Pikku miehiä ja naisia

Lapsuus on historiallisesti melko nuori keksintö - ennen 1600-luvun alkua lapset olivat vain pikku ihmisiä, jotka keekoilivat aikuisten vaatteissa. Aina viime vuosisataan saakka lapsilla teetettiin niin ikään raskaita maanviljelys- ja kotitöitä. Oikeastaan vasta 1800-luvun romantiikan myötä lapset alettiin mieltää sellaisiksi viattomiksi ja puhtaiksi olennoiksi, joita tuli suojella, helliä ja vaalia, kun heidän siihen saakka oli ajateltu olevan lähinnä eläimellisen perisynnin vallassa. Synti piti tietenkin piiskata heistä ulos.

  Aikuisten ja lasten välille tehtiin joka tapauksessa vihdoin ero. Alettiin puhua vanhempien velvollisuuksista ja lasten oikeuksista.

  Viime vuosikymmeninä on kuitenkin siirrytty uuteen vaiheeseen. Lapsilla on oikeuksia ja vanhemmilla velvollisuuksia enemmän kuin koskaan, mutta samalla on tapahtunut muutos: lapsuus ja aikuisuus ovat lähentyneet toisiaan.

  Tämä muutos on lähtenyt tietenkin aikuisten puolelta.

  Vanhempien keskenjäänyttä identiteettityötä jatketaan nimittäin lapsissa. Lapsiin heijastetaan omia toiveita ja fantasioita, joista osa on sukupuolisia. Tämä näkyy mm. siinä, että parin tasa-arvoisemman vuosikymmenen jälkeen tyttöjen ja poikien maailmat on taas osin kuviteltujen biologisten erojen mukaan (http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-truth-about-boys-and-girls) revitty väkivaltaisesti erilleen. Tunnetuimmat pedagogit ovat saaneet palstatilaa nimenomaan sukupuolten puolustajina (esimerkiksi Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore), vaikka erot tyttöjen ja poikien välillä eivät ole niin jyrkkiä kuin yleensä kuvitellaan. Samastumista toki lapset kaipaavat, mutta kehen ja millaisiin esikuviin, se lienee toinen juttu. Ehkä onkin niin, että lapset haluavat samastua sukupuoliin juuri siksi, että tarttumapinta ns. kypsän aikuisen rooliin on käynyt niin ohueksi?

  Toisin sanoen, olisiko sukupuoli enää se varmin piirre, joka erottaa aikuisen lapsesta - eikä esimerkiksi vastuullinen, johdonmukainen käytös, varmuus tai älykkyys?

  Lapsen kasvuun heijastetaan myös aikuisten tasa-arvokamppailun piirteet ja kipuilu oman sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Lapsi ei saa kasvaa tässä suhteessa vapaasti, vaan sukupuolinen kehitys on se nimenomainen alue, jossa häntä pitää erityisen rankalla kädellä ja alleviivaten ohjastaa - mikä on "miehekästä", mikä "naisellista", mitkä värit ovat tyttöjen ja mitkä poikien, millaiset lelut sopivat ainoastaan tytöille ja mitkä pojille.

  En tietenkään tahdo tyystin kieltää luontaisia eroja sukupuolten välillä, mutta neurologisten tutkimusten mukaan ne ovat monin verroin pienemmät kuin mitä mielikuvamaailma ympärillämme kaiken aikaa toitottaa. Siinä, että tyttöjen ja poikien maailmat erotellaan jyrkästi toisistaan, piilee erityisen vahva kaupallinen intressi. Kun lapset eivät saa käyttää samoja vaatteita eivätkä leikkiä samoilla leluilla, vaatteita ja leluja voidaan myydä tuplasti enemmän.

  Ainakin oma kokemukseni on osoittanut, etteivät asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia - tai pitäisikö sanoa: punaisia ja sinisiä. Suurin osa lapsista liikkuu nimittäin eri violetin sävyissä, kuka enemmän syklaamissa, kuka taas liilassa.

  Mutta koska vanhemmat itse korostavat nykyisin vahvasti sukupuoliroolejaan, he haluavat nähdä roolit lapsissaankin - noissa pikku miehissä ja naisissa.

  Aikuisten ja lasten roolien tasa-arvoistuminen ja kasvatuksen muuttuminen yhä enemmän eräänlaiseksi neuvottelutilanteeksi näkyy siinäkin, että myös sukupuolta korostavaa käyttäytymistä harrastetaan yhdessä. Niinpä isät ja pojat pelaavat yhdessä väkivaltapelejä ikärajoista välittämättä - kysehän on perheen yhteisestä vapaa-ajanvietosta - ja äidit ja ala-asteikäiset tyttäret käyvät yhdessä ostelemassa meikkejä ja shoppaamassa samoissa vaateliikkeissä samoja vaatteita.

  Tästä ei kanneta huolta, sillä syyllisyys vähäisestä yhteisestä ajasta painaa jokaisen vanhemman mieltä. Kun syyllisyyteen kuitenkin yhdistyy vahva oma halu tehdä omia asioita omalla ajalla, ratkaisuksi käy niiden tekeminen yhdessä lapsen kanssa.

  Samanaikaisesti lasten turvattomuus on lisääntynyt voimakkaasti. Mikä oudointa, nykyisin yli 80 prosenttia lasten peloista liittyy jollakin tavoin mielikuviin. Kun jo 3-4 -vuotiaille pojille markkinoidaan erilaisia aikuisten kehittämiä "hirviömaailmoja" ja heidän paidoissaan on aikuisten mielestä niin mageita "pääkalloja" ja verisiä tekstejä, onko ihme, että lapset pelkäävät? http://www.sorsafoundation.fi/documents/Anja%20Riitta%20Lahikainen%203.11.%20Perjantaiyliopisto.pdf

  On edetty hyvin pieni matka siitä, etteivät pojat saa itkeä. Eivät he saa, vieläkään. Eivätkä missään tapauksessa pelätä.

  Viime aikoina on kohistu niin ikään Allerin uudesta 6-12 -vuotiaille tytöille suunnatusta kauneuslehdestä. Vaikka on totta, että tytöt ennenkin leikkivät "hienoa rouvaa", paperinukilla ja barbeilla, ero faktan ja fiktion välillä oli tuolloin suuri - tosimaailma täytti suurimman osan lapsen arjesta ja fiktio oli vain poikkeus. Myös ero aikuisten ja lasten välillä oli selvä.

  Nyt ei.

  Monet kuusivuotiaat elävät yhä maagisen ajattelun vaihetta. Siinä vaiheessa sängyn alla asuu aivan oikeita mörköjä, joulupukki on olemassa ja lapsi "ihan totta!" näki metsässä ilmielävän keijun. Moni lapsi säilyttää osan maagista ajatteluaan aina pitkälle latenssi-ikään saakka. Isän kanssa pelattu hirviöpeli ei kuitenkaan saa koskaan turvallista sadun loppua, jossa paha saa palkkansa ja hyvä voittaa, vaan örkkejä tulee aina vain enemmän ja ne muuttuvat yhä pelottavimmiksi. Ja mitä sadunomaista ja luovaa on siinä, että pikkutyttöjä opetetaan kuivaharjaamaan selluliittiaan (kuten Allerin julkaisussa)? Paperinukkien fantasiamaailmasta siinä ei ole jälkeäkään.

  Tutkimusten mukaan jo joka viidennellä naisella on ollut nuoruudessaan jonkinasteisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöt ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin 1980-luvulta saakka, jolloin niitä alettiin hoitaa. http://www.syomishairioliitto.fi/sylillinen/SYLILLINEN_1_2010.pdf Erään tutkimuksen mukaan neljä prosenttia teini-ikäisistä tytöistä alkoi ensimmäistä kertaa kantaa huolta ulkonäöstään ja painostaan jo kuusivuotiaana.

   Viime vuosina on hoettu väsymykseen asti, miten pojat pitäisi pelastaa ja tyttöjen antaa olla naisellisia hupakoita.

 Minusta olisi huomattavasti tärkeämpää antaa lasten olla lapsia.

Vaaleanpunaista vihaa

  Jos mitään väriä vihaan, niin vaaleanpunaista. Pidän siitä ainoastaan erään animoidun pantterin värin ominaisuudessa. Sonnit pillastuvat uskomuksen (tosin väärän) mukaan jonkun heilauttaessa punaista liinaa, minä pillastun pinkistä.

  Miksi?

  Siksi, että vaaleanpunainen mielletään tyttöjen väriksi. Jopa aikuisille naisille sitä markkinoidaan jonkinlaisen yltiönaisellisen alleviivauksen välineenä, jonka mukaisesti jopa kännykkäkotelon ja terveyssidepakkauksen on oltava vaaleanpunaisia.

  Puistattavimpia ovat pikkutyttöarmeijat, jotka on puettu vallitsevan värikoodiston mukaisesti - loputon vaaleanpunainen massa kävelemässä aamuisin viipalekouluun. Jo kilometrin päästä erottaa varmasti, ehdottomalla tarkkuudella, kiikaritta, että tulossa on tyttö.

  Miksi tämäntyyppinen alleviivaus tänä tasa-arvon aikana?

  Onko kyse jonkinlaisesta kouristavasta pakoliikkeestä, jolla maailmaa yritetään markkinoida tytöille viattomampana kuin se onkaan?

  Usein kuulee väitettävän, että tytöt itse haluavat vaaleanpunaista. En kiellä oman lapsuuteni keiju- ja prinsessakulttia, mutta näin jälkeen päin ajateltuna näen selvästi, mistä ne ovat kummunneet ja mihin lopulta johtaneet. Kultti sai lisäpontta siitä lapsen oivalluksesta, jonka mukaan kauneus oli tavoiteltava arvo jo pienellekin naissukupuolen jäsenelle (en tosin koskaan ollut sievä pikkutyttö), ja johdonmukainen seuraus oli patologinen itsensä tarkkailu ja oman ulkonäön kritisointi. Muistan yhä, kun olin nuori nainen ja tätini ehdotti minulle "kiertuetta Marilyn Monroena". Äitini harmitteli, että sääreni jäivät liian lyhyiksi mahdollista missiehdokkuutta silmällä pitäen.

 Huomautettakoon hyväntahtoisesti, että sekä tätini että äitini ovat muutoin varsin älykkäitä naisia...

 Omia poikiani kasvattaessa törmäsin asian toiseen, yllätykselliseen puoleen. Kävi nimittäin ilmi, että pojatkin rakastivat helyjä, hameita ja vaaleanpunaista niin kauan kuin sosiaalinen pakko - tietämys siitä, miten pojan tulee käyttäytyä - ei ollut heidän esteenään. Vielä esikoulun ensimmäisenä lukukautena nuorin poikani pyysi itselleen vaaleanpunaista strassipaitaa, mutta keväällä hän jo hylkäsi vaatteen. "Sehän on tyttöjen", hän ilmoitti tärkeänä. Vielä kauan sen jälkeenkin hän kävi kuitenkin haikea ilme kasvoillaan hypistelemässä paitaa vaatekomerossa.

  Poikien kasvatuksessa on runsaasti jäänteitä siitä ajasta, jolloin pojat piti kasvattaa ennen muuta sotamiehiksi. Sota vaati sitä, että lasta jo pienestä pitäen koulittiin tunteettomuuteen (so. pojat eivät saa itkeä) ja häntä kannustettiin nielemään kipunsa. Vähän aikaa sitten näin kolmen pojan leikkivän kukkulanvalloitusta lumikasan päällä. Pian yksi pojista tyrkättiin pahannäköisesti maahan, jonne hän jäi makaamaan vatsallaan. Riensin pojan luokse ja kysyin, sattuiko tähän. Lapasen välistä kuului tukahtunut mutina: "Mee pois..." Huomasin pojan itkevän tuskasta. Hän kuitenkin häpesi niin paljon itkuaan, että makasi viisi minuuttia maassa toisten ivatessa ja heitellessä lumikokkareita hänen päälleen. Vasta kun kyyneleet olivat varmasti kuivuneet, poikaparka - tuskin yhdeksänvuotias - tohti nousta pystyyn.

  Viime vuosien kasvatuskeskustelussa on järjen ääneksi kuitenkin nostettu ennen muuta biologismi - poikien ja tyttöjen luonnon määräämän erilaisuuden korostaminen. Kun halutaan vasiten tähdentää, kuinka typerää lasten kohteleminen ilman roolipaineita on, nostetaan esiin muutama hihhuli, joka ei ole paljastanut lapselleen tämän sukupuolta. Viime aikoina kansa, jopa sen ajattelevin osa, on ivannut ruotsalaista "sukupuolineutraalia päiväkotia".

  Olisiko mahdollista, että sukupuolineutraalin ja vaaleanpunaisen prinsessa-armeijan välissä olisi jokin välimuoto?

  Ainakin minulle elämä on opettanut, että kohtuullisuus ja keskitie - tasapaino - on melkein aina ainoa oikea tie.