Erämaista

Sain eilen loppuun myös toisen tämän vuoden kirjauutuuden, Don DeLillon Omegapisteen. Valehtelisin hehkuttaessani sitä. Se ei ollut hehkuva teos, se oli kuiva ja pölyinen kuin autiomaan tuuli. Autiomaista, kaikilla tasoilla, se myös kertoi.

Olen varma, että näitä pieniä, määrittelemättömiä ajatuksia - kuin hiekanjyviä - ei olisi kukaan noteerannut ilman että kyseessä oli itse Don, kirjallisuuden herra.

Kerroin vähän aikaa sitten kutsuilla, että minä ja entinen miesystäväni olimme erään elokuvan jälkeen huomanneet kiinnittäneemme huomiomme tismalleen samaan, merkityksettömään yksityiskohtaan - so. äänimaisemaan kuvassa, jossa oli valaistu ikkuna rappeutuneessa talossa. Ääni oli kohinaa, jonkinlaista ohimenevän junan tapaista, etäisen kaupungin huminaa sataan desibeliin sommiteltuna.

Tällaisiin outoihin yksityiskohtiin jään usein kiinni. Ne ovat merkityksellisiä minulle, sillä ne tuntuvat viestivän toisesta maailmasta näkyvän hälinän takaa.

Gianni Celatin kirja Neljä novellia näennäisyyksistä on yksi yritys kertoa samanlaisista hetkistä. Muistan siitä yhä sähköjohdot. Sähköjohdot ovat kiehtoneet minua aina, niiden särinä, mykkä pelottavuus. Ne ovat tulleet uniini ja estäneet lentoni pois kaupungista, jonka sokkeloon olen kahlehdittu.

Omegapisteessä oli myös saman suvun havaintoja. Kivestä ja äänettömyydestä, tunteesta, joka vallitsee ennen eksymistä.

Jostakin syystä olen aina pitänyt erämaista. Sana "erä" ei tee niille oikeutta, sillä se viittaa aina palaseen, osuuteen. Erämaa ei kenenkään omaa, se karkaa määrittelyitä kuten siihen kuuluva horisonttikin (ilmaisu Etämaa olisi monin verroin parempi). Vain lapsi ajattelee autossa istuessaan, että "kuu seuraa meitä". Elämä romuttaa tämän megalomaanisen illuusion - parhaassa tapauksessa tekee siitä lohdullista.

On lohduttavaa löytää alueita, kaupunginkin keskeltä ohdakkeisia joutomaita, joilla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta.

Erämaa ei odota ketään, ei edes tonttikeinottelijaa. Se tarjoaa itsensä sellaisenaan, kivineen ja rosoineen, hedelmättömyyksineen, jaksamatta edes kuiskata "ota tai jätä".

Kun tarkoituksilla täytetty ihminen katoaa tähän maisemaan, hän kohtaa oman omegapisteensä.



Ps. Hupaisaa, että omegapiste-käsitteen on luonut mies, jonka sukunimi on näin rehevä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Pierre_Teilhard_de_Chardin

Vapaudesta

Luin vastikään Jonathan Franzénin Vapauden, massiivisen, yli 600-sivuisen tiiliskiviromaanin keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä 1980-luvulta tähän päivään. Ensimmäiset 200 sivua olivat kohtuullisen puuduttavat, kunnes jossakin niillä paikkein teksti alkoi saada sävyjä ja virrata (kenties jotkut kirjat vaativat yhtä pitkän tutustumisvaiheen kuin ihmiset).

Muutama ajatus jäi elämään kirjan jälkeen.

Kirjassa nuori mies sanoutui irti perheensä liberaali-demokraattisesta aateperinnöstä ja tunsi vetoa republikaaneihin sen tähden, että republikaanit eivät ainakaan halveksineet ihmisiä. Inhosivat kyllä, mutta vain siksi, että ensinmainitut inhosivat ensin.

Ajatus kolahti, koska aloin miettiä itseäni - ja samalla suomalaista yhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiriä.

Olen miettinyt paljon suomalaista yhteiskuntaa viime vuosina, koska se on mullistunut monin tavoin aikuisikäni aikana. Olen kokenut saman aikakauden, jota Franzén kirjassaan kuvaa. Minäkin olen etsinyt optimaalista vapautta, sellaista, joka ottaisi huomioon myös olosuhteet, kanssaihmiset ja mahdollisuuksien tasa-arvon.

Pari vuotta sitten luin Helsingin Sanomista reportaasin Yhdysvaltojen osavaltioita kiertävästä lääkärien ja hoitajien vapaaehtoisesta kenttäsairaalasta, missä sairausvakuutusta vailla olevat saattoivat hoidattaa itseään ilmaiseksi.

Olin kuin ällikällä lyöty, kun jutussa haastatellut laitapuolen kulkijat ja köyhät ihmiset puolustivat Yhdysvaltojen terveyspolitiikkaa, vastustivat terveydenhuollon uudistushankkeita ja kerrassaan syyttivät itseään omasta syrjäytymisestään.

Vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat myös Franzénin kirjassa köyhien ja osattomien varallisuuden mittapuu. Muuta vapautta he eivät tunteneet, sillä valtio oli heille vihollinen, joka auttamatta rajoitti. Niinpä he vaalivat oikeuttaan ryypätä, ajella autoa kännissä, tupakoida keuhkonsa mustiksi, öljytä asettaan ja olla rasisteja.

Kielto on kielto vain, jos sen takana vaikuttaa sääntö. Monet kielloista ovat tosin peräisin aikojen takaa, emmekä muista mistä syystä ne alun perin luotiin, mutta tottelemme yhä niiden heijastuksia ja kaikuja... Vapaus on aina vapautta jostakin. Mutta mikä on vapauden oikea annostus? Onko se niin yksinkertaista niin kuin Tuomas Enbuske taannoisessa kolumnissaan kirjoitti: suvaitsevaisuus on ällöä, koska viime kädessä se tarkoittaa luvan pyytämistä asioille, joihin ei tarvitse pyytää lupaa?

Vapaus edellyttää tervettä yhteiskunnallista heterogeenisuutta. Tämä taas tarkoittaa vaihtelua ja muutosta, ja koska tällaiset tilat edellyttävät jatkuvaa liikettä, vapaus tarvitsee toteutuakseen suvaitsevaisuutta. Ihmismieli jää helposti kiinni, rutinoituu nopsaan, luutuu ja kasvattaa pahkoja vääriin paikkoihin. Suvaitsevaisuus on mahlaa monoliittisen yksilökäytöksen ja ympärillä tapahtuvan liikkeen välillä. Se vaatii jatkuvaa lämpöä - ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa - pysyäkseen juoksevana ja omaa mielen tahdonalaista liikuttamista, venyttelyä, joka saattaa välillä tehdä kipeääkin jähmeässä sielussa.

Suvaitsevaisuus on sielun notkeuden ylläpitoa.

Kun koko yhteiskunta näyttää luutuvan itsestään väsyneenä, usein rasitusten (sodan, laman...) kuormittamana, yksilönvapaudet kaventuvat kaventumistaan. Ensimmäinen merkki tästä on se, että moraalikysymykset nousevat esiin. Moraalista aletaan puhua kiivaaseen sävyyn - kaikkialla nähdään merkkejä moraalin rapautumisesta. Yleensä sen syyksi ei nähdä rahvasta, joka vaalii vapauttaan kuin ballerina hapertuneita trikoitaan; pitää kiinni oikeudestaan tupakoida keuhkonsa mustiksi ja öjljytä aseitaan. Ei, moraalin rappio on näkyvissä ennen muuta yhteiskunnan ns. eliitissä, niissä, jotka asettavat kyseenalaiseksi luutuneet tavat - jotka ovat valitsemassa homoa presidentiksi, kuvaavat salaa sikaloita ja ehdottavat sukupuolineutraalia lastenkasvatusta.

Samalla lisääntyy päinvastainen liike, ns. eliitin halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät seuraa perässä. Tämä halveksunta - se on viime kädessä ylemmyyttä, jonka molemmat osapuolet tunnustavat - on eräänlainen rappion sinetti.

Mahla lakkaa juoksemasta. Suvaitsevaisuudesta, jonka pitäisi ylläpitää vuoropuhelua ja vähentää kitkaa eri kerrosten välillä, tulee joillekin kirosana ja joillekin iskulause.

Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät suo lämpöä. Viha, aggressiivisuus ja hedelmätön kritiikki vallitsevat.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kehitys, joka oli jo käynnissä - suomalaisen yhteiskunnan vaiheittainen avautuminen ja moninaistuminen - on katkennut ykskaks kuin veitsellä leikaten? Moniäänisyyden on syrjäyttänyt vaatimus "olla yksi muista", "tavallinen", "perus". Se on kuin vanhakantainen, kumpujen yöstä kohonnut isän tai äidin tuhahdus: "Luuletko olevasi muita parempi?"

Luulen, että syy piilee tässä: kulttuurinen suvaitsemattomuus juontuu ennen muuta taloudellisten erojen viimeaikaisesta kasvusta. Eikä vain tuloerojen, vaan myös mahdollisuuksien erojen - vain paras kelpaa, vain hyvillä on lupa nousta esiin ja loistaa, neuvolasta eläkepäiviin saakka ihmisten välille kehitellään vertailutilannetta. Sumusäässä erottuu joukko ekaluokkalaisia, jotka juoksevat itku kurkussa maastolenkkiä, sisällä luokassa mitataan kymmenen minuutin päässälaskutaitoa, kirjaston lukusalissa päntätään pääsystä yliopistoihin. Työpaikalla kiritään, kuka suoriutuu parhaiten projektista ja palkitaan siksi palkankorotuksella ja ylennyksellä; ravintolan baaritiskillä vertaillaan kauneimpia ja komeimpia. Lopulta vuorossa ovat lapset, joiden kehityksestä vanhemmat kilpailevat syntymästä saakka; kuka kääntyy ensin selältä vatsalleen, kuka ei laske enää housuihinsa puolivuotiaana, kuka osaa lukea neljän vanhana

On enää vain harvoja asioita, joihin kilpailu - tuo markkinamiehen tehokkain ase, mentaalinen Magnum 44 - ei enää ulotu. Taidekaan ei ole enää siitä vapaata. Kaikki asiat, joille voidaan antaa nimi (sillä nimi on tuotteistamisen ehdoton edellytys), on mahdollista saattaa kilpailun piiriin. Sen vuoksi uusia käsitteitä vyöryy jatkuvalla syötöllä sanastoomme.

Tauoton kilpailu - häviäjien suuret massat ja voittajien pieni populaatio - syö hiljalleen kaiken suvaitsevaisuuden yhteiskunnasta. Ja samalla vapaus kapenee kapenemistaan. Vai onko vapautta olla vain joko tai?

Yliyritys

Minä yritän. Olen aina yrittänyt. Olen yrittänyt liikaa.

Vaikka yrittämistä pidetään suomalaisen yhteiskunnan selkäydinnesteenä - hyvinvoinnin ja yhteishyvän kirkasvesilähteenä - se on tukala taakka. Se on koulun jatke, loputonta tenttimistä ei-kellekään ja samalla kaikille.

Yritin, enkä onnistunut. Mutta kukaan ei jaa ehtoja, jotka voisin käydä kesällä suorittamassa. Jäljellä on pelkkä hylätty, piesty olo.

(Huomautettakoon, etten tarkoita yrittämisellä vain yritystoimintaa. Yritystoiminta on yrittämisen itiöemä, sieni lakkineen, helttoineen, jalkoineen. Yrittäminen itsessään on sitä vastoin ihmisen täyttävä rihmasto).

Yrittämisellä ihminen tavoittelee rakkautta ja viime kädessä  - kuolemattomuutta. Jos hän ei onnistu, hänen kuolemansa on mustempi kuin mikään. Muita vähäisempi hitunen hänestä jää elämään hänen jälkeensä.

Mutta onnistujat - ne, jotka on osattu myös palkita yleisellä hyväksynnällä - voivat lohduttautua tyhjyyteen vaipuessaan saavutuksilla, jotka jäävät, eivätkä sula heidän luidensa mukana. He voivat helliä uupunutta sieluaan ajatuksella, että joku vielä vuosikymmenenkin jälkeen vaeltaa heidän ristiensä juureen. Sitä ei kiskota maasta, kun se on liiaksi ruostunut - sitä ei päästetä koskaan ruostumaan. Tämän haudan ylle ei haudata uusia, tuoreempia ruumiita. Niin, minun elämäni ei ollut turha ja mitätön!

Taiteessa yrittäminen on tuhon tie.

Andre Gidén kirjassa Vääränrahantekijät Eduardo pohtii muuatta miestä, joka oli liian tietoinen itsestään ja siksi mielenkiinnoton ja yksiulotteinen. Onnikin karkaa ihmiseltä, jonka on nähtävä onnensa aina ulkoapäin, mittailtava sitä matkan takaa.

Taide vaatii syöksymistä, epähallintaa, repeilyä. Ja tämän kaiken sitomista, pujottelua, kanavatyötä.

Ah, miten saisinkaan kitketyksi itsestäni tämän yrittämisen ylivirityksen!

Syksyn loppu

Lokakuu. Pimeys heittäytyy ylle kuin paksu täkki, joka ei lämmitä. Tämä on aikaa, jolloin karpaloiden kirpeys taittuu yöpakkasiin. Mustikat ovat karistaneet lehtiturkkinsa. Harava vetää laiskasti ja yhä uudelleen pihamaalta lehtiä läjään. Meteorisateet piiskaavat ääneti yötaivasta.

Aamulla löysin puutarhasangon hyisestä sadevedestä metsähiiren. Jollakin ilveellä se oli onnistunut kipuamaan liukkaan muovin toiselle puolen kuolemaan. Hiiri oli jäykkä, sen häntä taivunnut viimeiseen kaareen, sen eloton ruumis lillui pudonneiden lehtien keitossa.

Syksyn kuva.

Syksynä kuollaan. Niin tapahtuu. Ihminenkin tuntuu jollakin tavalla aina kuolevan syksyisin, kun hän tappaa sisässään yhä viipyilevän kesän - siihen sisältyvät lupaukset ja vapauden harhakuvan. Ihmisen vuosi alkaa syksystä. Taas hän alkaa tutun Sisyfoksen työnsä. Uupumuksen hetkinä hän saattaa saada itsensä kiinni hetkellisestä kuolemankaipuusta. Se säikähdyttää, tuntuu kiroukselta, jonka hän haluaa äkkiä ravistaa pois yltään. Tuollaisina hetkinä vuosien paino, niiden toistuvuus - kymmenet edessä odottavat joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja koulujen aloitukset - tuntuu hänestä melkeinpä sietämättömältä taakalta.

Mutta onko tuota tunnetta pelättävä? Ehkä se on osa elämää. Jos ei pelkää elämää, ehkei pelkää niin paljon kuolemaakaan. Ja päinvastoin.

Ja pitäisikö kuolemaa ylisummaan edes ajatella...? Filosofi Baruch Spinoza on kirjoittanut: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman, vaan elämän pohdiskelua." (Etiikka, osa 4, propositio 67)

Luulen kuitenkin, että ennen tätä ihmisen pitää tajuta olevansa äärellinen ja rajallinen olento. Usein se taju on lukittu syvälle sielun lippaaseen. Lippaan avain on viskattu horisonttiin. Nuorena tuo ääriviiva tuntuu jatkuvan aivan ilman vastarantaa. Sinne voi hiihtää luistelusuksin, täysillä, vaikka kilpamielin.

----

Eräänä päivänä äitini tapasi vanhan tuttavansa. Tuttava oli jo yli seitsemänkymmentävuotias... Heidän rupateltuaan aikansa tuttava tarttui äitiäni käsivarresta ja huudahti sydäntäsärkevällä äänellä:

- Muistatko, kun olimme nuoria... Miten kauniita me olimmekaan! Ja kuinkaa hauskaa meillä aina oli. Nyt en voi miettiä muuta kuin että "tässäkö kaikki oli?"

Äitini ajatteli samoin. Hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.

Ymmärsin heitä, mutta samalla minua suututti. Heidän jos joidenkin olisi pitänyt ottaa Spinozan sanat varteen!

Sillä puhumalla tuohon tapaan he myös talloivat itseään maahan... Äitini suri usein sitä, ettei vanhoja ihmisiä enää arvostettu - ja nyt hän, kuten ilmeisesti suuri osa iäkkäistä ihmisistä, tuomitsi itsekin itsensä arvottomuuteen... Ikään kuin vanhoilla olisi enää mitään annettavaa muille. Ikään kuin heidän olisi mahdotonta nauttia enää mistään. Että vain nuorena voi olla kaunis ja "pitää hauskaa". Karrikoiden: että heidän oli seistävä loppuaika kylmällä pysäkillä odottamassa, kunnes linja-auto Tuonelaan saapuu.

Ei ihme, ettei vanhoja ihmisiä enää kuunneltu. He eivät halunneet enää puhua kuin muistoistaan.

Kun maineikas brittiläinen tv-käsikirjoittaja Dennis Potter oli kuolemassa syöpään, hän halusi vielä elää yli pimeän ajan - nähdäkseen kevään valon. Se nimenomainen kevät oli hänen aistirikkain keväänsä. Kun hän istui työpöytänsä äärellä - tai makasi selällään vuoteella - ja katseli ikkunan ulkopuolella kukkivia hedelmäpuita, olivat ne sinä keväänä, kuoleman porteilla, kauniimpia kuin milloinkaan. Yhdessä kaikkien aikojen parhaimmista lehtihaastatteluista (jonka ansio on yksinomaan haastateltavan) hän sanoo seuraavasti:

"Se on luumupuu, se näyttää omenankukilta, mutta se on valkea, ja sen sijaan että katsellessani sitä sanoisin ´Voi miten kauniisti tuo kukkiikaan´... Viime viikolla katsellessani sitä ikkunan läpi kirjoituspuuhissani näin sen valkoisempana, rehevämpänä, kukkivaisempana kukintona kuin milloinkaan, ja minä sain nähdä sen. Asiat ovat toisaalta yhdentekevämpiä kuin koskaan ja toisaalta tärkeämpiä kuin koskaan, eikä ero yhdentekevän ja tärkeän välillä ole niin merkityksellinen. Mutta kaiken läsnäolo tässä ja nyt on ehdottoman taianomaista, ja jos ihmiset vain kykenisivät näkemään sen, te ymmärtäisitte."

 (http://www.guardian.co.uk/theguardian/2007/sep/12/greatinterviews)

Niin, elämä on sitä, että näkee. Se on sitä rikkaampaa, mitä tarkemmin näkee. Ja kuten Pikku prinssikin vähän maireasti totesi, osa näkökeskuksesta sijaitsee sydämessä.

Lokakuun pimeässä pihaa ei erota selvästi, eikä mikään kuki. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi nähdä. Lehdet maatuvat kerroksiksi kuten muistot. Sisällä huoneissa tapahtuu. Ihmiset seisovat lähempänä toisiaan kuin tavallisesti.

Narsistien kasvattajat

  Luin tänään Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteestä saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin haastattelun – ja syyllistyin. Winterhoffin mielestä nykyvanhemmat ovat menettäneet otteensa kasvatuksellisesti, ja tuloksena on ”menetetty sukupolvi”. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan ja sietävät näiltä mitä vain. Vaihtoehtoisesti he ovat nähin symbioottisessa suhteessa, eivätkä kykene enää erottamaan, mistä lapsi alkaa ja mihin aikuinen päättyy. He kasvattavat keskustelemalla ja selittämällä lapsille, joiden kehitystaso ei riitä tämänkaltaiseen ymmärrykseen. He antavat lapsensa määrätä omasta elämästään, antavat näiden peuhdota omalla henkilökohtaisella reviirillään, jopa lyödä itseään, koska lapset ovat ikään kuin omaa lihaa, eikä oma liha voi tehdä mitään itselleen vastaista.

  Lopulta symbioottiset vanhemmat kauhistuvat, kun lapsi osoittaakin olevansa erillinen, tahtovansa muuta kuin nämä – ja yrittävät raivolla ja henkisellä väkivallalla pakottaa nämä jälleen samanlaisiksi kuin itsensä.

  Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista on symbioottisia vanhempia, voimattomia sallimuksen ja vihan tunnekuohuissa. Tällaisten vanhempien lapset jäävät kehittymättä emotionaalisesti, ja heidän empatiakykynsä jää vajavaiseksi. He näkevät maailman kuten he näkevät omat vanhempansa – oman egonsa jatkeena. He heittävät roskat maahan tietäen, että joku korjaa ne (aivan kuten kotona vanhemmat korjaavat heidän jälkensä). He rettelöivät koulussa tietäen, ettei heitä koskaan lopullisesti tuomita (koska viime kädessä vanhemmat, varsinkin heille suututtuaan, tulevat lohduttamaan heitä ja kääntävät syyn itseensä: ”Minunhan vikani tämä on… Minun olisi pitänyt…”).

  Syyllistyttyäni – kuten nykyvanhempien tapana on; he syyllistyvät kaiken aikaa, koska aina jonkin opin mukaan he toimivat väärin ja aiheuttavat lapsilleen peruuttamatonta vahinkoa (minkä vuoksi lapsi epäonnistuu elämässään, eikä hän saa hyvää ammattia) – tunsin itseni epäoikeudenmukaisesti tuomituksi. On selvää, että Winterhoffin analyysi osui ja upposi, mutta syyllistäessään se oli myös äärimmäisen kaupallinen: syyllistyttyään vanhemmalla on pakottava tarve ostaa Winterhoffin omia kasvatusoppaita. En tiedä, mitä hän niissä sanoo, mutta ainakin haastattelussa häneltä jäi mainitsematta oleellinen seikka. Hänen analyysinsa mukaan vanhempien epävarmuus johtuu siitä, ettei yhteiskunta tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle, joten kasvatusopitkin ovat hukassa. Mutta hän unohtaa, että on itse osasyyllinen ollessaan osa sitä järkelemäistä koneistoa, joka on halvaannuttanut kotikasvatuksen ja tehnyt vanhemmista kasvatuksellisesti impotentteja.

  Kirjoitin vuosi sitten Helsingin Sanomiin jutun Kasvatuskipuja. Siinä puhuttiin eritoten yhteiskunnan pedagogisoitumisesta, joka alkoi voimistua 1960-luvun lopulla. Tuolloin etujoukkona toimiva älymystö innostui ns. vapaasta kasvatuksesta, summerhilliläisyydestä. Halusimmepa tai emme, lastenkasvatuksen monet nykyiset ydinajatukset ovat yhä velkaa tuolle aatteelle. Niin ikään koska yhä enenevä määrä lapsia hoidettiin pienestä pitäen laitoksissa (päiväkodeissa), vanhemmat halusivat (taas syyllisyyttään lievittääkseen), että lapsia kohdellaan siellä ”hyvin” ja että he "viihtyvät". Tämä "hyvyys" oli ennen muuta sitä, että lasten tahtoa pyrittiin mahdollisimman vähän rajoittamaan ja heille annettiin runsaasti ns. virikkeitä.

 Pedagoginen koneisto kasvoi kasvamistaan. Kun ennen kasvatuksellisten arvojen suunta oli kodista hoitopaikkaan, niin nyt se vaihtui: hoitohenkilökunta, ”ammattilaiset”, alkoivat ohjata ja neuvoa vanhempia.

 Vallalle tuli ns. tätikasvatus (pahoittelen pejoratiivista ilmaisua). ”Tädit” siivosivat kasvatuskielestä sanan ”kuri”, koska se viittasi väkivaltaan, ja alkoivat sen sijaan puhua ”rajoista”. Nämä rajat kapenivat kuitenkin kaiken aikaa. Lopulta jo äänen korottaminen lapselle katsottiin olevan kasvatuksellinen virhe. Lasta ei saanut pakottaa mihinkään, vaan ihannetapauksessa hänen tuli ”löytää” se, mitä hän halusi oppia. Vanhempien ”vallasta” tuli lähtökohtaisesti epäilyttävää – siinä oli julma, diktatuurinen sävy. Sen sijaan, että vanhempi "saneli", mitä tuli tehdä, lapsen ”mielipide” tuli nyt ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä, eikä hänen puolestaan saanut päättää kysymättä ensin asiaa häneltä. Ruokapöydässä lapsen ei tarvinnut kuin maistaa, ruokaa ei enää tarvinnut syödä loppuun, sillä tyhjä lautanen saattoi sekin olla henkisen väkivallan ja painostuksen lopputulos (päättelyketju, jonka toisessa päässä uhkasivat syömähäiriöt - esimerkki tyypillisestä pedagogisesta liioittelusta). Erilaiset lapsi- ja perhelehdet vahvistivat valheellista "tätikuvaa" siitä, millaista arki lasten kanssa oli – isät olivat mukavia partaniekkoja, jotka lukivat lapsilleen Barbapapaa ja palasivat aikaisin työstä ”perheen pariin”. Äidit ottivat lapset mukaan kotitöihin, ja valokuvassa koko perhe leipoi hyväntuulisina rusinapullia. Kukaan ei kiukutellut eikä raivonnut. Vanhemmat olivat pitkämielisiä, loogisia, kärsivällisiä ja ystävällisiä joka päivä. Heillä ei ollut rahahuolia, ei kiirettä, ei asuntolainaa, ei parisuhdepulmia, ei aknea eikä unettomuutta.

 Koska sukupolvien ketju oli katkennut, eikä informaatio kulkenut enää isovanhemmilta vanhemmille (maailma oli muuttunut, eikä vanha tieto enää puhutellut – se oli kuin bakeliittinen lankapuhelin keskellä kosketusnäyttökännyköitä), vanhemmat sisäistivät täysin vallalla olevat pedagogiset ihanteet. Isovanhemmat tuntuivat puhuvan kuin jotakin tuntematonta patagonialaista murretta vaimentavan vanun läpi.

Tästä Winterhoff ei puhunut mitään.

Hän unohti, että se, että vanhemmat ”kerjäävät rakkautta lapsiltaan” tai että nämä ”elävät (sairaassa) symbioottisessa suhteessa lapsiinsa”, on pedagogisen propagandan tulos. Ihanteet eivät ilmesty tyhjästä. Winterhoffin olisi pitänyt kohdistaa syyttävä sormi muualle, siihen "tätijärjestelmään", joka vei kasvatuksesta järjen - vanhemmuuden, joka perustuu, niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, valtaan.

Ihmisluonnosta

 Kevätretki myöhästyi, siitä tuli kesäretki. Kaksi lasta (7- ja 9-vuotiaat) ja vanhempi lähtivät urhoollisina kiertämään pitkänpuoleisen Kullaanpolun reitin. Kilometrejä tuli yksitoista. Matka oli pitkä, mutta elämyksekäs.

  Joka kerta luonnossa tallustellessani mietin, missä ovat muut perheet. Joku selvästikin näitä polkuja tallaa, sillä juuret ja mukulakivet ovat työntyneet esiin maasta. Kalliolla kulkevalla polulla ei kasva jäkälää, ja kiven pinnassa näkyy sauvankärkien vaaleita viiruja.

  Jos joku vastaan tuleekin, on tuo tulija miltei aina suurta ikäluokkaa, vanhempaa väkeä, joka tervehtää yllättyneenä.

  Onko metsäsuhteemme amerikanisoitumassa? Amerikassa ihmiset pelkäsivät astua metsään, niilläkin alueilla, joilla ei vaaraa villieläimistä ollut. Kun kävelin Grand Canyonin kansallispuistossa, jeepit pysähtyivät vierelleni, niiden ikkunat veivattiin auki ja lippispäät työntyivät ulos: "Onko jokin hätänä?" Kävely oli hädän merkki.

 Metsässä kulkeminen, lähikallioilla kiipeily ja pientareella istuminen tuntuvat olevan sallittuja vain lapsille ja juopoille. Tai niille, jotka harrastavat kiipeilyä. Minä en harrasta kiipeilyä, minusta on hauska kiipeillä - ne ovat eri asia. Kaikkea ei tarvitse harrastaa saadakseen asioille hyväksyntä - aivan kuin jokainen ele olisi erikseen lunastettava aikuisuuden virastossa. Milloin mainitsemistani puuhista on tullut mielipuolisuuden merkki?

  Eräänä päivänä leikin kuopuksen kanssa piilosta lähikalliolla. Alhaalla hiekkatiellä pyöräili mies, joka huomasi minut, aikuisen ihmisen, kyyristelevän kallionkielekkeellä. Sitä katsetta! Pyörän tanko tärisi. Käsi hapuili jo povitaskua ja kännykkää - soittaisiko vai ei... Jonnekin täytyisi ilmoittaa, mutta mihin?

 Ehdotankin, että lastensuojeluviranomaisen rinnalle kehitetään mahdollisimman nopsaan myös aikuistenvalvontavirasto, jonne tällaisesta epäilyttävästä käytöksestä voi ilmoittaa. Täti- ja setäjaosto tulisivat sitten ilmoitusvelvollisina tarkastamaan, josko kyseinen henkilö on täysi vai vajaa.

 Mietin tätä aikaa, jota kuulemma kutsutaan suvaitsevaisuuden ajaksi. Millaista suvaitsevaisuutta suvaitsemme? Vai olisiko sittenkin niin, että roolit, jotka saimme, ovat ahtaampia kuin koskaan?

Kuvia Kullaanpolun reitin varrelta:

Matka alkoi Hintsan kartanon kulttuurimaisemissa.

Haunisten pieni pato...

...sukeltaa syvyyksiin tässä. Kovalla kohulla.

Katson muurahaista, ihminen.

Upea kotalaavu, joka oli täysin säilynyt ilkivallalta ja tuottanut monille kävijöille suurta mielihyvää.

Laavu, tuli ja eineiden syönti - matkan yksi kohokohdista.

Tässä aletaan nousta kohti Kullaanvuorta.

Tämä jääkauden muodostelma on saanut nimekseen "Paimenen hauta", koska vanhan kansan mukaan sinne oli joskus pudonnut paimen hevosine päivineen. Kolo on noin 2,4 metriä syvä.

Kullaanvuori on Turun seudun korkein kohta, 70,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Huipulla on huterahko näkötorni.

Huipulla tuulee! Täällä nautittiin myös keksejä.

Harvinaista kulttuurimaisemaa. Lehmät laidunsivat oman elämänsä paratiisissa - vapaina, kauniina kesäpäivänä, joen meheväruovikkoisilla rantamilla.

Ruskon joki vaihtuu hiljaksiin Raision joeksi. Tästä on matkaa perille vielä neljä kilometriä.

Kasvitieteellinen puutarha

Jättiläislumme voi kantaa 70 kg painoisen ihmisen.

Hibiscus - Jean Cocteaun ja minun lempikukkani.