aina ovat. Itse asiassa näen burleskin henkisenä sukulaisena nykymorsiamien prinsessahäät.

  Aina naisten ensimmäisistä vapautumispyrkimyksistä, ns. suffragettiliikkeestä, saakka tasa-arvoa ajavia naisia on lyöty ulkonäköön puuttumalla. Kuriositeettina mainittakoon, että viime vuosisadan alussa, suffragettiliikkeen ollessa rapakon takana aktiivisimmillaan, kauneusguru Elisabeth Ardén tarjosi pilkatuille naisasianaisille meikkejään, ja koko tuotemerkin menestys lähti nousuun. On katsottu, että tasa-arvoinen nainen väistämättä "muuttuu mieheksi" ja "menettää naisellisuutensa", mikä olisi erityisesti miehille valtava seksuaalinen tappio. Vuosituhansien aikana on luotu koodisto parittelunhaluisille naisille, ja vaikka tuo koodisto olisi jo ajat sitten menettänyt syvimmän merkityksensä (ja itse asiassa irtautunut omalakiseksi järjestelmäksi, jossa naiset eivät enää edes tähtää seksiin, vaan silkkaan vallanpitoon), se on muodostunut välttämättömyydeksi miehisen seksuaalisen halun virittäjänä.

  Tämä on yksi tasa-arvon perimmäisistä esteistä, puolin ja toisin.

  Alussa toistamani hokeman jatkoksi heitetään väistämättä "naisten olisi syytä pysyä naisina", jota selitetään sillä, että ilman tätä "naiseutta" naiset muuttuvat vähemmän kiinnostaviksi ja ikään kuin menettävät ihmisarvonsa. Ja oikeastaan koko elämä muuttuu köyhäksi ilman näitä roolipelejä, joiden on toistettava juuri sitä, mihin olemme tottuneetkin. Olemme seksuaalisia Pavlovin koiria, ympärillämme kellojen lakkaamaton räminä.

  Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta väitteet tuovat mieleeni menestysteoksen "Tuulen viemää", jonka tapahtumat sijoittuvat, kuten kaikki tietävät, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan ja eteläisiin osavaltioihin. Useaan kertaan päähenkilö Scarlett O´Hara puolustaa orjiaan sanomalla, miten "hyvä" heidän on olla tilan työläisinä - ja myös orjat itse toistavat omistajattarensa väitteen. Jenkit ovat julmia yrittäessään vapauttaa mustat, koska nämähän eivät tiedä, miten vapauttaan käyttäisivät. Itse asiassa on kuin filosofisesti vapautta ei olisikaan.

  Ja kenties se onkin totta!

  Päteekö sama naisiinkin? Jos asian laita on tosiaan näin, naisia on turha vapauttaa "naisellisuudestaan", koska sen ulkopuolella he eivät osaa elää - aivan kuten eivät miehetkään oman miehuullisuutensa. He eivät ole enää "mitään".

  Kolmas perustelu epätasa-arvolle löytyy biologiasta ja erilaisista vertauksista Avara luonto -sarjaan. Olen kuullut tähän verrattavan väitteen erään tuntemani alkoholistin suusta: "Olen alkoholisti lopun ikäni, koska geenini määräävät niin."

  Mutta mistä biologia alkaa ja mihin se loppuu? Entä jos tarvitsisimme soidinmenoroolejamme vain ennen rakastelua - ja muut ajat voisimme olla - niin - mitä vain?

  Muuttuisiko elämä tosiaan tylsäksi ja yksiulotteiseksi? Lakkaisimmeko olemasta miehinä ja naisina?

  Vai päättyisivätkö vihdoin sukupuolisodat kaikkine sisällissotavariaatioineen?