Häpeä ja halu

Muutaman päivän kuluttua kirjoitan Turun Sanomien kolumnissani häpeästä. Häpeä on tunne, joka on seurannut itseäni lapsesta saakka. Pahaksi onneksi se on vastenmielisellä tavalla kietoutunut itseilmaisun haluun. Nämä kaksi - itsestäänselvästi - ovat kuin öljy ja vesi, jotka eivät koskaan sekoitu, vaan hylkivät alati toisiaan.

Samasta yhdistelmästä ovat siinneet ujot näyttelijät, jotka syttyvät eloon vasta näyttämöllä, ja mykät toimittajat, jotka eivät kehtaa kysyä haastateltavalta mitään.

Joskus epäilen, että tämä yhdistelmä on leimallinen monille suomalaisille - että se on kehittyvän kansanluonteen kasvukipuja. Ehkä me elämme häpeän ja halun välitilassa, puoliviileässä porstuassa, jonne kengät jätetään rullaanpotkitun räsymaton päälle ja joka toimii kesäpelargonioiden talvehtimispaikkana.

Olen luullut häpeäni lievittyvän vain, jos saavutan jotakin.

Samalla häpeä on estänyt minua saavuttamasta. Yksikin poikkipuolinen sana tai piikittelevä arvostelu  - pelkästään jo olkaa kohauttava mykkyys ja yleinen kommentoimattomuus - ovat toimineet todisteena siitä, että tekeleeni on arvoton. Että minun olisi syytä hävetä, että edes yritin. Tai että edes avasin suuni (häpeän jo tätä kirjoitustakin).

Ainut, missä huomaan olevani ansioitunut, on hartaan ihailijan rooli.

Suomalainen kulttuuri on ollut omiaan vahvistamaan tätä. Kehuja ei saa kuka tahansa - jotta toiset kehuvat, on hierarkkiassa ylempien pitänyt punnita teon merkittävyys ja kehaista ensin. Niinpä hyväksyntää on haettava aluksi ylhäältä, vasta sitten sitä suovat muut. Juuri tämän mekanismin myötä apurahat, tunnustukset ja palkankorotukset kasautuvat vain pienelle kapealle kärkijoukolle. Kerran kehutusta tulee magneetti, joka vetää puoleensa uusia kehuja, jolloin tapahtuu kuten sanonnassa: raha tulee rahan luo. Lopulta voi käydä niin, että teon tosiasiallinen merkittävyys on räikeässä ristiriidassa saatujen tunnustusten kanssa. Mikä pahinta, tuloksena on usein nollasummapeli: so. nuo tunnustukset ovat poissa toisilta, kukaties yhtä ansiokkailta tekijöiltä.

Yksi esimerkki kirjallisuuden alalta: moniko on kuullut Essi Kummusta? Essi Kummun parin vuoden takainen Karhun kuolema, vaikkakin sai kiittävät arvostelut maakuntalehdissä ja Parnassossa, ei koskaan noussut yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden joukkoon - eikä Essi Kummua ole ainakaan minun silmiini sattuen haastateltu yhdessäkään valtakunnallisessa mediassa.

Miksi?

Jokin tärkeä instanssi puuttuu välistä. Joku, joka lyö leiman "huikea" näkymättömään todistukseen. Ja kuitenkaan, niin, tämä on ensiarvoisen tärkeää, Essi Kummu ei saa olla katkera vuodatettuaan sydänverensä paperille, onnistuttuaan, mutta jouduttuaan syrjään.

Onneksi hänellä on suojanaan nuo kritiikit.

Alun perin kirjoitin kolumniini lauseen, jonka mukaan Suomessa tullaan taiteilijaksi vain saamalla hyvät kritiikit. Huonot kritiikit saanut ei ole taiteilija lainkaan.

Koko taideyhteisö tietää tämän. Huonot kritiikit saanut on pelkkä luuseri. Yhteisö, jonka luulisi hellivän myötätunnon ja suvaitsevaisuuden arvoja, suhtautuu jäykän hierarkkisesti ja ylenkatsetta viljellen vähäisiin tekijöihin ja alalle pyrkijöihin.

Tähän on tietysti yhteiskunnalliset syyt. Kun jaettavat resurssit ovat vähäiset, tekijät joutuvat tappelemaan keskenään. Silloin heikkojen on syytä väistyä - naiivia vertausta käyttäen: niin kuin pingviinien toisen poikasen, joka ei ehdi juosta emon nokan luo ajoissa. Poikanen nääntyy nälkään ja lopulta menehtyy. Siitä tulee kihujen ateria rantakivikossa.

Näin tapahtuu myös taiteilijayhteisön heikoimmille. He saavat taistella paitsi häpeän myös ylenkatseen ristiaallokossa, ja jos he eivät siitä selviä, he kuolevat henkisesti. Mikä hupaisinta, kukaan ei kanna tästä edes huonoa omaatuntoa. Kyseessähän oli luuserin oma valinta! Sivumennen sanoen, juuri näin ajattelevat myös valtion byrokraatit vähentäessään luovien alojen koulutuspaikkoja. Kaikille ei riitä töitä. Huonojen on syytäkin karsiutua.

Mutta voisiko taiteen tehtävää miettiä myös tekijän kannalta? Että se pitää tekijänsä "hengissä" ja tarjoaa hänen elämälleen tarkoituksen - ei köyttä, mutta edes langan, johon tarttua (ja johon pelkkä asian "harrastaminen" ei riitä)? Onko tämä niin vähäinen arvo, ettei sitä käy edes noteeraminen?

Taide on muuttunut ulkokohtaiseksi. Sitä perustellaan nykyisin darwinistisin termein, elinkelpoisuudella. Kirjojen on myytävä - tai, kuten johdattelevasti sanotaan, "kiinnostettava lukijoita". Sama argumentti pätee elokuviin, teatteriin ja kuvataiteeseen. Guggenheimin painavimmat perusteet eivät lähde taiteellisista arvoista, vaan silkasta rahasta. Taide on alistettava täydessä mitassaan darwinistiselle markkinataloudelle, jolloin ei-myyvää ja marginaalista tai ns. huonoa taidetta ihmiset saavat tehdä "omalla kustannuksellaan" ja "omalla ajallaan".

Tähän rahalla, tunnustuksilla ja ansiomitaleilla kuorrutettuun taidekäsitykseen taiteilijat itsekin ovat mitä suurimmassa määrin syyllisiä. Menestyksekkäimmätkään taiteilijat  - ne, joilla olisi totisesti jo tähän varaa - eivät puhu kuin itsestään. Kirjamessuilla salamavalojen räiskeessä kylpevät tähtikirjailijat eivät anna kirjavinkkejä yleisölleen ("Muuten, Essi Kummukin olisi tutustumisen arvoinen..."), vaan myyvät ainoastaan omaa kirjaansa. Yksikään juhlittu säveltäjä ei nosta nuorempaa kollegaansa parrasvaloihin, enkä muista yhdenkään sanoneen: "Hän säveltää minua paremmin..."

Toisinaan kylätapahtumassa tai lapsen urheilukisoissa törmään toimittajiin. Ennen maakuntalehden toimittajan paikalle saapumista paikallislehden toimittaja tepastelee kukkona tunkiolla. Hän kurvaa sakkopaikalle lehden logolla varustetulla Opelillla ja ripustaa järjestelmäkameran näyttävästi kaulaansa. Hän ottaa tilaa ympäriltään ja puhuu kovalla äänellä. Kaikki paikalla olijat hymyilevät maireasti, ja vanhemmat tyrkkivät lapsiaan edemmäs, jotta nämä pääsisivät "lehteen".

Paikallislehden toimittajan valta-asema kestää siihen saakka, kunnes maakuntalehden toimittaja ja valokuvaaja pörräävät sakkopaikalle maakuntalehden logolla varustetulla Fordilla - kuvaaja on tietysti kuski. Paikallislehden toimittaja tervehtii hiljaisesti "hei" ja ottaa vapaaehtoisesti taka-askeleen. Tähän maakuntalehden toimittaja antaa luvan väläyttämällä hymyntapaisen.

Jos olemme rehellisiä, suhtaudumme toisiimme näin - alituisella hierarkkittamisella, joka toimii kuin puoliautomaattiase - olimmepa millä alalla, minkä ikäisiä tai minkä koulutuksen saaneita tahansa. Puhun taideyhteisöstä erikseen siksi, että odotan siltä enemmän kuin yökerhon naisilta, jotka rankkeeravat toisensa ulkonäön perusteella - tai sijoitusyhtiön investointipankkiireilta, joiden mielestä miljoonan kesässä ansainnut tyyppi donkkaa tykimmin. Olen luullut, että se osaisi toimia sen periaatteen mukaan, jota se julistaa juhlapuheissaan ja julkilausumissaan - yleisen ihmisarvon puolesta. Sen tulisi itse yhteisönä toimia siten kuin se haluaisi koko Suomen tuomivan - hyväksymällä nekin, jotka eivät sen kriteereitä täytä. Miksi se puhuu tasa-arvosta, muttei itse taivu siihen oman yhteisönsä sisällä? Onko älymystö muita moraalisempaa tässä suhteessa - sillä juuri se antaisi sille oikeutuksen liputtaa näiden arvojen puolesta?

On helppo osoittaa raivosta vapisevalla sormella rahaa ja syyttää epätasa-arvosta rahan valtaa: huudahtaa, että köyhä ja rikas ovat samanarvoiset. Mutta entä julkisuus? Maine? Rahan tavoin myös julkinen tunnustus tekee ihmisestä etuoikeutetun, erivapaudella yli rajojen kulkevan, kuin Neuvostoliiton aikaisen valuuttamyymälän, jonne astuttiin pakkasesta huurtunut karva-Nikita kourassa ja niska alentuvasti köyryssä. Maineikkaan ihmisen sanoja kuunnellaan, ja niille, vaikka sitten samoille, jotka "ei-kukaan" lausui tovi sitten, annetaan tyystin toinen painoarvo.

Tällaisessa kulttuurissa häpeäjän on raskasta elää. Hän ei koskaan riitä.

Taiteilija itse

 

  Luin taannoin Timo Hännikäisen Marginalia-blogista kirjoituksen ranskalaiskirjailija Célinestä. Hännikäinen ihmetteli, miksi Céline ei vielä viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeenkään kelvannut ranskalaisten merkkihenkilöiden listalle - vain muutaman ajalle tyypillisen, kepeän juutalaisvastaisen heiton tähden - ja vaati sen vuoksi kirjailijan rehabilitointia.

  "Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa... Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle", kirjoittaa Hännikäinen.

  Ehkä Hännikäinen on oikeassa. Ehkä meidän ei tule tarkastella historiaa "sillä silmällä", kriittisesti, vaan ajatella - kuin synninpäästäjä! - pikemminkin, että ihmiset ovat aikansa ja kulttuurinsa lapsia, eivätkä siten koskaan vapaita. Toisin sanoen Edward Westermarck oli väärässä puhuessaan ihmisen synnynnäisestä tai luontaisesta moraalista - sitä ei ole. On vain joukkopaine, jonka alaisuudessa moraali  kiteytyy säännöiksi - sen jyrkemmiksi, mitä kovempi tuo paine on. Vähän aikaa sitten luin Helsingin Sanomien tiedesivuilta teoriaan sopivan uutisen, jonka mukaan Homo Sapiens harjoitti aikoinaan varsin yleisesti kannibalismia. Ihmisliha käsiteltiin uutisen mukaan aivan kuten minkä tahansa muunkin eläimen, saalis suolestettiin ja perattiin, vauvoja myöten.

  Westermarck - joka kirjoitti mm. teokset Moraalin synty ja kehitys sekä Kristinusko ja moraali - ei olisi luultavasti uskonut korviaan. Kenties hänen olisi ollut pakko myöntää, että kristityt tutkijat olivat oikeassa: ilman kristillistä moraalia olisimme todellakin pahempia ihmisiä kuin nyt.

  Mutta on yksi alue, missä ajatellaan olevan yhä jonkinlaista itsegeneroituvaa, omalakista, transendenttista hyvyyttä.

  Tämä alue on taide. Estetiikka.

  Sinne ei pahuuden tuulien uskota puhaltavan, vaan estetiikka voi olla historiatonta, ajatonta, puhdasta - niin, sanalla sanoen pelkkää taidetta.

  Kuinka ollakaan, pidän tätä ajatusta valtavan naiivina. Olen siinä mielessä nominalisti, etten voi hyväksyä kulttuurimme, sanojemme ja käsitteidemme ulkopuolella vallitsevaa toista, todempaa todellisuutta, josta kaikki muu on viime kädessä heijastusta tai kaikua. Tällainen tuo mieleeni väistämättä vanhan Homunculus-paran.

  Muistan joskus lukeneeni - tulkinta oli filosofi Richard Rortyn - että nuoren Vladimir Nabokovin mielestä aikaan ja sen sattumiin sidottu elämä ei saanut koskaan olla taiteen (eikä siis kirjailijankaan) kohde. Kirjailijan ei pitänyt käsitellä vaikkapa sellaisia yhteiskunnallisia joutavuuksia kuten Nabokovin "roskakirjailijoiksi" luonnehtimat Orwell, Zola, Mann, Balzac tai Gorki. Nabokov oli varma, että moraalinen totuus oli esteettisessä hurmiossa, sillä "runoilija ei tapa ketään."

  Pikkuhiljaa Nabokov alkoi epäillä omaa teoriaansa. Hän huomasi, että hänen esteettinen hurmionsa karkotti - tai vielä pahemmin: sulki pois - kärsivän lähimmäisen. Mikään muu ajatus ei ollut Nabokoville kauhistavampi kuin se, että hän mahdollisesti olisi joskus aiheuttanut jollekin tuskaa, ollut tietämättään julma.

  Nabokovin erilaisten esteettisten pakkomielteiden vallassa olevat päähenkilöt olivat poikkeuksetta paatuneita julmureita. He olivat sukua Henry Jamesin Naisen muotokuvan Gilbert Osmondille, jonka elämän pääasia oli taide ja estetiikka, kaiken sopivaisuus - joka hylki kuin liukas jääpinta inhimillistä lämpöä ja karheutta. "Tämä koti oli pimeyden ja äänettömyyden tukehduttava tyyssija. Osmondin kaunosieluisuus ei tuonut siihen valoa eikä ilmaa, se näytti vain kurkistavan sisään korkealta, pienestä ikkunasta..." kuvaili James. Osmondin - ja Nabokovin romaanihenkilöiden moraali - oli perhostenkeräilijän moraalia. Mutta lukijaa nämä henkilöt alkoivat koskettaa vasta kun heidän tekojensa seurauksetkin kuvattiin; Nabokovin kirjat muuttuivat osaksi kirjallisuudenhistoriaa sen jälkeen, kun hän oli hylännyt estetiikan taiteen keskeisimpänä arvona.

  Lopulta Rorty uskaltautui peräämään taiteilijalta jotakin ennenkuulumatonta - jotakin, jota nykyaika pitää suoranaisena taiteenvastaisuutena: moraalia. Julmassa, tuskaa täynnä olevassa maailmassa taiteilijan ei ole lupa varastaa kanssaihmisensä kärsimystä ja tehdä siitä spektaakkelia, yksityistä nautintoa, josta saattoi nautiskella torkkupeiton alla punaviinilasi kädessä. Rorty piti halveksuttavana kärsimyksestä ja inhimillisyydestä riisuttua gourmet-tappamista - jolla meillä on lupa mässäillä kuin Ross-broilerien marinoidulla lihalla - ja sen puolustamista erilaisilla sublimaatioteorioilla.

  Oikeastaan se, mitä taiteilijalta pitäisi vaatia - mitä häneltä pitäisi kysyä, on tässä: Mitä olet tehnyt inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi?

  Ehkä sellainen kysymys on taantumusta, mutta jos on, niin - olkoon.