Ensin hahmo tuli vastaan Jonathan Franzénin kirjassa Vapaus. Sitten Chris Cleaven Little Been tarinassa ja jopa J. M. Coetzeen Kesässä. Ja nyt kun sain viimein loppuun David Grossmanin liki 700-sivuisen Sinne missä maa päättyy, sama hahmo muodosti jälleen kirjan keskeisen jännitteen.
Hahmo on keski-ikäinen nainen, joka tiedä, mitä haluaa - joka on jatkuvassa kriisissä - joka poukkoilee ja vääntelehtii epämääräisen tyytymättömyyden vallassa. Sekä kipuilee kahden miehen välissä osaamatta päättää, kumpaa rakastaa.
Merkillisintä on, että kaikki edellä kuvatun hahmon luoneet kirjoittajat ovat miehiä - vieläpä eri maalaisia niin, että sukupuolikokemus tuntuisi olevan yhteinen (ainakin länsimaissa). Franzén asuu Yhdysvalloissa, Cleave on britti ja Grossman israelilainen. Nobel-palkittu Coetzee asuu Australiassa, mutta on syntynyt Etelä-Afrikassa.
Kuvattu naishahmo teki lukemisestani kiusallista. Katsoin peiliin erottaakseni hahmon omasta kuvasta, mutten kyennyt. Jokin totuus piili taustalla - mutta oliko se totuus, jonka vain ulkopuolinen, toista sukupuolta edustava näki - tai vain koki?
Enkö tosiaankaan tiennyt, mitä halusin? Enkö pystynyt päättämään? Olinko kroonisesti tyytymätön? Hiersinkö miehiä samalla piinaavalla tavalla kuin kirjoissa kuvatut naiset - saippuanliukkaalla, johon oli mahdoton tarttua ja joka luiskahteli kädestä? Heti kun mies nimittäin tarjosi naisen ongelmaan ratkaisua, tämä pyörsikin puheensa. Tai loukkaantui.
Kummallista. En tunnistanut itseäni, vaikka miten yritin. Ehkä elin itsepetoksen vallassa.
Lukukokemuksen kiusallisuus saattoi johtua myös tästä: näissä naisissa oli jotakin vanhanaikaisen karikatyyristä. Olisiko mahdollista, että he kaikesta huolimatta muotoutuivat miesten omista peloista ja turhaumista? Tai vieläkin paremmin: ehkä kyse oli paljon suuremmasta kuviosta - siitä, että elimme sukupuoliroolien murroksen aikaa (siitä todistavat kenties avioerotkin). Ehkä tuo hahmo piirtyi esiin silkasta muutoksen tuskasta - epätietoisuudesta ja -varmuudesta uuden oudon naisen edessä, joka ei tyytynyt enää olemaan vaiti ja kaunis ja jättämään vakavat hommat miehille.
Mutta ehkä nainen itsekin on hämmentynyt tästä muutoksesta.
Miehet ovat vuosikymmeniä kärsineet tuntemattomasta sairaudesta, jonka aiheuttajana on elämä. Sairauden nimi on Weltschmerz, maailmantuska. Weltschmerziin vedoten lukemattomat miehet ovat antaneet itselleen luvan mitä onnettomimpiin tekoihin - valumaan ilta toisensa jälkeen pitkin tahmeaa kapakkapöytää ja käyttämään maksullisia naisia, olihan kaikki kuitenkin viime kädessä "merkityksetöntä ja tyhjää". Jokainen rikos on ollut mitätön tähän seikkaan verrattuna. Tuo tuska on oikeuttanut kaiken moraalittomuuden, koska tuska on repäissyt verhon elämän edestä ja paljastanut totuuden: näyttämöllä ei ole mitään.
Tähän asti yksin nainen on kyennyt parantamaan Weltschmerzistä kärsivän miehen, juuri nainen on ollut miehen avain merkitykselliseen elämään. "Tekemällä kodin" nainen on pystyttänyt rakenteet, joita mies on turhaan hapuillut hahmottomuudesta. Nainen muodosti jo omalla olemuksellaan "perheen", sillä hän kantoi vielä syntymättömien lapsien, nauttimattomien aterioiden ja yöllisen hellyyden lupauksia. Sen jälkeen kun naiseuden muodostama "perhe" oli valmis, miehelle avautui myös mahdollisuus kapinaan sitä vastaan - näinkin hän saattoi pystyttää elämälleen telineet.
Mutta "uusi nainen" ei suostunutkaan enää rakentajaksi, vaan hajotti ja löi pirstaleiksi kaiken pyhän, sairastuen lisäksi äänekkääseen, voihkivaan maailmantuskaan. Koko yhteiskuntaruumiin terveys oli sen vuoksi uhattuna. Mies tunsi itsensä voimattomammaksi ja avuttomammaksi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty nuorena poikamiehenä kotoa itselliseen elämään. Yhtäkkiä hän ei kyennytkään siihen, vaan lamaantui eksistentiaalisesta kauhusta - miten sukat pestiinkään, miten teevesi keitettiin, miten usein wc pitäisi kuurata.
Lopulta jopa pelastajaksi luultu vaimo paljastui hermokimpuksi, joka kenties osasi asetella leikkokukat maljakkoon, mutta teki sen tyytymättömänä, huutomerkillä varustettua mielenosoituskylttiä kantaen, että hänestä olisi toki kosolti muuhunkin. Nainen ei vain itsekään osannut riuhtaista itseään uusiksi, täysivaltaiseksi ja itselliseksi, vaan häälyi toinen jalka keittiössä, toinen eteisessä.
Tuloksena epätahtinen tanssi, jota ei edes rakkaus pelasta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. tammikuuta 2012
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Erämaista
Sain eilen loppuun myös toisen tämän vuoden kirjauutuuden, Don DeLillon Omegapisteen. Valehtelisin hehkuttaessani sitä. Se ei ollut hehkuva teos, se oli kuiva ja pölyinen kuin autiomaan tuuli. Autiomaista, kaikilla tasoilla, se myös kertoi.
Olen varma, että näitä pieniä, määrittelemättömiä ajatuksia - kuin hiekanjyviä - ei olisi kukaan noteerannut ilman että kyseessä oli itse Don, kirjallisuuden herra.
Kerroin vähän aikaa sitten kutsuilla, että minä ja entinen miesystäväni olimme erään elokuvan jälkeen huomanneet kiinnittäneemme huomiomme tismalleen samaan, merkityksettömään yksityiskohtaan - so. äänimaisemaan kuvassa, jossa oli valaistu ikkuna rappeutuneessa talossa. Ääni oli kohinaa, jonkinlaista ohimenevän junan tapaista, etäisen kaupungin huminaa sataan desibeliin sommiteltuna.
Tällaisiin outoihin yksityiskohtiin jään usein kiinni. Ne ovat merkityksellisiä minulle, sillä ne tuntuvat viestivän toisesta maailmasta näkyvän hälinän takaa.
Gianni Celatin kirja Neljä novellia näennäisyyksistä on yksi yritys kertoa samanlaisista hetkistä. Muistan siitä yhä sähköjohdot. Sähköjohdot ovat kiehtoneet minua aina, niiden särinä, mykkä pelottavuus. Ne ovat tulleet uniini ja estäneet lentoni pois kaupungista, jonka sokkeloon olen kahlehdittu.
Omegapisteessä oli myös saman suvun havaintoja. Kivestä ja äänettömyydestä, tunteesta, joka vallitsee ennen eksymistä.
Jostakin syystä olen aina pitänyt erämaista. Sana "erä" ei tee niille oikeutta, sillä se viittaa aina palaseen, osuuteen. Erämaa ei kenenkään omaa, se karkaa määrittelyitä kuten siihen kuuluva horisonttikin (ilmaisu Etämaa olisi monin verroin parempi). Vain lapsi ajattelee autossa istuessaan, että "kuu seuraa meitä". Elämä romuttaa tämän megalomaanisen illuusion - parhaassa tapauksessa tekee siitä lohdullista.
On lohduttavaa löytää alueita, kaupunginkin keskeltä ohdakkeisia joutomaita, joilla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta.
Erämaa ei odota ketään, ei edes tonttikeinottelijaa. Se tarjoaa itsensä sellaisenaan, kivineen ja rosoineen, hedelmättömyyksineen, jaksamatta edes kuiskata "ota tai jätä".
Kun tarkoituksilla täytetty ihminen katoaa tähän maisemaan, hän kohtaa oman omegapisteensä.
Ps. Hupaisaa, että omegapiste-käsitteen on luonut mies, jonka sukunimi on näin rehevä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Pierre_Teilhard_de_Chardin
Olen varma, että näitä pieniä, määrittelemättömiä ajatuksia - kuin hiekanjyviä - ei olisi kukaan noteerannut ilman että kyseessä oli itse Don, kirjallisuuden herra.
Kerroin vähän aikaa sitten kutsuilla, että minä ja entinen miesystäväni olimme erään elokuvan jälkeen huomanneet kiinnittäneemme huomiomme tismalleen samaan, merkityksettömään yksityiskohtaan - so. äänimaisemaan kuvassa, jossa oli valaistu ikkuna rappeutuneessa talossa. Ääni oli kohinaa, jonkinlaista ohimenevän junan tapaista, etäisen kaupungin huminaa sataan desibeliin sommiteltuna.
Tällaisiin outoihin yksityiskohtiin jään usein kiinni. Ne ovat merkityksellisiä minulle, sillä ne tuntuvat viestivän toisesta maailmasta näkyvän hälinän takaa.
Gianni Celatin kirja Neljä novellia näennäisyyksistä on yksi yritys kertoa samanlaisista hetkistä. Muistan siitä yhä sähköjohdot. Sähköjohdot ovat kiehtoneet minua aina, niiden särinä, mykkä pelottavuus. Ne ovat tulleet uniini ja estäneet lentoni pois kaupungista, jonka sokkeloon olen kahlehdittu.
Omegapisteessä oli myös saman suvun havaintoja. Kivestä ja äänettömyydestä, tunteesta, joka vallitsee ennen eksymistä.
Jostakin syystä olen aina pitänyt erämaista. Sana "erä" ei tee niille oikeutta, sillä se viittaa aina palaseen, osuuteen. Erämaa ei kenenkään omaa, se karkaa määrittelyitä kuten siihen kuuluva horisonttikin (ilmaisu Etämaa olisi monin verroin parempi). Vain lapsi ajattelee autossa istuessaan, että "kuu seuraa meitä". Elämä romuttaa tämän megalomaanisen illuusion - parhaassa tapauksessa tekee siitä lohdullista.
On lohduttavaa löytää alueita, kaupunginkin keskeltä ohdakkeisia joutomaita, joilla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta.
Erämaa ei odota ketään, ei edes tonttikeinottelijaa. Se tarjoaa itsensä sellaisenaan, kivineen ja rosoineen, hedelmättömyyksineen, jaksamatta edes kuiskata "ota tai jätä".
Kun tarkoituksilla täytetty ihminen katoaa tähän maisemaan, hän kohtaa oman omegapisteensä.
Ps. Hupaisaa, että omegapiste-käsitteen on luonut mies, jonka sukunimi on näin rehevä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Pierre_Teilhard_de_Chardin
lauantai 5. marraskuuta 2011
Vapaudesta
Luin vastikään Jonathan Franzénin Vapauden, massiivisen, yli 600-sivuisen tiiliskiviromaanin keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä 1980-luvulta tähän päivään. Ensimmäiset 200 sivua olivat kohtuullisen puuduttavat, kunnes jossakin niillä paikkein teksti alkoi saada sävyjä ja virrata (kenties jotkut kirjat vaativat yhtä pitkän tutustumisvaiheen kuin ihmiset).
Muutama ajatus jäi elämään kirjan jälkeen.
Kirjassa nuori mies sanoutui irti perheensä liberaali-demokraattisesta aateperinnöstä ja tunsi vetoa republikaaneihin sen tähden, että republikaanit eivät ainakaan halveksineet ihmisiä. Inhosivat kyllä, mutta vain siksi, että ensinmainitut inhosivat ensin.
Ajatus kolahti, koska aloin miettiä itseäni - ja samalla suomalaista yhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiriä.
Olen miettinyt paljon suomalaista yhteiskuntaa viime vuosina, koska se on mullistunut monin tavoin aikuisikäni aikana. Olen kokenut saman aikakauden, jota Franzén kirjassaan kuvaa. Minäkin olen etsinyt optimaalista vapautta, sellaista, joka ottaisi huomioon myös olosuhteet, kanssaihmiset ja mahdollisuuksien tasa-arvon.
Pari vuotta sitten luin Helsingin Sanomista reportaasin Yhdysvaltojen osavaltioita kiertävästä lääkärien ja hoitajien vapaaehtoisesta kenttäsairaalasta, missä sairausvakuutusta vailla olevat saattoivat hoidattaa itseään ilmaiseksi.
Olin kuin ällikällä lyöty, kun jutussa haastatellut laitapuolen kulkijat ja köyhät ihmiset puolustivat Yhdysvaltojen terveyspolitiikkaa, vastustivat terveydenhuollon uudistushankkeita ja kerrassaan syyttivät itseään omasta syrjäytymisestään.
Vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat myös Franzénin kirjassa köyhien ja osattomien varallisuuden mittapuu. Muuta vapautta he eivät tunteneet, sillä valtio oli heille vihollinen, joka auttamatta rajoitti. Niinpä he vaalivat oikeuttaan ryypätä, ajella autoa kännissä, tupakoida keuhkonsa mustiksi, öljytä asettaan ja olla rasisteja.
Kielto on kielto vain, jos sen takana vaikuttaa sääntö. Monet kielloista ovat tosin peräisin aikojen takaa, emmekä muista mistä syystä ne alun perin luotiin, mutta tottelemme yhä niiden heijastuksia ja kaikuja... Vapaus on aina vapautta jostakin. Mutta mikä on vapauden oikea annostus? Onko se niin yksinkertaista niin kuin Tuomas Enbuske taannoisessa kolumnissaan kirjoitti: suvaitsevaisuus on ällöä, koska viime kädessä se tarkoittaa luvan pyytämistä asioille, joihin ei tarvitse pyytää lupaa?
Vapaus edellyttää tervettä yhteiskunnallista heterogeenisuutta. Tämä taas tarkoittaa vaihtelua ja muutosta, ja koska tällaiset tilat edellyttävät jatkuvaa liikettä, vapaus tarvitsee toteutuakseen suvaitsevaisuutta. Ihmismieli jää helposti kiinni, rutinoituu nopsaan, luutuu ja kasvattaa pahkoja vääriin paikkoihin. Suvaitsevaisuus on mahlaa monoliittisen yksilökäytöksen ja ympärillä tapahtuvan liikkeen välillä. Se vaatii jatkuvaa lämpöä - ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa - pysyäkseen juoksevana ja omaa mielen tahdonalaista liikuttamista, venyttelyä, joka saattaa välillä tehdä kipeääkin jähmeässä sielussa.
Suvaitsevaisuus on sielun notkeuden ylläpitoa.
Kun koko yhteiskunta näyttää luutuvan itsestään väsyneenä, usein rasitusten (sodan, laman...) kuormittamana, yksilönvapaudet kaventuvat kaventumistaan. Ensimmäinen merkki tästä on se, että moraalikysymykset nousevat esiin. Moraalista aletaan puhua kiivaaseen sävyyn - kaikkialla nähdään merkkejä moraalin rapautumisesta. Yleensä sen syyksi ei nähdä rahvasta, joka vaalii vapauttaan kuin ballerina hapertuneita trikoitaan; pitää kiinni oikeudestaan tupakoida keuhkonsa mustiksi ja öjljytä aseitaan. Ei, moraalin rappio on näkyvissä ennen muuta yhteiskunnan ns. eliitissä, niissä, jotka asettavat kyseenalaiseksi luutuneet tavat - jotka ovat valitsemassa homoa presidentiksi, kuvaavat salaa sikaloita ja ehdottavat sukupuolineutraalia lastenkasvatusta.
Samalla lisääntyy päinvastainen liike, ns. eliitin halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät seuraa perässä. Tämä halveksunta - se on viime kädessä ylemmyyttä, jonka molemmat osapuolet tunnustavat - on eräänlainen rappion sinetti.
Mahla lakkaa juoksemasta. Suvaitsevaisuudesta, jonka pitäisi ylläpitää vuoropuhelua ja vähentää kitkaa eri kerrosten välillä, tulee joillekin kirosana ja joillekin iskulause.
Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät suo lämpöä. Viha, aggressiivisuus ja hedelmätön kritiikki vallitsevat.
Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kehitys, joka oli jo käynnissä - suomalaisen yhteiskunnan vaiheittainen avautuminen ja moninaistuminen - on katkennut ykskaks kuin veitsellä leikaten? Moniäänisyyden on syrjäyttänyt vaatimus "olla yksi muista", "tavallinen", "perus". Se on kuin vanhakantainen, kumpujen yöstä kohonnut isän tai äidin tuhahdus: "Luuletko olevasi muita parempi?"
Luulen, että syy piilee tässä: kulttuurinen suvaitsemattomuus juontuu ennen muuta taloudellisten erojen viimeaikaisesta kasvusta. Eikä vain tuloerojen, vaan myös mahdollisuuksien erojen - vain paras kelpaa, vain hyvillä on lupa nousta esiin ja loistaa, neuvolasta eläkepäiviin saakka ihmisten välille kehitellään vertailutilannetta. Sumusäässä erottuu joukko ekaluokkalaisia, jotka juoksevat itku kurkussa maastolenkkiä, sisällä luokassa mitataan kymmenen minuutin päässälaskutaitoa, kirjaston lukusalissa päntätään pääsystä yliopistoihin. Työpaikalla kiritään, kuka suoriutuu parhaiten projektista ja palkitaan siksi palkankorotuksella ja ylennyksellä; ravintolan baaritiskillä vertaillaan kauneimpia ja komeimpia. Lopulta vuorossa ovat lapset, joiden kehityksestä vanhemmat kilpailevat syntymästä saakka; kuka kääntyy ensin selältä vatsalleen, kuka ei laske enää housuihinsa puolivuotiaana, kuka osaa lukea neljän vanhana
On enää vain harvoja asioita, joihin kilpailu - tuo markkinamiehen tehokkain ase, mentaalinen Magnum 44 - ei enää ulotu. Taidekaan ei ole enää siitä vapaata. Kaikki asiat, joille voidaan antaa nimi (sillä nimi on tuotteistamisen ehdoton edellytys), on mahdollista saattaa kilpailun piiriin. Sen vuoksi uusia käsitteitä vyöryy jatkuvalla syötöllä sanastoomme.
Tauoton kilpailu - häviäjien suuret massat ja voittajien pieni populaatio - syö hiljalleen kaiken suvaitsevaisuuden yhteiskunnasta. Ja samalla vapaus kapenee kapenemistaan. Vai onko vapautta olla vain joko tai?
Muutama ajatus jäi elämään kirjan jälkeen.
Kirjassa nuori mies sanoutui irti perheensä liberaali-demokraattisesta aateperinnöstä ja tunsi vetoa republikaaneihin sen tähden, että republikaanit eivät ainakaan halveksineet ihmisiä. Inhosivat kyllä, mutta vain siksi, että ensinmainitut inhosivat ensin.
Ajatus kolahti, koska aloin miettiä itseäni - ja samalla suomalaista yhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiriä.
Olen miettinyt paljon suomalaista yhteiskuntaa viime vuosina, koska se on mullistunut monin tavoin aikuisikäni aikana. Olen kokenut saman aikakauden, jota Franzén kirjassaan kuvaa. Minäkin olen etsinyt optimaalista vapautta, sellaista, joka ottaisi huomioon myös olosuhteet, kanssaihmiset ja mahdollisuuksien tasa-arvon.
Pari vuotta sitten luin Helsingin Sanomista reportaasin Yhdysvaltojen osavaltioita kiertävästä lääkärien ja hoitajien vapaaehtoisesta kenttäsairaalasta, missä sairausvakuutusta vailla olevat saattoivat hoidattaa itseään ilmaiseksi.
Olin kuin ällikällä lyöty, kun jutussa haastatellut laitapuolen kulkijat ja köyhät ihmiset puolustivat Yhdysvaltojen terveyspolitiikkaa, vastustivat terveydenhuollon uudistushankkeita ja kerrassaan syyttivät itseään omasta syrjäytymisestään.
Vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat myös Franzénin kirjassa köyhien ja osattomien varallisuuden mittapuu. Muuta vapautta he eivät tunteneet, sillä valtio oli heille vihollinen, joka auttamatta rajoitti. Niinpä he vaalivat oikeuttaan ryypätä, ajella autoa kännissä, tupakoida keuhkonsa mustiksi, öljytä asettaan ja olla rasisteja.
Kielto on kielto vain, jos sen takana vaikuttaa sääntö. Monet kielloista ovat tosin peräisin aikojen takaa, emmekä muista mistä syystä ne alun perin luotiin, mutta tottelemme yhä niiden heijastuksia ja kaikuja... Vapaus on aina vapautta jostakin. Mutta mikä on vapauden oikea annostus? Onko se niin yksinkertaista niin kuin Tuomas Enbuske taannoisessa kolumnissaan kirjoitti: suvaitsevaisuus on ällöä, koska viime kädessä se tarkoittaa luvan pyytämistä asioille, joihin ei tarvitse pyytää lupaa?
Vapaus edellyttää tervettä yhteiskunnallista heterogeenisuutta. Tämä taas tarkoittaa vaihtelua ja muutosta, ja koska tällaiset tilat edellyttävät jatkuvaa liikettä, vapaus tarvitsee toteutuakseen suvaitsevaisuutta. Ihmismieli jää helposti kiinni, rutinoituu nopsaan, luutuu ja kasvattaa pahkoja vääriin paikkoihin. Suvaitsevaisuus on mahlaa monoliittisen yksilökäytöksen ja ympärillä tapahtuvan liikkeen välillä. Se vaatii jatkuvaa lämpöä - ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa - pysyäkseen juoksevana ja omaa mielen tahdonalaista liikuttamista, venyttelyä, joka saattaa välillä tehdä kipeääkin jähmeässä sielussa.
Suvaitsevaisuus on sielun notkeuden ylläpitoa.
Kun koko yhteiskunta näyttää luutuvan itsestään väsyneenä, usein rasitusten (sodan, laman...) kuormittamana, yksilönvapaudet kaventuvat kaventumistaan. Ensimmäinen merkki tästä on se, että moraalikysymykset nousevat esiin. Moraalista aletaan puhua kiivaaseen sävyyn - kaikkialla nähdään merkkejä moraalin rapautumisesta. Yleensä sen syyksi ei nähdä rahvasta, joka vaalii vapauttaan kuin ballerina hapertuneita trikoitaan; pitää kiinni oikeudestaan tupakoida keuhkonsa mustiksi ja öjljytä aseitaan. Ei, moraalin rappio on näkyvissä ennen muuta yhteiskunnan ns. eliitissä, niissä, jotka asettavat kyseenalaiseksi luutuneet tavat - jotka ovat valitsemassa homoa presidentiksi, kuvaavat salaa sikaloita ja ehdottavat sukupuolineutraalia lastenkasvatusta.
Samalla lisääntyy päinvastainen liike, ns. eliitin halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät seuraa perässä. Tämä halveksunta - se on viime kädessä ylemmyyttä, jonka molemmat osapuolet tunnustavat - on eräänlainen rappion sinetti.
Mahla lakkaa juoksemasta. Suvaitsevaisuudesta, jonka pitäisi ylläpitää vuoropuhelua ja vähentää kitkaa eri kerrosten välillä, tulee joillekin kirosana ja joillekin iskulause.
Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät suo lämpöä. Viha, aggressiivisuus ja hedelmätön kritiikki vallitsevat.
Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kehitys, joka oli jo käynnissä - suomalaisen yhteiskunnan vaiheittainen avautuminen ja moninaistuminen - on katkennut ykskaks kuin veitsellä leikaten? Moniäänisyyden on syrjäyttänyt vaatimus "olla yksi muista", "tavallinen", "perus". Se on kuin vanhakantainen, kumpujen yöstä kohonnut isän tai äidin tuhahdus: "Luuletko olevasi muita parempi?"
Luulen, että syy piilee tässä: kulttuurinen suvaitsemattomuus juontuu ennen muuta taloudellisten erojen viimeaikaisesta kasvusta. Eikä vain tuloerojen, vaan myös mahdollisuuksien erojen - vain paras kelpaa, vain hyvillä on lupa nousta esiin ja loistaa, neuvolasta eläkepäiviin saakka ihmisten välille kehitellään vertailutilannetta. Sumusäässä erottuu joukko ekaluokkalaisia, jotka juoksevat itku kurkussa maastolenkkiä, sisällä luokassa mitataan kymmenen minuutin päässälaskutaitoa, kirjaston lukusalissa päntätään pääsystä yliopistoihin. Työpaikalla kiritään, kuka suoriutuu parhaiten projektista ja palkitaan siksi palkankorotuksella ja ylennyksellä; ravintolan baaritiskillä vertaillaan kauneimpia ja komeimpia. Lopulta vuorossa ovat lapset, joiden kehityksestä vanhemmat kilpailevat syntymästä saakka; kuka kääntyy ensin selältä vatsalleen, kuka ei laske enää housuihinsa puolivuotiaana, kuka osaa lukea neljän vanhana
On enää vain harvoja asioita, joihin kilpailu - tuo markkinamiehen tehokkain ase, mentaalinen Magnum 44 - ei enää ulotu. Taidekaan ei ole enää siitä vapaata. Kaikki asiat, joille voidaan antaa nimi (sillä nimi on tuotteistamisen ehdoton edellytys), on mahdollista saattaa kilpailun piiriin. Sen vuoksi uusia käsitteitä vyöryy jatkuvalla syötöllä sanastoomme.
Tauoton kilpailu - häviäjien suuret massat ja voittajien pieni populaatio - syö hiljalleen kaiken suvaitsevaisuuden yhteiskunnasta. Ja samalla vapaus kapenee kapenemistaan. Vai onko vapautta olla vain joko tai?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)