Et saa olla uhri

Uhriutuminen on nykyisin vastenmielisintä toimintaa kaikista. Uhriutuminen.

Minä väitän, että uhriutumisen paheksuminen sikiää pohjimmiltaan oikeistolaisista arvoista.

Siitä, ettei pidä valittaa asioistaan kenellekään, vaan että on päihitettävä olosuhteet - yksin - ja selviydyttävä voittajana.

Uhriutuminen ei sovi kuvaan. Se on ruikuttamista.

En väitä vastaan, uhreiksi itsensä tuntevia on nykyisin hämmästyttävän paljon - osin vääristä syistä. Mutta toisaalta uhrien paljous johtuu myös onnistumisen pakosta. Voittajia voi olla aina vain yksi. Loput kokevat itsensä epäonnistujiksi, voittajan uhreiksi.

Rakenteet mättävät. Hyvinvointivaltio vuotaa. Uhreja tulee - mutta nyt he eivät saisi edes valittaa.

Ei, eivät saa.

Heidän pitää kärsivällisesti odottaa, että joku hyväntahtoinen henkilö ryhtyy heidän asioidensa ajajaksi ja puhuu heidän puolestaan. Itsensä puolesta ei saa puhua. Se on ruikuttamista, hirvittävää uhriutumista.

Uhriutuminen lemuaa niin pahalta ja on ihmisten mielestä niin etovaa, että kukaan ei periaatteestakaan suostu lohduttamaan sitä, joka valittaa olosuhteistaan.

Ja koska lohduttajia ei ole, uhrien ääni kuulostaa entistäkin lujemmalta. Kukaan ei suostu vaimentamaan yhtäkään.

Ja sitä paitsi: entä minä???

Nekin ihmiset, joiden asiat ovat ainakin päälle päin katsottuna - Facebook-päivityksistä päätellen - suhteellisen hyvin, eivät koe velvollisuudekseen jakaa voimiaan heikompien kanssa. Pikemminkin päinvastoin.

Heikommat ovat sitä paitsi aina jossakin muualla, eivät lähellämme, eivät keskuudessamme. Ainakaan ihminen, joka vielä jaksaa valittaa ja ponnistella, ei ole heikko - koska hänen suustaan kuuluu jotakin mölinää, on selvä, että hänen pitäisi vain suunnata voimansa toisaalle ollakseen niin kuin me muutkin.

Kun valittaa, saa kuulla oitis kunniansa.

Pitäisi huumorin avulla selvitä asioista. Hah hah haa.

Ystävien ja sukulaisten tuen.

Tai sitten pitäisi tehdä rehellinen, syvääluotaava inventaari elämästään ja todeta sen päätteeksi, että saldo on vielä - jess! - plussalla - ja että oikeastaan, ihan oikeasti, pitäisi olla valtavan kiitollinen siitä, että on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja lapset. Ja että vielä noh, saa elää.

Ei ihme, että ihmiset masentuvat, ajautuvat itsemurhiin, burn-outiin ja paniikkihäiriöihin. Eihän ole lupa valittaa. Always look at the bright side of your life!

Puhumattakaan siitä, kuinka huonosti muilla asiat ovat. Ja tottahan se on: Bangladesh, Romanian syrjäkylät, Intian slummit, Nigeria, Dafur. Syyria ja tietysti kuolemaisillaan olevat syöpäpotilaat eri puolilla maapalloa.

Valittajien pitäisi hävetä!

Joka kerta masennuksen tai alakulon uhatessa nielkää se kitusiinne. Nielkää ja olkaa vaiti. Ajatelkaa muita!

---

Mutta olisiko mahdollista, että tämä uhriutumisen ja valittamisen ja negaation kieltäminen on sitä samaa elämän valkopesua, josta olen niin useasti kirjoittanut?

En ymmärrä, mitä tai ketä palvelee se, että paha olo tulee piilottaa kuten roskat maton alle.

Vieläpä kun sama mekanismi näyttäisi toistuvan kaikilla yhteiskunnan rakenteilla.

Masentuneiden määrä lisääntyy jatkuvasti.

Apua saadakseen nuoren on tehtävä itsemurhayritys. Vasta sitten hänen ahdistuksensa otetaan vakavasti, tosin niin vakavasti, että se tuntuu jo kuristusotteelta, josta ei pääse koskaan lopullisesti eroon.

Apua saadakseen perheen on tehtävä itsestään lastensuojeluilmoitus. Vasta sitten perheen jaksamisesta aletaan piitata, tosin taas niin kovaotteisesti ja peruuttamattomasti, että harva uskaltautuu moiseen prosessiin.

Apua saadakseen stressaantuneen työntekijän on ajettava itsensä sairaalan letkuihin. Vasta sen jälkeen hänen työtehtäviään aletaan jakaa toisillekin...

Terveyskeskuksessa potilas jätetään pärjäämään viheliäistenkin vaivojensa kanssa, jos niiden kanssa pystyy vielä elämään. Vasta kun oireet ovat kehittyneet täysimittaiseksi sairaudeksi, jonka hoitamiseksi vaaditaan mittavat resurssit lääkepatteristoineen - vasta silloin lääkärin oveen on lupa koputtaa ilman häpeää.

Tämä on järjetöntä. Uskomatonta.

Sen vuoksi aina kun näin jonkun mykistettävän kieltämällä tältä uhriutuminen, katson tarkasti tuota mykistäjää.

Miksi hän toimii niin?

Onko hän niin vahva, että empatia ei enää toimi hänen psyykessään?

Vai onko hän yksi niistä, jotka eivät aikoinaan itse saaneet lohtua - ja jonka vuoksi he haluavat siirtää oman kärsimyksensä muidenkin koettelemukseksi?

Mitä ylevää on pidättäytyä lohduttamasta ihmistä, joka on lohdun tarpeessa?

Minä väitän, että masennus on myötätunnon puutostila.

Puolustuspuhe, eräänlainen (piti ilmestyä eräässä lehdessä, mutta vedin sen pois viime hetkellä, nolouttani - käsittelee samaa teemaa kuin edellinen blogaukseni)

”On alkanut ärsyttämään koko Asta Leppä”, lukee nettipalstalla.

”Uskomaton ruikuttaja.”

Haluatteko yrittää samaa: kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja elämästänne ja kokemuksistanne, lähipiiristänne?

Jos palaute on tuota, niin minkä hemmetin vuoksi? 

Olenko narsisti? 

Tavoittelenko mainetta ja (kyseenalaista) kunniaa?

Haluanko nimeni olevan kaikkien huulilla?

Oikeasti? Jostakin noin tympeästä tästä nyt on kyse?

Kenties osittain.

Kun kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntai-osion kolumnissa moittineeni lasta tämän sijoituttua kolmanneksi viimeiseksi hiihtokisoissa, vihainen rouva lähetti kotiosoitteeseeni käsinkirjoitetun kirjeen:

”Häpeän puolestasi. Olet äitien pohjasakkaa.”

Kun kirjoitin poikani vaikeudesta löytää harrastusta, anonyymissa meilissä minua moitittiin lapseni yksityisyyden rikkomisesta.

Kun kirjoitin kirjan mieheni kuolemasta, minua syytettiin ruumiin häpäisemisestä.

Miksi sitten teen tällaista?

Eikö omasta elämästä kirjoittaminen ole noloa?

Eikö se ole moraalitonta?

Tämän vuoden toukokuussa osallistuin Tampereen yliopiston ja Sanoma Akatemian järjestämään narratiivisen lehtikirjoittamisen work-shopiin. Pitkän linjan toimittajat, monissa liemissä keitetyt ja maailman parhaisiin lehtiin kirjoittaneet Mark Kramer ja Daniel Menaker, puhuivat muun muassa omasta äänestä, subjektiivisuudesta ja ihmisten tarinoihin kaivautumisesta.

”I don´t believe in objectivity. Period.” lausui Daniel puheenvuoronsa aluksi, ja läsnäolijat hyrisivät.

Itsekin hyrisin, mutta ponnettomasti ja apeasti. 

Saatoimme puhua haastattelutekniikoista ja minä-muodossa kirjoittamisesta maailman tappiin, mutta se ei muuttanut erästä olennaista seikkaa: sitä, että asenne esillä oloa ja itsestään kertomista kohtaan oli Suomessa tyystin toinen kuin rapakon takana.

Sillä oli syynsä.

Ennen takinkäännöstäni kirjoitin vuosikaudet tuiki tavallisia lehtijuttuja. Niin kuin suurin osa meistä sain hyvin usein tuta haastateltavien epäluulon toimittajia kohtaan. Olipa kyseessä sitten julkkis tai asiantuntija heitä piti monesti vasiten taivutella, että he suostuisivat juttuun.

Jälkeenpäin kahvipöydässä saatoimme kollegojen kanssa kehuskella, jos olimme saaneet simpukkamaisen haastateltavan avautumaan ja paljastamaan sielunsa – olihan tuloksena mahtihaastattelu. 

Sellainen lehtijuttu läheni parhaimmillaan kirjallisuutta. Haastateltavasta tuli henkilö, joka melkeinpä eli ja hengitti lehden sivulta.

Mutta kaiken aikaa minua kaikersi tämä: tiesivätkö kaikki, mihin he suostuivat? 

Tiesivätkö he, mihin meidän kirjoituksemme saattoi johtaa: että heidän persoonansa sai muodon, joka toistui lehdestä toiseen ja vahvisti itse itseään?

Tein 90-luvulla haastattelun nuoresta kansanedustajasta nimeltä Kirsi Piha. Nimitin häntä otsikossa ”Pupu Söpöksi”. Nimitys seurasi Pihaa uskomattoman pitkään. Aloin ensimmäistä kertaa pohtia viattomiltakin kuulostavien sanojen seurauksia.

Nyt arvot ovat siinä määrin koventuneet, että kirjoitettua juttua ei enää noin vain tarkistuteta haastateltavalla. Sitä pidetään ruskeakielisyytenä ja henkisenä laiskuutena.

Käytän siis koko psykologisen tietotaitoni saadakseni haastateltavasta irti hänen intiimimmät muistonsa ja kirjoitan ne lehteen. Olen näytellyt sydänystävää, vaikka olen viettelijä, joka heti halunsa tyydytettyään muuttuu kylmäksi ja etäiseksi.

Mutta hei, onhan haastateltava suostunut.

Voimme pestä kätemme. Emmehän ole vastuussa kuin jutulle. Niin Kramer ja Menakerkin tuntuivat ajattelevan.

Se vain, että ajatus haastattelusta on aivan eri kuin se hetki, jolloin se ilmestyy todellisena lehdessä – kun se alkaa vaikuttaa ja levittäytyä ympäristöönsä. 

Ihmiset näet lukevat juttua aivan eri tavoin kuin olit bona fide kuvitellut...

Tuon eron olen saanut tuta kirjoitettuani itsestäni ja läheisistäni.

Nämä samat suolaiset aallot ovat räiskähtäneet monen matkan varrelle jättämäni haastateltavan kasvoille.

Tältä se siis oikeasti tuntuu.

Ihmisten käsitys yksityisyydestä on hyvin kaksinaismoralistinen. Somen myötä siitä on tullut myös jakomielitautinen.

Mitä julkisemmaksi yksityinen elämämme on Facebookin, Instagramin ym. myötä muuttunut, sitä enemmän kontrolloimme sitä. Haluamme syödä ja säästää kakun, näytämme julkisivua, meikattua naamaa.

Yhtäkkiä kaikki muu on ”pahasta”.

Niin kuin elämäntapakouluttajat muistuttavat: valkoiset tennissukat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan.

Yhä kärkkäämmin ajattelemme, että ikävistä asioista kirjoittamisen kanssa on sama juttu. Ne pahoittavat mielemme.

Jos joku kertoo lehdessä syövästään, hän saa toki rohkaisevaa palautetta, mutta aina myös kosolti paheksuntaa. Syöpä kenties vielä menettelee, mikään pienempi vaiva tai murhe ei. Niistä valittaminen on ”narsismia”.

Elämä muuttuu julkisivuksi ja draamaksi, niiden välissä ei ole mitään.

Familistisessa perhearvoja korostavassa yhteiskunnassa eritoten lapset nauttivat luodinkestävästä suojelusta; mikään paha ei saa koskettaa heitä, edes teoreettisesti. Siksi on paheksuttua kertoa heistä mitään.

Lähellä on aika, jolloin mistään vähäpätöisestä, ikävästä tai kurjasta ei saa kirjoittaa. Arki leikataan pätkiksi leikkausstudion lattialle, ja vain lavastetut huippuhetket mahdutetaan draamaan. 

Enää korkeintaan white trash tilittää masennuksestaan Big Brother –talon laiskanlinnoissa. Siitä hyvästä he saavat osakseen koko kansankunnan sylkykupin roolin.

Kirjoittamisen arvoiset asiat sijoitetaan jo nyt valtaosin muualle, kehitysmaihin, Kiinaan, troposfääriin. Meidän arkemme on niihin verrattuna mitätöntä ja vähäpätöistä (vaikka minun mielestäni kaikki liittyy kaikkeen, eikä mikään ole yksiulotteista).

Aivan kuten fiksut ihmiset ilmoittavat katselevansa teeveestä korkeintaan uutisia ja dokumentteja, omien ongelmien julkinen paljastelu on heidän mielestään lähtökohtaisesti moukkamaista, vaikka se tapahtuisi kuinka analyyttisesti.

Ongelmat on syytä pitää piilossa.

Ainakin ne on syytä olla ratkaistu.

On tarjottava vähintäänkin häpi end, samalla tavalla kuin Rasmus-Nallen seikkailut päättyvät aina pannukakkukesteihin.

Kuvassa on esiinnyttävä "edukseen" tai ei lainkaan.

Sen vuoksi kun nykyisin nappaan valokuvan torilla tai urheilukentällä, miltei aina joku saapastelee luokseni ja vaatii ankaralla äänellä, että poistan hänen kuvansa muistikortilta.

Pelkäämme paljastumisen hetkeä.

Haluamme itse hallita omaa kuvaamme.

Se on ymmärrettävää - kuka nyt helvetti soikoon haluaisi mutaa naamalleen - mutta myös kuristavan surullista.

Pelkään, että onnellisuusmuurien takana tapahtuu entistä kauheampia asioita.

Sillä jostakin itselleni tuntemattomasta syystä kulttuurimme poroporvarillistuu kiihtyvällä vauhdilla.

Ja tähän oikeistolaisuuteen kuuluu julkisivun politiikka.

Sen vuoksi loaferit ja taskuliinat eivät ole mikään merkityksetön sivujuonne, vaan nykypäivän aatteellista puhetta.

Esseekokoelmassaan Yksin ja Kaukana amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen kirjoittaa:

”… omaelämäkerrallisten riskien ottaminen saattaa olla arvokasta, eikä pelkästään kirjoittamista, vaan myös ihmissuhteita ajatellen: itse asiassa kirjailija saattaa tehdä veljelleen, äidilleen tai parhaalle ystävälleen palveluksen antaessaan hänelle tilaisuuden osoittaa, että hänestä sopii kirjoittaa – luottaessaan siihen, että on hänelle rakas joka osaltaan, kirjallisuus mukaan luettuna.”

Tämä voi kuulostaa moraaliselta luikertelulta ja haukotuttavalta seli-seliltä.

Vaan entäpä tämä:

”Kaikkein tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, että kirjoittaja kirjoittaa niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista.”

Franzen ei mene lankaan, vaan muistaa tähdentää: ”niin kuin mahdollista”. Totuutta ei ole, eikä ihminen voi koskaan olla rehellinen. 

Molemmat ovat absoluutteja, jumalan ominaisuuksia. 

Ihminen, joka väittää puhuvansa ”totta”, on silmissäni huijari. Tosin nykyisin tällaiset väitteet (”puhun totta”, ”olen rehellinen”) ovat erittäin suosittuja, koska mitä lujemmin ihminen näin toteaa, sitä uskottavammalta hän vaikuttaa.

Ja uskottavuus merkitsee valtaa.

Joka kerta kun olen kirjoittanut itsestäni tai läheisistäni, pelkään. Olen vatsanahka paljaana maailman edessä. Monet käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen ja käyvät potkaisemassa, toki huppu kasvojen edessä. Tulkinta on: kun paljastat heikkoutesi, annat meillekin luvan halveksia sinua.

Kun juttu ilmestyy ja sen jälkivaikutukset leviävät kuin renkaat vedessä, saan kuitenkin maistaa omaa lääkettäni – miltä sadoista haastateltavistani on tuntunut minun onkimieni intiimiyksien ilmestyttyä laajalevikkisessä lehdessä.

Minun on niin ikään hoidettava jälkipyykki läheisteni kanssa.

Olen silti samaa mieltä kuin Franzen. Rehellisyys on tärkeää. Tarkoitan tällä – ja luulen Franzeninkin tarkoittavan – aristoteelista ihannetta rehellisyydestä. 

On tunnettava itsensä niin hyvin kuin mahdollista. 

On pantava kääntöpuolikin likoon.

Tuolloin vesi samentuu ja muuttuu mustaksi.

En muutu yhtään sen paremmaksi ihmiseksi.

Mutta voin hitto soikoon sentään hengittää täysillä, täysin palkein.

Mielipiteistyvä joukkotiedotus, muuttuva yksityisyys

Sosiaalisessa mediassa on käyty runsaspovista polemiikkia kahdesta omaan ammattialaani liittyvästä aiheesta: yksityisyyden rajoista ja mielipiteiden ilmaisusta.

Kumpikin aihealue herättää suuria intohimoja.

Karkeasti sanottuna molemmista asioista - sekä mielipiteiden ilmaisusta että oman yksityisen elämän raottamisesta - on tullut paheksuttavaa. Julkisivu on tekemässä voimakasta paluuta erityisesti eliitin arvostuksiin. Mielipiteiden paukuttaminen (varsinkin asioista, joista ei ole "syvällistä tietoa") ja omasta elämästään kertominen (varsinkin jos elämään liittyy "alaikäisiä, joilla ei ole päätäntävaltaa") liitetään yhä voimakkaammin yhteiskunnan alaluokan, ns. white trashin, elämänalueeseen. Perustelemattomat mielipiteet, löysät sanat ja hävytön itsensä paljastelu kulminoituvat tietenkin tositeeveessä, jota edustaa vulgaareimmeillaan Big Brother -ohjelma. Oireellista on, että sen katsojaluvut ovat olleet jo pitkään rajussa laskussa. Yhä suurempi osa väestöstä halveksii ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti "myyvät yksityisyytensä" - vaikka myyminen on tässä tapauksessa perin suhteellinen käsite. Useimmat ohjelmaan osallistuvista ihmisistä elävät jo valmiiksi eräänlaisessa välitilassa, porstuassa, jossa mikä tahansa ilmavirta tulkitaan lupaukseksi lämmöstä - ja tämä lupaus ostetaan epätoivoisen halvalla.

Viime aikoina myös mielipiteet ovat kokeneet samanlaisen inflaation. Vielä vuosikymmen sitten oli virkistävää ja modernia, jos ammattitoimittaja kirjoitti kolumnin jostakin pienestä ja yksityisestä. Nyt lastenkasvatuksesta tai kodin remontista kolumnia kirjoittava saa osakseen enimmäkseen ylenkatsetta. Yksityisessä elämänalueessa on samaa halveksittavuutta kuin naistenlehtigenressä. Se ei kerro mistään "todellisista asioista", näin ajatellaan, ei ainakaan sellaisista, joista pitäisi kirjoittaa. Arvovaaka on heilahtamassa kovien uutisten suuntaan, niistä kunnioitetuimmat ja ns. objektiivisimmat kirjoitetaan vailla toimittajan nimeä, anonyyminä, joka sanattomalla tavalla vahvistaa uutisen vastaansanomatonta totuutta. Tarinallisuus lakkaa niin ikään olemasta mikään ansio.

Erityisen törkeää tuntuu olevan, että mielipiteet ovat levinneet niille täysin kuulumattomille foorumeille kuten tiedejournalismiin. Ennen yksinomaan ylistetyt Jani Kaaron kolumnit ovat viime aikoina saaneet lähinnä pyyhkeitä - siitä huolimatta, että kirjoitukset on lanseerattu kolumneina, ja kolumnin kai pitäisi esittää väite maailmasta. Kaaro perustelee väitteensä tieteellisissä tutkimuksilla, mutta outoa kyllä, juuri tämä seikka on joidenkin mielestä kyseenalaista. Elina Grundström, taannoinen Tampereen yliopiston journalistiikan vieraileva professori, on pitänyt tärkeänä sitä, että myös kolumnit tarjoavat uutta tietoa ja että mielipiteet perustellaan juurikin mm. tutkimuksin. Senkin jälkeen kolumni on vielä mielipidekirjoitus. Myös Grundstörmin omissa kolumneissa näkyy vahva ideologia, aivan kuten samalla paikalla kirjoittavan Matti Apusenkin. Toinen heistä osaa toki tarkistaa faktansa paremmin. Valitettavasti  myös Kaaron addiktioita käsittelevässä kolumnissa oli asiavirhe.

Faktat ovat kuitenkin suhteellisia.

Palaan nyt ajassa taaksepäin omiin opiskeluaikoihini. Opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia vuosina 1985-1989, aloitin työt vuoden 1989 elokuussa. Kahdeksankymmentäluvun tiedotusopin opetuksessa keskeisin dogmi oli ns. objektiivinen joukkotiedotus, jonka vahvoina puolestajapuhujina toimivat laitoksen silloiset professorit Kaarle Nordenstreng, Pentti Hemanus sekä Kauko Pietilä. Objektiivinen joukkotiedotus tarkoitti suurin piirtein sitä, että faktojen piti puhua puolestaan ja tekijä oli sivuosassa - että toimittajan piti ennen muuta olla neutraali tiedonvälittäjä.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani kuuntelin toisinaan Tampere-Turku -junassa radiota. Radiosta sattui tulemaan juuri siihen aikaan ohjelma "Näin naapurissa". Se oli olevinaan objektiivista joukkotiedotusta siitä, miten mainio yhteiskunta itärajan takana vallitsi. Voi ylipäätään miettiä uutisointia tuona aikana - vallitsevaa käsitystä siitä, miten maailma toimi ja millaiset voimat siinä vaikuttivat (josta käsityksestä tiedotusvälineet olivat pitkälti vastuussa). Ei ihme, että suomalaiset diplomaatitkin olivat täysin kuutamolla siitä, mitä DDR:ssä tapahtui syksyllä 1989.

Maailma näytti Suomesta käsin monoliitilta, ja objektiivinen joukkotiedotus toisti samaa yhtenäiskulttuurista sanomaa.

Faktat, joita uutiseen valitaan, palvelevat aina enemmän tai vähemmän omaa vinkkeliä. Tajusin tämän opiskelijana viimeistään graduani väsätessä - tajusin, että voisin väittää mitä tahansa, kunhan vain onnistuisin perustelemaan sen tarpeeksi hyvin.

Nykyisen tietotulvan aikana faktoja riittää varsin moneen lähtöön. Kuka tahansa voi tietyllä hakusanalla saada selville juuri omaa mielipidettä tukevan faktapatteriston. Tämä tuntuu pelottavalta. Eikö olekaan niin, että on olemassa yksi suuri Totuus? Eikö edes mikään tilasto pelasta meitä pitävälle maaperälle; kylmät luvut, poistot, vähennykset, elämät ja kuolemat?

Vain syntymä ja kuolema ovat absoluuttisia. Kaikki muu valuu kummalliseen filosofiseen sotkuun. Niin, voidaan ajatella, että journalismi ja filosofia ovat kieroutuneella tavalla lähestyneet toisiaan: totuutta pitää etsiä ja lopputuloksena on aina vain yksi totuuden kaistale. Ranskalainen postmodernisti Jean Baudrillard kirjoitti jo 1990-luvulla kirjassaan Lopun illuusio, miten uskottavuusperiaate on ottanut tiedonvälityksessä totuusperiaatteen paikan. Journalismi on joutunut saman happosateen kohteeksi kuin vaikkapa "auktoriteettien kunnioittaminen". Niitäkin tosin huudetaan jatkuvasti takaisin. Opettajien pitäisi olla kurinpitäjiä ja käyttää voimatoimia, poliisin pitäisi saada pamputtaa, vanhempien pitäisi ottaa takaisin valta kasvattajina, presidentin valtaoikeuksia ei saisi supistaa himpun vertaa. Missä on Urho Kekkonen, missä maailma, jossa vallitsi "objektiivinen joukkotiedotus" - jossa monimutkaisen konfliktin syyt sitaistiin pakettiin yhdessä AP:n uutisessa?

Nyt siitä kaikesta on jäljellä epämääräinen joukko eritasoisia mielipiteitä, ristiriitaisia uutisia, näkökulmia, analyyseja. Kuka niistä ottaa selvää? Jumalan tähden, eikö voitaisi pysyä "tosiseikoissa"!

Mikä hirveä kohtalo ihmisille, jotka joutuvat nyt itse ponnistelemaan tiedon hetteikössä. Sen vuoksi ilmassa leijuu ääneenlausumaton, puoliksi tiedostamaton toive, että journalistien pitäisi pystyä edes uskottelemaan kansalaisille, että he puhuvat yhtenäistotuuden kieltä. Paha vain, että faktojen vuo hukuttaa heidät itsensäkin alleen - on vaikea pysyä itselleen rehellisenä ja väittää kirkkain silmin, että minä kyllä tiedän totuuden. Toimittaja löytää ja välittää sen totuuden, jonka hän itse uskoo todeksi. Mutta pelikorttien näyttäminen avoimesti ja rehdisti - sen, että juttuni on aina oman maailmankuvani värittämä tai vain osatotuus - tulkitaan oitis petturuudeksi.

Hieman vastaava julkisivun kaipuu tekee paluuta myös yksityisyyden alueella.

Tämä on tietysti äärimmäisen paradoksaalista. Vain muutama vuosi sen jälkeen kun sosiaalinen media löi toden teolla läpi, omasta elämästä kertomista on alettu pitää hyvin arvelluttavana. Tämä on toki eräänlaista suojautumista ja vastareaktiota somen imperatiivia vastaan. Yhä useammin olen törmännyt äärimmäisen paheksuviin kommentteihin, jotka koskevat omien lasten kuvien, puheiden tai ongelmien jakamista sosiaalisessa mediassa. Puhutaan lasten yksityisyydensuojasta, eiväthän ole saaneet valita, kerrotaanko heistä vai ei (tosin lapset eivät alaikäisinä saa valita paljon muutakaan, mutta se tuntuu olevan aivan eri asia), mikä on erityisen häpeällistä. On myös kyseenalaista kertoa omista naapureistaan, lastensa koulusta, opettajista tai kenestäkään ulkopuolisesta, johon oman elämän rajat väistämättä yhtyvät.

On kiellettyä myöskään julkaista omia 70-luvun luokkakuvia, jos ei ole kysynyt jokaiselta kuvassa esiintyvältä lupaa (vaikka kukaan ei ikimaailmassa tunnistaisi pottakampauksista, akryylipoolopaitaista Mikaa keskiriviltä). On kiellettyä julkaista kuvaa kuolleista isovanhemmistaan, koska "vainajia pitää kunnioittaa". Autiotaloja ei saa kuvata, koska juuri kuvaaminen häpäisee "suvun muistot" (ei suinkaan se, että talot on jätetty mätänemään sijoilleen). Kirjallisuudessa ollaan tunnistavinaan yhä enemmän "varkauksia tosielämästä". Pahaa pelkään, ettei kestä enää kauaa, kun Suomessakin elokuvan yhteydessä on näytettävä lakimiesten laatima teksti, jossa kielletään kaikki viittaukset eläviin tosihenkilöihin tai tapahtumiin. Erikoista sitä vastoin on, että tiukentuneen yksityisyysajattelun rinnalla vaaditaan jatkuvasti valvontakameroita jopa alakoulujen ja päiväkotien pihalle, eikä valtaosalla kansasta ole mitään niitä vastaan - hoitaahan yksityisyyden loukkauksen nyt luotettu taho, viranomainen tai turvayhtiö. Yhteisen turvallisuuden valvominen näyttäytyy objektiivisena projektina.

Absurdeimman esimerkin yksityisyyden varjelemisen uudesta tulemisesta tarjoaa pari omaa some-kokemustani.

Nimittäin jo se, että itse kertoo jotakin erityisen intiimiä omasta elämästään, voi laukaista vastaanottajissa pidäkkeettömän vihanpurkauksen. Olen pari kertaa paljastanut jotakin häpeällistä ja kipeää, mikä on suututtanut muutamia lukijoita. Yksityisviesteissä minulta on tiedusteltu, miten kehtaan. Onhan jokaisen velvollisuus pitää yllä kulisseja, edetä uralla, saavuttaa voittoja, juosta maraton, kirjoittaa kirja vuodessa, siittää ja synnyttää pärjääjälapsia, olla onnellisessa suhteessa, näyttää hyvältä ja olla kännissäkin skarppi. Tyhmiä ei saa puhua ja tyylistä on huolehdittava vaikka mato kaivaisi sisältä - viimemainittu on kuulemma "kohteliasta" muita ihmisiä kohtaan. Itse käsitän kohteliaisuuden toisin, mutta tässä kulissien liberacestisessa ajassa mikään sisäsyntyinen ja pysyvämpi ei ole niin olennaista kuin vaikutelman anto. On monin verroin tärkeämpää olla "hyvä tyyppi" kuin tehdä hyvää.

Mitä enemmän tilaisuuksia kertoa jotakin aidosti tärkeää, sen vähemmän näitä tilaisuuksia käytetään. Pokan pitäminen, pidättäytyminen, "asiallisuus", julkisivu, onnellisuusmuuri ja idyllien ylläpitäminen ovat jälleen arvossaan - esimerkiksi Facebook toimii jo kiusallisen suurelta osin pelkkänä oman elämän mainosalustana, jonka uutisvirrassa vilisevät auringonlaskukuvaan ympätyt aforismit (jotka ikään kuin "puhuvat puolestani"), turistikuvat sekä pikkunokkelat lauseet, joista kaikki voivat "tykätä". Tällainen tapa puhua itsestään ja kuvata elämää on kommunikatiivisesti köyhää mainoskieltä -ja mikä huvittavinta, samaan aikaan valitetaan Facebookin mainoksista! Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että monilla ihmisillä on tarve tehdä viikko toisensa perään hupaisia "millainen olen" -testejä ja jakaa ne somessa: niillä voi ilmeisesti kertoa jotakin omasta sisimmästään ilman, että panee itseään oikeasti likoon...

Blogimaailmassa puolestaan erilaiset elämäntapablogit porskuttavat ja ovat tunnetusti ainoita, joista bloggaaja voi oikeasti tienata jotakin kirjoituksillaan. Kun seuraa vaikkapa Kalastajan vaimo -blogia, saa maistella elämää vailla syviä naarmuja ja sen suurempia vastoinkäymisiä. Korkeintaan lapsen yskä tai se, ettei lähikaupasta löytynyt tarpeeksi pehmeitä avokadoja suvaitaan vastoinkäymisinä. Enempää ei, vaikka varmasti Kalastajan vaimollakin on kipeitä suruja. Ne eivät vain "kuulu kenellekään", sillä vastoinkäymiset ja aidot tunteet eivät nauti samaa arvostuksen suojaa. Kun lukijat lukevat aikakauslehdestä julkkiksen yksityiselämästä, he lukevat sitä aina ristiriitaisin tuntein - peittelemätöntä alastomuutta kaikessa kaunistelemattomuudessaan on pakko katsoa, se vetää väistämättä puoleensa, vaikka se samalla inhottaa ja puistattaa.

Niinpä se, joka puhuu intiimeistä asioistaan, saa osakseen kiitosten asemesta aina enemmän aggressiivista palautetta. Mokaajia - vahingossa kulisseista lipsuvia - rangaistaan tavalla, joka ylittää välillä suhteellisuudentajun kaikki säälliset rajat.

Sitä arvostetaan, joka ei puhu mistään raskaasta, vaan kestää maailman painon ilmeenkään värähtämättä, mieluiten hymyillen ja Max Factorin meikit kohdallaan.

Samalla puhumattomuus tarkoittaa sitä, ettei syvällistä jakamista tapahdu, mikään ei liikahda. Hukataan suuri mahdollisuus aivan uudenlaiseen demokratiaan, johon tekninen kehitys ensimmäistä kertaa historiassa tarjoaa meille välineet: toisen, lähtökohdiltaan ja ajatusmaailmaltaan hyvinkin erilaisen ihmisen kohtaamiseen ja hänen samuuteensa yhdistymiseen. Teknisiin vallankumouksiin liittyvät utopistiset ja idealistiset ainekset muuntuvat vastakohdikseen niin kuin vallankumouksissa yleensä - niiden lapset syödään aina. Toden asemesta vaihdamme kiiltokuvia, sillä olemme aina lämmitelleet mieluummin valheen miellyttävässä lämmössä. Totuus ei sitä vastoin pala tulessakaan.

Jälkikirjoitus. Ettei kukaan väärinymmärtäisi tahallaan, en todellakaan ole tietoa ja tiedonvälitystä vastaan.

Syrjällä

Matkatessamme muutama päivä sitten pohjoisesta takaisin etelään - kohti arkea - tunsin jotakin kauheaa, kummallista ja tärkeää.

Makasin yöjunan alimmaisella pedillä lähellä ikkunaa, jonka takana levittäytyi pimeä pohjoisen autius, suomaata ja metsiä vailla vähäisintäkään valon tuiketta. Nojasin otsallani kylmään lasiin. Junan valaistu ikkunarivi vilisti radan vieressä kuin kiiltomato. Lapset olivat vihdoin hiljaa, vain raiteet kolkottivat yksitoikkoisesti.

Olin lopen uupunut. On hetkiä, jolloin tajuan osani raskauden, vaikka haluaisin sen mieluusti kieltää. Itse asiassa pidän valittamista yksinhuoltajuudesta vastenmielisenä, ovathan asiani viime kädessä hyvin - ainakin paremmin kuin monilla muilla. Tiedän sen ja pysyn näkemykseni takani näistä satunnaisista synkistä hetkistä huolimatta.

En haluaisi sanoa mitään maailman painostakaan. Aina vuoden vaihtuessa tunnen hupsua kiitollisuutta siitä, että vuosi tosiaan vaihtui. Kevään koittaessa hämmästyn vilpittömästi sitä, että se todellakin koitti - että kevät koittaa myös meille pessimisteille. Minun on vaikea ajatella aikaa eteenpäin, pelkään sen maagisesti loppuvan, että tulevan joulun tai lasten rippijuhlien ajatteleminen tietäisi väistämättä pahaa, että silloin aivan kuin kiroaisin tulevaisuuteni... Aika on lumivalkoinen merenselkä. Tosin sieltä häämöttää jo tumma saarenselkä, mutten uskalla katsoa tarkasti. Otan mieluummin silmälasit pois ja tarkennan lähelle. Yritän nähdä, mihin astun.

Mutta maailma painaa. Vuodet painavat. Ne ripustautuvat väsymyksen kahleina kaulaan ja kiskovat alaspäin kohti jonkinmoista rajatilaa - tilaa, jossa jäljellä on enää pelkkä eläminen. Se sijaitsee syrjässä, yhtä syrjässä kuin seutu, jonka läpi junani paraikaa hitaasti eteni, pimeässä, tiettömässä erämaassa, jonne valot ja äänet eivät enää kantautuneet, kaukana kulttuurista.

Vanhenevat naiset puhuvat usein murheissaan siitä, ettei heihin enää katsota. En haluaisi nähdä tuota tunnetta yksin seksuaalisen viehätysvoiman menetyksenä. Ei, menetys on paljon olennaisempi. Minun silmissäni katse muodostaa kommunikaation pienimmän mahdollisen osan. Se on kutsu keskusteluun, kutsu yhteisöön - sokeakin voi tuntea sen jonkinmoisena puoleen kääntymisen eleenä.

Nojasin päätäni junan ikkunaan tietoisena siitä, että sillä hetkellä vain elin. Olin syrjässä, mikään minussa ei houkuttanut katsomaan, en edes halunnut sitä. Väsymyksen juonteet pureutuivat luuta vasten kuin kireä kalaverkko. Otsani tuntui valahtaneen silmien päälle, tuskin sain kohotettua katsettani. Luomet roikkuivat puoliksi pupillien päällä. Huuleeni oli ilmestynyt valtava yskänrokkorakkula, enkä siis pystynyt edes puhumaan kunnolla.

Totta puhuen en jaksanutkaan. Näihin päiviin saakka katse oli aina ollut kevein tapa solmia yhteys kanssaihmisiin. Tajusin, että mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän minun olisi ponnisteltava väsymystäni vastaan - ja myös saadakseni yhteyden muihin.

En ehkä osaa ilmaista kunnolla sitä, mitä haluan sanoa. En kuitenkaan pystyisi koskaan pukemaan sanoiksi kaikkea sitä, mitä pelkkä katse kykeni kertomaan. Pikkuhiljaa jäisin ilman merkittävää kommunikaation välinettä. Niin tapahtuisi kaikille joskus.

Väkevä melankolian aalto hulmahti sisikuntaani. Tällaista elämä siis oli kulttuurin ulkosyrjällä, kaiken kauniin, turhan ja leikkimielisen ulkopuolella. Vatsani oli kenties täynnä, mutta vaikka katselin ikkunasta ulos, katselin oikeastaan ikkunasta sisään - sinne, missä todelliset muut elivät.

Tätä oli vanheminen. Tämä minua odotti.

En halunnut sitä.

En kuitenkaan voinut estää sitä.

Tunnustuksia

En ole elämäni aikana ollut yhdestäkään kirjailijasta näin tohkeissani kuin Karl Ove Knausgårdista. Mitä enemmän häntä luen - nyt puhun tietenkin Taisteluni -sarjasta - sitä pakkomielteisemmäksi muutun. Olen viime päivinä katsonut myös kaksi dokumenttia Knausgårdista, joista jälkimmäinen, SVT:n tekemä, sai minut itkemään useita kertoja.

Itken myös lukiessani. Knausgård on kertonut itkeneensä kirjoittaessaan. Hän myös itki SVT:n dokumentissa. Minäkin itkin täällä kotona hänen kanssaan.

Itkemisessä piilee eräänlainen avainkokemus. Norjan television haastattelussa Knausgård siteeraa kirjailija Tore Renbergiä, joka on jakanut kirjat kahtia: niihin, jotka itkettävät ja niihin, jotka eivät. "Mutta mitä arvoa on lukijan itkettämisellä..." Knausgård miettii puolittain itsekseen.

Mutta itkulla on arvo, ja Knausgård tietää sen kyllä. Itkeminen on tunne, jossa tukahdetetun tai traumaattisen maailman ja vallitsevan hetken välinen portti avautuu. Ihminen katsoo äkkiä kahteen suuntaan - hän itkee sitä, joka hän joskus oli, menetettyä aikaa, menetettyä elämää, muistottomuutta. Itkun tukahduttaminen olisi synnillisempää kuin itkeminen itse.

Suomessa itkeminen on sitä vastoin aina ollut halveksittavaa. Älymystön piirissä itku kuuluu ylellisyyksiin, sillä mikään länsimaisessa elämäntavassa ei oikeuta sitä, ei ainakaan selviytyjän vollotusta... Onhan sinulla asemasi ja älysi, sosiaaliturva... Nopeasti itku banalisoidaan itsesääliksi tai kuten virtaviivaisempi ja viiltävämpi nykytermi kuuluu: uhriutumiseksi.

Voi tätä Knausgårdin uhriutumista!

Mikä saavutus se onkaan! Kiitän ja ylistän siitä häntä!

Iloitsen Knausgårdin uhriutumisesta monin eri tavoin, ensinnäkin itsekkäästi ja vulgaaristi, koska näen hänen kyynelistään heijastuvan omakuvani: kiltin ja hyväntahtoisen, mutta samalla herkän ja vaikean ihmisen, jota ei ole helppo sietää ja joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mielipuolisiin vaikeuksiin. Knausgårdilla on onnekseen kirjoittamisen lahja... Sillä hän saa pelastetuksi itsensä hetkeksi kuivalle maalle itkunsa hetteiköstä, paetuksi itseinhoaan, joka ei kuitenkaan jätä häntä koskaan lopullisesti rauhaan. Itseinhoa ei pääse pakoon, se löytää aina uudet muodot. Itseinho on yhtä ovela kuin isä, jonka mielestä lapsi ei ole koskaan onnistunut ja jos hän jonkun ulkopuolisen mielestä onkin, on onnistumisessa isän mielestä aina jotakin perustavanlaatuista vikaa, se on peräisin jostakin tyhjänpäiväisestä ja merkityksettömästä, se on saavutettu liian helpolla tai aivan vahingossa.

Kirjoitin joskus pienen, elämänkerrallisen kirjan, joka julkaistiin lähes sellaisenaan (kustannustoimittaja ei tehnyt siihen kuin muutaman korjauksen, mikä harmittaa minua vieläkin). Kirja kertoi kuolleesta miehestäni ja epäonnistuneesta avioliitostani. Voin kuvitella, mitä Knausgård on joutunut julkisuuden kannalta kokemaan, koska jo tuo pieni kirja herätti kosolti närää ja paheksuntaa. Se luokiteltiin terapiakirjallisuudeksi, jota Britanniassa kutsutaan termillä misery memoirs (vapaasti suomennettuna ruikutusmuistelmat). Ehkä tosin syyllistyin siihen, mistä Knausgårdin kirjailijavaimo Linda Boström puhuu: ehkä se oli huonosti kirjoitettu ja siksi pudotus oli järkyttävä. Silloin, ilman taiteellista ansiota, kerronta muuttuu paljasteluksi, eikä sillä ole enää moraalista perustetta.

Olen jäävi arvioimaan. Mutta yhden asian tiedän, yhden asian olen mielessäni käynyt tuhansia kertoja läpi ja tehnyt siitä jonkinlaisen huoneentauluni kirjoittajana. Toimittajakoulutuksessa Tampereen tiedotusopin laitoksella meitä opetettiin tavoittelemaan objektiivista totuutta. Se oli lehtijutun ydin, kaiken tiedonvälityksen johtotähti, ylin arvo. Mutta objektiivisuus pakenee kuin sateenkaari tai kuu auton ikkunassa. Pyrkiminen siihen on toki mahdollista, mutta myös loputtoman turhauttavaa. Se ikään kuin puhuu aina asian vierestä. Tärkeämpää on olla rehellinen. Ja rehellisyys edellyttää itsetutkiskelua, itsensä tuntemista sanan koko aristoteelisessa merkityksessä.

Vasta silloin syntyy maailmankirjallisuutta, kirjoja, jotka jäävät elämään. Niin, sananmukaisesti - aivan kirjaimellisesti - niihin virtaa eloa.

Tietenkin totuus pakenee, ja siksi koko sana pitäisi ymmärtää toisin. Onhan aina kyse jonkun totuudesta, yhdestä totuudesta, sen siivusta, puolesta tai kerrostumasta. Ja kun puhutaan kirjailijan moraalista - olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio - onkin ensisijassa lukijan tehtävä asemoida itsensä sen totuudellisuuden suhteen. Se, että sanat ovat viime kädessä noh, vain sanoja, vie kirjallisuuteen sisältyvän moraalin aina muihin kysymyksiin kuin paikkansapitävyyteen. Kirjallisuus ei ole ontologiaa, se ei koskaan kerro totuutta. Juuri siksi Knausgårdin vaimo Linda sanoo painokkaasti, ettei hän ollut kirjan uhri. Paljon pahempaa oli sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuin se, että Karl Ove kirjoitti siitä.

Missä on tunnustuskirjallisuuden moraali? Rehellisyydessä. Kirjailijan pitää paljastaa itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Vasta jos hän tämän tekee, kirjoittamisesta tulee oikeutettua. Ilman kamppailua ja tuskallista itsetutkiskelua tämä ei onnistu. Mutta senkään jälkeen kaikki ei ole totta. Olen joskus sanonut, että fiktio alkaa jo siitä, kun katsoo toista silmiin. Fiktio alkaa pelkästä katseesta. Minuuskin kamppailee noissa syövereissä, se on alati muuntuva kertomus itsestä... Sanotaan, että totuus paljastuu kirkkaassa valossa, mutta minusta tuntuu, että asia on päinvastoin. En ihmettele, miksi Knausgård tunsi tarvetta kirjoittaa juuri yöllä, pimeässä, valveen ja unen rajamailla, missä julkisivut ovat huokoisia ja hauraita. Elämä imeytyy niiden läpi kuin osmoosissa.

Paljastaessaan itsensä (tai kenties paljastuessaan itse itselleen) yöllisessä pimeässä, ponnistellessaan jokaisen kuvailemansa yksityiskohtaisen muiston voimin kohti alastomuuttaan Knausgård saa meidät tuntemaan lihallisia tunteita. Aivan kuin hänen sanansa todella eläisivät ja olisivat samaa totta, samaa lihallista totta kuin se, että nuorimmaiseni tuli juuri nyt koulusta ja halaa minua kaulasta. Että lapsen suolainen hienhaju ja ulkoilman tuoksu leijuvat työhuoneeseeni. Että hänen poskensa on uskomattoman pehmeä, että tukka ja kaula ovat kosteassa hiessä, sillä hän polkee aina täysillä kotiin. Tämäkään ei ole lapsen totuus, vaan minun.

Kyse on siitä, näin uskon, että Knausgård todella tuntee itsensä. Lukijoina saamme tuta, mitä sellainen tarkoittaisi meidän kohdallamme. Sydämemme särkyy osin siksi, että me tiedämme, voi miten hyvin me tiedämmekään, mutta emme uskalla. Vain Knausgårdin alastomuus rohkaisee meidät sellaiseen, minkä teemme korkeintaan yksin pimeässä, peiton alla - riisuudumme itsekin. Luulen, että elämä ajoi Knausgårdin niin nurkkaan, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa. Hän oli pakko paljastaa maailmalle suojaton puolensa, paljastua ja luottaa sen jälkeen armoomme. Sen vuoksi syytökset häntä vastaan tuntuvat niin jyrkiltä ja kohtuuttomilta... Uskon, että hän oli lähellä tuhoutumista, ja kukapa ei tekisi silloin muodollisesti moraalittomia tekoja. Heikko ihminen tekee. Kuten myös se, jolla on lapsia. Mitä tahansa, kunhan lapset pelastuvat.

Yksityiskohtien paljoudella Knausgård kuvaa meille maailman, jolle olemme tulleet sokeiksi. Emme muista, mutta nyt muistamme, muistamme ainakin hänet. Hänen kauttaan pääsemme sisään omaan lapsuuteemme, omaan menneisyyteemme ja arkeemme. Se ei ole meidän, mutta muistamme nyt, miltä tuolloin tuntui. Juuri noin, sanomme, innostuneina ja liikuttuneina, koska olemme unohtaneet ajan, jonka itse elimme ja tuon elämän menetys manifestoituu nyt kyyneleinä, itsesäälinä, joka vierii poskillemme. Ja mikä helpotus, Knausgård antaa meille luvan itkeä.

Knausgård puhuu fiktion täyttämästä maailmasta, joka ei pysty puhumaan enää mistään tärkeästä. Fakta on jätetty aktivistien, joukkotiedotusvälineiden ja poliitikkojen kontolle, mikä on huikea vääryys. Todellisuus identifioidaan johonkin suureelliseen ja päivänpolttavaan, ei mihinkään pieneen ja henkilökohtaiseen - ellei kyse ole sitten julkkisesta, jolloin siitä tulee yksinomaan banaalia - pintaa, joka ei puhu mistään. Vaihtoehdot ovat paskantärkeys tai ekshibitionismi.

Minun on vaikea ymmärtää, miten itsestään ja elämästään rehellisesti kertovaa pidetään täällä lähtökohtaisesti narsistina. Ja mikäli kertojan elämään liittyy vastoinkäymisiä, kyse on myös ruikuttajasta, jolle ei lohtua liikene. Ei, vastoinkäymisistä pitää kertoa koruttomasti - ja vieläkin paremmin: huumorilla  - jolloin niistä katoaa kaikki vaara. Ja vaaran myötä katoaa rehellisyys, sillä nämä kaksi ovat aina pääsemättömissä toisistaan.

Väittääkö joku myös Knausgårdia ruikuttajaksi - siinäkin tapauksessa, että hän olisi suomalainen kirjailija? Väittääkö joku häntä narsistiksi? Katsokaa häntä SVT:n dokumentissa, kun hän kiusaantuneena ja loputtoman nolona istuu New Yorkissa kirjansa julkaisutilaisuudessa... Ei, narsisti ei ole vähääkään rehellinen - oikeastaan narsismi ja vilpittömyys ovat täysin vastakkaisia ominaisuuksia, ne ovat tosiaankin kuin öljyä ja vettä. Rehtiys pitää ihmisen jalat tukevasti maassa, rehellinen ihminen ei koskaan "luule itsestään mitään", vähiten liikoja.

Voisiko joku kirjailija Knausgårdin jalanjäljissä kirjoittaa jotakin vastaavaa? Tyhjensikö Knausgård itsensä lisäksi myös tunnustuskirjallisuuden pakin?

Voinko enää koskaan rakastua näin uudelleen?

Kirjoittaako Knausgård vielä joskus?

Mutta mitä on elämä?

Olen ammatiltani toimittaja. Olin 16 vuotta vakinaisessa duunissa, mikä katkesi tiettyjen elämänsattumusten vuoksi. Puoliksi pakon edessä minun oli sanouduttava irti työpaikastani, tosin myöntää pitää, ettei päätös ollut vaikea, odottihan minua yksinhuoltajan tärkeämpi velvollisuus: antaa lapsilleni aikaa rahan asemesta. Noh, en osaa sanoa, oliko päätös oikea, ensikuulemalta se kuulostaa ylevältä, mutta sivuvaikutuksiakin on sittemmin ilmennyt. Osa niistä varsin epäsuotuisia...

Muutin samalla Helsingistä Varsinais-Suomeen, pikkukaupunkiin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää työterveyden piirissä. Vastedes minun piti valittaa vaivoistani teekoohon, eikä varaa yksityislääkäriin ollut. En käynyt enää Stockkan Delissä ja assan Konnussa, joiden hinnat nykyisin pöyristyttävät minua. Viipyilevät cafe latet paikallisissa trendikahviloissa jäivät, samoin Fredrikinkadun butiikit, joista ostelin tankotolkulla järjettömiä hepeniä. Kävin tuohon aikaan joka kuukausi kosmetologilla Etu-Töölössä, parturini oli se kaikkein kallein trendimesta Punavuoressa. Olin kuntoklubin jäsen ja jumppasin kuusi kertaa viikossa. Kävin joka viikko leffassa, museossa ja taidenäyttelyssä. Matkustin kolme, neljä kertaa vuodessa ulkomaille - useimmiten toki firman piikkiin. Ja mikäpä siinä kulutellessa, asunnot olivat aina vuokralla, ei siis lainalyhennyksiä, lapsiakaan ei ollut, ei edes kissaa.

Voin tunnustaa: viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut yhtä vähävarainen kuin tuolloin olin äveriäs. En tosin aina tunnista tilaani. Minulla on esimerkiksi valtavan hieno kämppä, yli sata neliötä, tosin samalla hinnalla - seuraan piruuttani asuntoilmoituksia - saisin Helsingissä 40 neliötä Alppilasta. En käy juuri missään entisissä menoissa- ehkä kerran, kaksi vuodessa ravintolassa ja saman verran lasten kanssa elokuvissa. Konsertissa käyn noin kerran kahdessa vuodessa. Kahteen ulkomaanmatkaamme olen venyttänyt urakalla penniä. Mitä vaatteisiin tulee, olen tänä vuonna ostanut itselleni yhden teepaidan ja verryttelypuvun. En käy kosmetologeilla, parturissa ehkä kerran vuodessa, joskus en sitäkään. Hellesäiden tultua huomasin, ettei minulla ole kynsilakkaa varpaankynsiin. Harkitsin paikallisessa Prismassa, ostaisinko kuuden euron lakkapullon - olisi minulla siihen toki varaa ollut, sitä en kiellä - mutta päätin, että voin yhtä hyvin olla ilmankin.

En kärsi, en todellakaan, asiani ovat ihan ookoo, mutta olisi itsepetosta väittää, etten haluaisi olla varakkaampi. Haluaisin saada kuukausipalkkaa, matkustella, kustantaa lapsilleni hienot harrastukset ja päheät kuteet - ennen muuta haluaisin asuntovelkani maksetuksi. Kesämökkiä suorastaan himoan. Mutta minkäs teet, toimittajan paikat ovat kiven alla, enkä edes suostuisi enää mihin tahansa. En suostuisi kirjoittamaan julkkisten perheasioista tai meikeistä. En suostuisi kaupallisen yrityksen tiedottajaksi. Siitäkin huolimatta, että juttutilausten saaminen tökkii aina vain enemmän. Lähetän viikottain vähintään kaksi juttuideaa avustamiini lehtiin. Niistä menee läpi noin joka kahdeskymmenes. Useimmat vastaukset ovat: meillä on tämä suunnitteilla, jo tehty, vakitoimittaja tekee paraikaa ehdottamaasi juttua. Aika usein en saa vastausta ollenkaan.

Törkeästi silti väitän, että toimittajana tärkein tekoni on ollut köyhtyminen ja muutto pois Helsingistä. Pois insestisistä toimituskokouksista ja tiedotustilaisuuksista. Olen pahoillani, jos kuulostan arrogantilta. Joku toimittajakollegoista muistaa varmaan ammoisen graffitin tamperelaisen rakennuksen seinässä. Siinä luki: "Vaikea huutaa, kun suu on täynnä ruokaa."

Puhun vieraantumisesta.

Näen sitä oikeasti, ja se huolestuttaa minua. Se on mielestäni merkki siitä, ettei toimittajakunnassa ole kaikki hyvin. En halua sanoa, että toimittajan työstä pitäisi maksaa huonosti, enkä pidä sitäkään hyvänä kehityksenä, että toimitukset katoavat lehdistä ja apinalaatikoissa näkyy pelkkiä "tuottajia". Mutta samalla tunnen suurta kiusausta väittää, että freelancerius auttaa näkemään sellaisia asioita yhteiskunnasta, joka on journalismissa äärimmäisen tärkeää.

Freelancerius pakottaa siihen, koska näyttää pahasti siltä, että toimittajat eivät nykyisin halua nähdä tätä puolta todellisuudesta - enhän minäkään nähnyt, en halunnut nähdä, perkele, pärjäisin yhä ilman :-). Vaikka toimittajat luokitellaan arkipuheessa "vihervassareiksi", se ei näytä realisoituvan siten, että heillä olisi rohkeutta tai mielikuvitusta asettua köyhän tai alistetun asemaan - muutoin kuin joutumalla freelanceriksi, prekariaatiksi. Ylimalkaan mainittu vihervassarius on minulle ideologiana epäselvä, sillä se tuntuu olevan usein jonkinlaista aateleikkiä, vaatemuodin ja musamaun kaltaista heimoajattelua. On silti järkeenkäypää, että vasemmistolaisuus on muuttunut; olisi naurettava ajaa duunareiden asiaa, sillä useimmat duunarit kuuluvat nykyään ylempään keskiluokkaan (miettikää nyt, kotonani käynyt putkimies veloitti tunnin työstä sata euroa!), eivätkä tarvitse erityissuojelua pahoja työnantajia vastaan. Viime aikoina tuloneuvottelujen kuumiin perunoihin on kuulunut, pitäisikö duunarin saada lisää kesälomaa, jos hän sairastaa lomansa aikana. Vaatimus - koko ajatus - on niin posketon freelancerin korvissa, etten tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Aina välillä joku toimittaja kirjoittaa tuohtuneen kolumnin siitä (tänä vuonna olen lukenut sellaisen Hesarista ainakin kaksi kertaa), miten kauheaa on joutua terveyskeskuksen jonoon. Yhdessä kolumnissa toimittaja oli jopa kuullut, kuinka joku laitapuolen kulkija oli huudellut rivouksia sermin takaa. Tämä oli jo liikaa. Onneksi vastedes työterveyshuolto pelastaa toimittajaparan moisilta järkyttäviltä kokemuksilta.Viimeksi kolmikymppinen valtalehden toimittaja kuvasi elämän epävarmuutta ja karheutta kolumnissaan näin: "Ja joskus wok-pannuun hulahtaa liikaa chiliä, ja toisinaan belgialainen olut onkin liian vahvaa." Kai tämä oli sentään ironiaa?

Muutama viikko sitten lähiomaiseni vietiin ambulanssilla keskussairaalan päivystykseen. Päivystystä kutsutaan kansan piirissä "jakelukeskukseksi" - siellä lihapaketti nimeltä ihminen saa odottaa tuntitolkulla tuskissaan ennen kuin loppuun asti nääntynyt henkilökunta - täällä Turussa paraikaa 40 hoitajan vaje ja loput uhkaavat joukkoirtisanoutumisella - saa jollakin ilveellä paketin kärrätyksi johonkin osoitteeseen. Usein osoite on takaisin kotiin - sinne omaisenikin lähetettiin, vaikka hänellä oli akuutti reaktiivinen niveltulehdus ja tulehdusarvot yli sadan. Hain hänet ensiavun portilta, evääksi oli lykätty kipulääkeresepti ja kainalosauvat. Omainen kutsui ensiapua helvetin esikartanoksi. Munuaiskiviä ja suolitukosta valittava mies karjui käytävällä kuusi tuntia peräkanaa. Mummot lyyhistyivät, koska kukaan ei tarjonnut vettä. Ihmiset paskoivat ja kusivat alleen.

Tätä on köyhän elämä. Ja mikä tärkeintä, sitä ei käy pakeneminen. Kun hätä iskee, ainut paikka, johon voi mennä, on tämä.

Stockkan Herkussa ei näy niitä, joita tapaa päivittäin lähiön supermarketissa, siinä, jonka yhteydessä on Alko. Aina sattuu ja tapahtuu. Uuninpankopojat maalta tulevat maanantaisin täydentämään varastojaan pakuilla, joiden peltiin on juovuspäissään ammuttu luoteja. Naku-hajusteet heiluvat taustapeilissä. Perseväli pilkottaa, housuista on unohtunut vyö, so what. Dementikot saapuvat hekin, vaikkapa se ukkeli, jonka ominaishajun tuntee jo kymmenen metrin päähän. Ukko on yrittänyt ajaa partaa; se hapsottaa harmaina tuppaina verinaarmujen seassa. "Tuulee, tuulee, ei jäätelöä tänään..." Muuan mummo huutaa, että kohta on paskat housuissa, jollei hän saa vessan avainta.

Vähän matkan päässä on asuma-alue, antikeidas keskiluokan paratiisissa. Kyseessä on täysin rappiolle jätetty vuokratalokasarmi, josta käymme kerran ostamassa käytetyn pyörän. Halpa hinta epäilyttää, vaikka nainen näyttää vilpitöntä naamaa - pyörä on kuulemma tyttären vanha, ja tytär sai tilalle mopon. Ei saanut. Nainen osoittautuu erinäisten vaiheiden jälkeen narkkariksi ja fillari pöllityksi - joudun kuulusteluihin poliisiasemalle. Viime torstaina iltakahdeksalta näin saman tyypin kävelemässä silmämunat pyörien pitkin supermarketin parkkipaikkaa ilman kenkiä.

Kiinnostaisiko lehtiä tällainen ajankuva? Ei kiinnosta. Keskiluokkaiset toimittajat tekevät lehtiä keskiluokalle. Se on ymmärrettävää. Keskiluokka haluaa lukea omista iloistaan ja ongelmistaan. Keskiluokka maksaa. Ilmoittajat haluavat keskiluokkaa. Keskiluokka on koko yhteiskunnan suola, kuluttajien kermaa, veronmaksajien aatelia. Keskiluokka siis rustaa otsikot.

Keskiluokka haluaa, että hyvinvointiyhteiskunta toimii ennen muuta sen ehdoilla (miettikää nyt vaikkapa tämän kesän vilkkainta kuntapoliittista debattia: jaetaanko lapsille päiväkodissa ksylitolipastilleja vai ei - samaan aikaan eräiden perheiden lapsilla ei ole kotona edes kunnon ruokaa!), koska se on koko lystin nettomaksaja. Se ei halua olla yksinomaan hyväntekijä, sen empatia maksaa, onhan kaikessa nykyään hintalappu, myös lähimmäisenrakkaudessa. Vanha vasemmistolaisuus ei puhuttele sitä, siinä haisevat DDR ja pateettiset lakkokeväät, uusi vasemmistolaisuus taas yrittää syödä ja säästää kakun puhumalla mieluummin seksuaalivähemmistöistä ja maahanmuuttajista kuin vanhuksista, päihteidenkäyttäjistä, yksinhuoltajista tai vähätuloisista. Jälkimmäiset eivät olekaan mediaseksikkäitä - niihin liittyy pelko, että noin voi käydä minullekin - minäkin voin vajota luuseriksi. Vasemmisto yrittää siis kosiskella toisin keskiluokkaiseksi muuttunutta kohderyhmäänsä. Pelotella ei saa, moraalinen palkinto pitää tarjoilla siistimmin.

Oma moraalinen ylemmyyteni toimittajana ei ole sen ylevämpää, vaan osin tyhjänpuhumista ja hurskastelua - samanlaista onttoa luksusta kuin se, että köyhä elää ekologisesti - pelkkää tilanteen sanelemaa pakkoa, ei muuta. Mutta pidän siitä kiinni kynsin hampain kuin köyhtynyt kreivi kuluneesta samettitakistaan.

Ottaisinko vakipaikan toimituksesta takaisin?

Riippuu ehdoista, vastaan korskeasti, vaikka minulla ei ole siihen vähäisintäkään kanttia.

Ps. Tässä loistava esimerkki siitä, missä maailmassa toimittajat elävät. Jutun alussa on pakollinen lausunto Hursteilta, kuinka köyhyys lapsiperheissä on kauheaa. Sitten annetaan "asiantuntijoiden säästövinkit", joissa köyhää perhettä kehotetaan muistelemaan, olisiko jollakulla perheestä kenties vähälle käytölle jäänyt kuntosalikortti. Niin ikään köyhän perheen pitäisi harkita, onko mopoauton tai skootterin osto teinille pakollista... http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288585002823.html

Haluan olla hyvis

Haluaisin mieluusti olla vasemmistolainen. En piruile. Haluaisin sitä yhtä kiihkeästi kuin olla uskovainen. Hienointa olisi olla vasemmistouskovainen ammoisten fabianistien tapaan. Haluaisin myös olla vegetaristi. Ihan niin täydellinen, etten napsisi edes maitosuklaata.

Tällä tavoin olisin "hyvisten puolella". Sellaisina minä nimittäin näen tämän yhteiskunnan hyvikset: vasemmistolaisina vegaaniuskovaisina. Mutta hyvikseksi tuleminen on yhtä vaikeaa kuin terveellisten elämäntapojen noudattaminen. Sitä voi päättää yhtä ja toista - jokainen tietää tasan tarkkaan, millainen on terveellinen ruokavalio - mutta toteutus tökkii. Uudenvuodenlupauskaan ei muuta yleviä päämääriäni käytännön teoiksi.

Aivoni eivät enää taivu, ne eivät ole tarpeeksi notkeat. Kuuluu narinaa, eikä hyppy onnistu. Ja mistä moinen narina on peräisin? Elämästä. Elämä on kalkkeuttanut ja jäykistänyt aivoratani. Sähkö ei suhahtele synapseissa kuten ennen. Oletteko kuulleet joskus tahmasta nimeltä Kyynisyys? Siinä hieno, onomatopoetiikkaa tiukkuava sana, jossa esiintyy omistusmuoto sahalaitaisesta matelijasta sekä sateinen vuodenaika.

Hyviksenä olo on vaikeaa ja tuskallista aikana, jolloin jokaisesta asiasta tehdään valinta vasemmistolaisten tai oikeistolaisten arvojen välillä.

Otetaan nyt esimerkiksi viimeaikainen kohu erityisopettajan erottamisesta.

Kun katselee keskustelua, sähköt katkeavat välittömästi pääkopassa. On pimeää ja tyhjää, väkisin täytyy haparoida tietään, etsiä jakkara ja sytyttää roikkalamppu katosta. Siellä se heiluu nyt eestaas ja luo seinille platonilaisia mörköjä.

Joku näkee varjoissa kamalan opettajan, joka käyttäytyy epäasiallisesti ja kiroilee. Joku toinen näkee pipo päässä kököttävän teinipojan, joka haistattelee viranhaltijalle. Nämä hahmot ovat monin verroin enemmän kuin itsejään, he ovat symboleja koko sille koulukeskustelulle, jota on käyty viime vuodet. Kiusaamisesta, koulurauhasta ja häiriköinnistä, opettajien aseettomuudesta, terrorisoivista vanhemmista, aivan, aivan kaikesta. Alppilan kouluruokalasta oksennettiin Suomen pöydille nyt kaikki - syrjäytyneet nuoret, Niinistö, vanhempien vastuu, koululaisten nukkumaanmenoajat, television väkivaltaohjelmat, päihdeperheiden ongelmat, lastensuojelun resurssipula...

Kaikki nuo aiheet palautuvat liki jäännöksettä suurempaan kysymykseen, jonka voi kysyä parillakin eri tavalla: onko vastuu yksilön vai yhteiskunnan, onko ihminen hyvä vai paha? Miksei myös: kumpi säätelee enemmän elämää, ympäristö vai geenit?

Jos olet hyvis, ajattelet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, syntyessään täydellinen ja puhdas - jokainen spurgu on onnettomuudessa menetetty sielu, jokainen murhaaja perustaltaan kunnon kansalainen, vain hirvittävä ympäristö tuhosi heidät. Eivät vanhemmat, jotka hekin ovat ennen muuta uhreja, vaan kurja, halveksittava yhteiskunta, joka ei huolehtinut tarpeeksi, ei puuttunut tai ei mahdollistanut; ylipäänsä, ei auttanut.

Jos olet pahis, ajattelet, että ihminen on syypää omaan kohtaloonsa ja vastuussa itse valinnoistaan.

Haluaisin niin kovin mieluusti ajatella kuten hyvis. Olla hyvä, ajatella hyvää muista, toimia hyvin. En halua ajatella kuten pahis. Haluaisin uskoa, että nuori on lähtökohtaisesti viaton, lapsi puhdas ja hyvä, ettei kukaan halua viime kädessä toiselle ihmiselle pahaa, että sodat ovat pelkkiä erehdyksiä, että ihmiskunta kehittyy ja hyvinvointivaltio pelastaa. Kunhan kaikki on hyvin, ihmisen on hyvin, ihminen on hyvä.

Sitten muistan vanhat koulukirjat ja mitä niissä sanottiin geenien ja ympäristön suhteesta ihmiselämän määräytymiseen. Karkeasti ottaen tilanne oli niiden mukaan fifty-fifty (on toki poikkeuksia, ja monella voi olla kummatkin kortit huonoja). Siitä ei päässyt mihinkään. Onko koulukirjojen tieto nyt sensuroitu keskustelusta? Se näyttää nimittäin muuttuneen kummallisen epäkorrektiksi, poliittisesti arkaluontoiseksi asiaksi. Yksilön vastuusta ei saa sanoa halaistua sanaa, yksilö on aina sivulauseessa, yksilöstä on tullut nisunjyvä, jonka hyvinvointivaltiojumala, yhteiskuntajumala heittää joko kalliolle tai humukseen. Toki myös toisin päin: suohon vajonnut ihminen voi tehdä münchhausenit - perusteena yleensä se, että koska minäkin pärjäsin ja minulla menee hyvin, miksei tuo toinenkin. Itsestä kiinni, kirjaimellisesti.

Mutta mistä tässä nimenomaisessa sotkussa on kyse? Siitä, että yksilön elämä - yksittäistapaus - nähdään yhteiskunnallisena ilmiönä.

Sen tähden opettajan erottamisesta sukeutui suurempi kysymys, eikä pelkkä kahden ihmisen välinen jupakka. Onko tosiaan niin, ettei oppilas olisi voinut valita toisin? Tai opettaja? Eivätkö oppilas ja opettaja olisi voineet sopia jälkeen päin kahden kesken kinansa? Eikö oppilas olisi voinut pyytää anteeksi? Ja sen jälkeen opettaja pahoitella käytöstään - "minäkin menin vähän liian pitkälle"?

Ei, tällaiset menetelmät eivät käy, koska ihmisten väliset suhteet - aivan kuten ihmisten omat ongelmatkin - on korvattu yhä enenevässä määrin yhteiskunnallisilla, institutionaalisilla rakenteilla. He eivät ole viime kädessä vastuussa omista teoistaan. He ovat tavalla tai toisella olosuhteiden hirvittäviä uhreja, pelinappuloita ja rataksia ilman omaa päätäntävaltaa. Tätä ajattelumallia ihmiset käyttävät kärkkäästi silloin, kun heillä menee huonosti. Hyvät asiat ovat ihmisen omaa ansiota, huonot asiat päätyvät yhteiskunnan - olosuhteiden - syyksi. Suuri ajattelija - tuo Syvällisten Mietteiden Raisionjoki - A. Leppä on joskus lausunut, että kun ihmisellä menee hyvin, hän äänestää Kokoomusta, kun hänellä menee huonosti, hän äänestää vassareita ja kun hän on todella hädässä, hän huutaa apuun Jumalaa. Välimuotojakin löytyy, mutta esimerkiksi sellainen kunnioitettava menneiden aikojen ihmistyyppi kuin sivistynyt duunari (tyyliin Toivo Pekkanen) on nykyisin valitettavan harvalukuinen laji. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että ihmiset tuntuvat täyttävän omaa yhteiskunnallista rooliaan tätä näkyä ennustettavasti. Se tuntuu ällistyttävältä tänä yksilönvapauden kulta-aikana. Myös ympäristö on kilvan tuppaamassa meitä rooliin: me "edustamme" jotakin, ja kun olemme kerran "edustaneet", "edustamme" sitä aina.

Mutta millä tavoin tämä liittyy asiaan? No, siten, että jos yksittäisen ihmisen elämä mielletään ennen muuta yhteiskunnallisen toiminnan tuloksena - uskomalla vain häviävän vähän ihmiseen itseensä, hän ei luultavasti koskaan pääse ulos lokerostaan. Jonkun luokitteleminen vaikkapa uhriksi on eräänlaista kahlehtimista. Uhrittaminen passivoi. Uhrina olosta tulee identiteetti, joka pitää ihanasti kasassa ja määrittelee valmiiksi ilman että ihmisen täytyy itsensä tehdä mitään muuta (kuin olla uhri). Tiedän tämän, koska olen itse kokenut, miten makealta uhrius maistuu ja miten vähän se oikeasti auttaa. Juhlapuheissa ihannoidaan diversiteettiä ja heterogeenista yhteiskuntaa, ylistetään kylä- ja kaupunkihulluutta, ite-taiteilijoita ja katumaalareita, mutta tällaiset tyypit ovat yhä harvemmassa - itse asiassa koko yhteiskunta köyhtyy sisäisesti - jos ihminen määritellään vain yhteiskunnan ehdoilla ja kaikille jaetaan valmiit roolit kuin näytelmässä. Sillä eikö sellainen muistuta viime kädessä uskoa kohtaloon, eikö se ole silkkaa fatalismia? Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että kaiken edellämainitun kivan mukana tulee kaikenlaista paskaa, sillä ihminen nyt on sellainen. Pitääkö silloin välttämättä ja ehdottomasti ajatella, että yhteiskunta on epäonnistunut?

Hassua kyllä, näyttäisi siltä, että ihmiset ovat itsekin alkaneet korvata keskinäisiä suhteitaaan yhä kärkkäämmin institutionaalisilla rakenteilla. He hakevat kiistoihinsa - sen sijaan että selvittäisivät ne itse - aina kolmannen, usein virallisen osapuolen. On mahdotonta mennä sanomaan leikkikentällä häliseville teineille, että menkääpäs nyt muualle, mieluummin soitetaan poliisille (epämääräisistä peloista huolimatta en ole kuuna päivänä kuullut kenenkään saaneen päihinsä kulmakunnan nuorilta). Naapurille, joka röökaa kymmenen minuutin välein parvekkeella, ei voi sanoa suoraan, että hei, röökaisitko joskus liesituulettimen ääressä - parempi soittaa metelöivä puhelinsoitto talonyhtiön hallituksen puheenjohtajalle tai isännöitsijälle. Yh-äitiä, jonka kolmevuotias karkaa kalsareissaan rappukäytävään, ei auteta, vaan hänestä tehdään lastensuojeluilmoitus - näin muka häntä autetaan parhaiten, "suojellaan itseltään". Erilaiset adressit, vetoomukset, FB-ryhmät ja yleisönosastokirjeet ovat tapa ilmaista itseään ilman että panee itsensä henkilökohtaisesti peliin. Suunsoittoa riittää, vaan ei aitoa rohkeutta.

Miksi meillä on tätä nykyä taipumus tehdä simppeleistä, henkilöön käyvistä asioista symboleja, aina jotakin suurempaa kuin ne ovat, politisoida kaikki mahdollinen? Onko suuta soittavan teinin ja päreensä polttavan opettajan välinen kiista tosiaan meidän kiistamme - onko se aivan oikeasti kiista yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista? Onko se kiista siitä, kumman moraali, ei tämän yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa, vaan yksilön ja yhteiskunnan, on määräävämpi - kumpi niistä on enemmän rappiolla, uhattuna, vaatii puhkuvaa puolustamista?

Minun piti jo ajat sitten kirjoittaa Norjan joukkomurhaajasta - siitä, kuinka vasemmisto teki hänestä terroristin ja oikeisto psykopaatin. Terrorismi määrittyy yhteiskunnasta käsin, kun taas psykopatia päätyy yksinomaan yksilön pääkoppaan. Kuka voi rehellisesti väittää Brejvikin olevan jäännöksettä vain jompikumpi? Ja vieläkin pidemmälle vietynä: viestittävätkö Utön tapahtumat jotakin olennaista norjalaisesta yhteiskunnasta?

Tai: kertooko "tapaus Eerika" totuuden suomalaisen lastensuojelun tilasta?

Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että olemme tehneet jonkinasteisen paluun durkheimilaiseen kollektiivitajuntaan. Sosiologi Émile Durkheim oli kehitysoptimisti, mutta ainakaan minun silmissäni optimismi ei nykyisyyden valossa ole mitenkään itsestäänselvää. Yhteiskunnan työnjako on totisesti eriytynyt, mutta onko yhdenmukaisuuden paine helpottanut siinä määrin kuin Durkheim aikoinaan ennusti? Näyttää pikemminkin siltä, että tietyn saturaatiopisteen jälkeen paine alkaa taas lisääntyä. Rikollisuus ja sen kaltaiset ilmiöt lisäävät toki sosiaalista kiinteyttä, sen huomaa palavasta vimmastamme löytää aina uusia vihollisia, syntipukkeja ja uhkakuvia. Vaikka näennäisesti vaikuttaa siltä, että peräämme vastuuta yksilöltä, vaatimustemme takana on aina ideologia. Se, minkä käsitämme yksilöllisyydeksi, on paradoksaalisesti aina tietynlaista yksilöllisyyttä. Tuota yksilöllisyyttä rajaa hulluus, jota palavinkin yksilöllisyyden puolestajapuhuja kavahtaa. Hulluuden ja yksilöllisyyden raja on kuitenkin liukuva ja määrittyy aina vallitsevasta kulttuurista käsin - tällä hetkellä tuntuu esimerkiksi siltä, että "hulluksi" (syrjäytyneeksi, huono-osaiseksi, poikkeavaksi, sairaaksi, keskittymishäiriöiseksi, ylivilkkaaksi, herkäksi, epäsosiaaliseksi, läheisriippuvaiseksi, aggressiiviseksi, epätasapainoiseksi, pakkomielteiseksi, riippuvaiseksi, maaniseksi jne.) leimataan yhä pienemmin perustein. Yhteiskuntaa siivotaan yhtä pontevasti kuin Pekingiä ennen olympialaisia... Nyky-yksilöllisyys tuntuukin olevan ennen muuta markkinoitua yksilöllisyyttä. Yksilöllisyyttä on vaikkapa tuunata oma kännykkänsä valittujen sapluunoiden avulla. Tällainen yksilöllisyys on tietenkin mukavan vaaratonta ja pysyy hyvin hallinnassa aiheuttamatta status quolle minkäänmoista uhkaa. Mutta mitä se aiheuttaa yksilölle itselleen? Mitä tapahtuu, jos yksilöllisyys jätetään markkinoiden kauppatavaraksi ja yhteiskunta kehottaa olemaan pelkkä passiivi?

Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, että haluamme isompien voimien olevan vastuussa elämästämme. Me haluamme itse valmiit roolit, sillä emme kestä eriytyneen työnjaon mukanaan tuomaa psykologista epävarmuutta, jota Durkheim kutsui anomiaksi (sen oireisiin kuuluu mm. itsemurha, jota edeltää usein masennus, yksi aikamme polttavimmista elintasosairauksista). Tuntuu, että hyvinvointivaltio ei loppuun asti vastaa tähän tarpeeseen. Se ei olekaan yhtä luja rakennelma kuin moraalinen kudelma sisällämme, "omatunnon ääni", Jumala tai jokin puolifeodaalinen voima. Siksi tämä loputon puhe "kurista", siksi nämä nostalgiset kaipuut aikaan, jolloin oli vielä "käytöstapoja", siksi kultaiset muistelot ajasta, jolloin ihminen "tiesi paikkansa". Olen myös kuullut haikailtavan "vanhan ajan patruunoita", jotka sentään "huolehtivat työntekijöistään".

Samanaikaisesti hyvinvointivaltio saattaa näyttäytyä jonkinlaisena isähahmona - tai kenties vielä paremmin: isäpuolena - jota vastaan yksilö haluaa kiukutella. Isähän tekee aina väärin, häneltä rohmutaan aina enemmän kuin hän pystyy tarjoamaan. Kenties olemme yhteiskunnallisessa mielessä infantiileja, joiden tarpeet on pohjattomat. Mikään ei meille riitä. Syytämme mogistamme isää, ankeaa lapsuutta. Sankaritarinat ovat aina yksilön omia tarinoita.

Toisaalta Durkheim näki, että tulevaisuudessa erilaiset pienemmät ryhmät tarjoavat yksilölle ryhmäidentiteetin ja kiinteyden kokemuksia massayhteiskunnassa - jalkapalloseurat, Martat, vapaa-ajattelijat, leffakerhot jne. Kaipa tähän voi liittää mukaan jossakin määrin myös poliittiset puolueet. Näihin koskeminen aiheuttaa yhtä voimakkaan puolustusreaktion kuin kansallisvaltion tai isämaan uhkaaminen vielä vähän aikaa sitten.

Voi, kunpa olisin hyvis. Sillä silloin voisin olla optimisti ja ajatella, että kunhan vain saisimme hyvinvointivaltion  kuntoon, trimmattua järjestelmän täydelliseksi - kaikki mukaan heijaheija! - niin ongelmat väistyisivät. Kuolema, sairaudet, masennus, alkoholismi, huumeiden käyttö ja niin edelleen.

Mutta minä kurja en ole hyvis. Enkä pahiskaan. Minä en usko 90-luvun Jari Sarasvuohon ja Wayne Dyeriin, joiden mukaan joka aamu kylppärin peiliin katselemalla ja hokemalla: "I will do it! I will succeed!" pärjäisi elämässä ja saavuttaisi unelmat itsestään. Olen itse ei-akateemisesta yksinhuoltajaperheestä ja matkani älyn ja analyysin maailmaan lienee ollut hitusen mutkaisempi kuin akateemisen lääkäriperheen vesojen. Muuan poikaystäväni asui lapsuutensa kontulalaisessa yksiössä - hän tunsi 70-luvun tv-ohjelmien kaikki yksityiskohdat, sillä muuta ei ollut tarjolla - ja hän jos kuka sai minut tajuamaan, kuinka kaukana Kontula oli Kipsarin bileistä, vaikka fyysistä välimatkaa ei ollutkaan kuin kymmenen kilometriä.

Mitä minä haluan sanoa? Haluan sanoa - taas kerran - että vastaukset eivät ole mustavalkoisia. Ketä oikeasti palvelee sellainen ajatus, ettei sinulla ole mahdollisuutta auttaa itse itseäsi? Mistä nousee voima ja motivaatio parantaa elämäänsä, sivistyä ja kehittyä jne. jos viisaat ihmiset ympärilläsi ovat saaneet sinut uskomaan, että sivistys ja kehitys on yhteiskunnan, ei lainkaan sinun itsesi, asia? Ei yhteiskunnan pidä olla kaiken mitta, yhtä vähän kuin yksilönkään.

Yhteiskunnan pitäisi kannustaa, auttaa ja mahdollistaa, mutta se ei ratkaise kaikkea. Ei pakolla voi ketään jeesata, vaikka pakkohoidosta puhutaankin yhä hyväksyvimmin äänenpainoin. Älkää ymmärtäkö väärin. En halua sanoa, että tarpeeksi on jo tehty, että hyvinvointiyhteiskunta on valmis (se olisi yhtä naurettava väite kuin että tasa-arvo on saavutettu), että taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on turhaa. Ei se ole turhaa, tietenkään, vaan välttämätöntä. Haluan vain kiinnittää huomiota työnjakoon. Huudamme niin helposti "Miten tällaista voi tapahtua Suomessa!". Mutta aina vika ei ole yhteiskunnassa. Usein on kyse sellaisesta asiasta kuin elämä. Sattumasta. Yksilön omasta valinnasta.

Opettajan ja oppilaan ruokalakärhämä. Kertoiko se tosiaan totuuden suomalaisesta koulusta, erityisopettajista ja nykyteinien käytöstavoista?

Vai olisko siinä kyse kahden ihmisen välisestä riidasta, josta ei voi vetää sen suurempia johtopäätöksiä?

Sinä päivänä koulun ruokalassa tarjoiltiin muuten kolmea eri kiusausta. Siitäkään ei parane kehittää symbolia yhtään millekään.





PS. Varaan oikeuden olla totaalisen väärässä. Ajatukseni ovat yhä pelkkiä haja-aihelmia, eivätkä millään muotoa loppuun saatettuja.