Kirkastuksen kappeli

 Kävimme paikallisessa Kirkastuksen kappelissa. Yksinkertaisuudessaan se tekee aina vaikutuksen - sen hartauden luovat monumentaaliset murattikasvustot ja ikkunoiden heijastama kvartsinkirkas, hiljainen valo.

 En pysty määrittelemään hartauden tunnettani, mutta pahaa pelkään - ja miksi valehdella tekopyhästi - etten voi määritellä sitä kristilliseksi.

  Olen aina kunnioittanut kristillistä uskoa, mutta vaikka Terho Pursiaisen mukaan kristinusko ja järki ovat sovitettavissa keskenään, minulle on käynyt kuten Kierkegaardin kuvaamalle miehelle. Tuo mies halusi järjellään varmistua siitä, että uskominen kannattaa. Kun hän lopulta päätyi myönteiseen vastaukseen, ei hän enää kyennytkään uskomaan.

  Järki ei riitä vastaamaan yhteenkään ns. perimmäiseen kysymykseen - eikä Jumala voi minun ymmärrykseni mukaan olla mitenkään inhimillisesti redusoitavissa. Pitäisi osata hypätä ja heittäytyä - sitähän usko on, ainaista heittäytymistä ja hienoista epävarmuutta siitä, että otetaan vastaan (terveeseen uskoon kuuluu aina epäilys) - mutta koska minulla on vaikeuksia jo inhimillisen rakkauden suhteen, usko näkymättömään rakkauteen on minulle mahdottomuus. Minulla ei yksinkertaisesti ole "uskonlahjaa", jollaiseksi uskovaiset kykyään kutsuvat.

  Oma järkeni tarjoaa vastaukseksi agnostismia, parhaimmillaan deismiä. Agnostismi on ateistista epäilyä, mutta koska en voi olla ateistikaan - järkeni kieltää yhtä lailla tämän "uskon" - olen päätynyt jonkinlaiseen pananteistiseen ajatteluun, jossa minäkin olen jumaluuden siru. Aivan kuten kaikki olemassaoleva.

  Silloin jokainen sellainen hetki, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta minua ympäröivän kanssa, on minulle harras - "uskonnollinen".

Voitto, Taisto ja Usko

  Vielä aurinkoisena vaaliaamuna uumoilimme naapurien kanssa pihalla, että Perussuomalaiset voittaisivat vain gallupeissa - että se jäisi pelkäksi Nukkuvien puolueen protestiksi. Lapset lähtivät kasvot maalattuina virpomaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksi vuodeksi, ja illalla tuoreutta tuli. Terveydestä en tiedä.

  "Kaljaveikot voittivat, akateemiset naiset hävisivät", siteerasi Matti Rönkä muuatta Yleen tullutta vaalipalautetta, ja Facebook oli täynnä hämmästystä ja halveksuntaa: "Silkkitakkiarmeijan marssi!" (marjapuuronpunainen silkkitakki on Vaatehuoneen Simon lanseerama look). Yhtäkkiä foorumilla jos toisellakin puhuttiin taas "kansasta", vaikka vielä pari viikkoa sitten "kansa" oli epäselvä virhekäsite. Joku keksi myös huomauttaa, ettei PerSujen vaalivoitto ollutkaan oikeastaan mikään voitto, vaan "vähemmistön vikinää", sillä tosiasiassa vanhat puolueet pitivät yhä pintansa.

 Näin toki on, mutta tällainen päätelmä - asennoituminen ylisummaan - on juuri se, mikä vei PerSut voittoon.

  PerSut vei voittoon vieraantuminen.

  Mutta tällä kertaa vieraantumisen - tuohon henkiseen etäisyyteen kansanosien välillä, joka on venynyt yhtä suureksi kuin tuloerot - purkautumiseen löytyi kanava, jonka kantoaalto vahvisti sanomaa. Internetissä jokainen on herra, eikä herroja siten tarvitse herrotella. Ilmiö on outoa, kieroa sukua vanhalle vasemmiston joukkovoimalle, missä marssivaan väkeen saattoi piiloutua. Mutta nyt ideologiat ovat epämääräisiä, vaateet jopa toisilleen vastakkaisia - ja niitä ei yhdistä punalippu, vaan tarve panna vastaan. Ylhäältä päin annetut ideaalit, pedagogimainen aikuisten ihmisten holhoaminen - "tietäminen", mikä näille on hyväksi ja mikä on "oikein" - ei enää tepsi. Ihmiset katkeroituvat. Mitä enemmän halveksitaan ja nihiloidaan, sen vahvemmaksi tuo protesti muuttuu; konfrontaatio on sille kuin öljyä liekkeihin. Ja juuri näin kävi. "Edistyksellisten" paikoin yhtä alatyylinen vastahyökkäys aiheutti ainoastaan sen, että PerSut kokosivat vielä gallupejakin suuremman vaalivoiton. Tästä kirjoitin jo maaliskuussa otsikolla "Perussivistyneistö." Painotin, etten hyväksy heidän ideologiaansa, mutta että ymmärrän, mistä se kumpuaa.

  Jopa tämä yritykseni ymmärtää oli monille liikaa. PerSuja ei pidä ymmärtää, vaikka juuri ymmärtäminen on aina ollut strategian avain kaikessa taktisessa taistelussa. Ymmärtäminen ei tarkoita edes myötäilyä. Enimmillään se tarkoittaa sitä, että muissa puolueissa ymmärretään se todellisuus, missä tietyt ihmiset elävät ja otetaan se huomioon. Otetaan huomioon vaikka tietyt kulttuuriset ominaispiirteet - jollaisia ei tietysti poliittisesti korrektina pidä sanoa olevan olemassakaan - joihin kuuluu esimerkiksi suomalaisten voimakas ksenofobia. Se näkyy sekä suhtautumisessa EU:iin että maahanmuuttajiin. Millä lailla sitä hyödyntäen voitaisiin rakentaa avoimuuteen suuntautuvaa politiikkaa?

  Suomalaiset arvostavat myös suoraa puhetta - se on ollut kansainvälisissä suhteissa, mm. liike-elämässä, suuri valttimme. Eikö kukaan muu osannut lukea aikaa sen verran, että olisi hyödyntänyt sitä poliittisessa retoriikassaan nimenomaan nyt? Niin ikään seisominen sanojensa takana ja lupausten pitäminen nostetaan tavan takaa arvoiksemme (kuvittelemme itse olevamme suoraselkäisiä). Paha kyllä, PerSujen politiikka on tehnyt sen, ettei suomalaisuudesta voi puhua edes folkloristisin tai psykohistoriallisin termein tulematta leimatuksi heiksi.

  Parin viikon takaisessa blogikirjoituksessani käsittelin tekojen ja puheiden ristiriitaa - ja tarjosin vastaukseksi entistä vahvempaa suuntautumista kohti käytännön politiikkaa. Tuo ristiriita - "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä neuvon"- on nimittäin asia, joka saa suurimman osan ihmisistä raivoihinsa. Niinpä Timo Soini puhui joukoilleen siitä, kuinka valtavia muutoksia on politiikkaan tulossa.

  Jos jotakin pollyannamaisen hyvää tässä kaikessa voi nähdä, niin kenties se, että nyt punnitaan, kumpi lopulta voittaa: globaalitalous vai yhden kansallisvaltion politiikka. Ironista kyllä, olisiko nyt globaalitalouden vuoro kantaa pelastajan viittaa.


PS. Olisiko meritokratia sitten parempi kuin demokratia? http://sivistyssanakirja.com/meritokratia

Taukomisiin!

Pidän jonkinmoista taukoa myös blogini päivityksissä. Ajatuksiani voi kesän ajan lukea Turun Sanomien pääkirjoitussivun kolumneista, joita ilmestyy epäsäännöllisen säännöllisesti.

Ensimmäinen niistä on julkaistu tänään ja luettavissa - ainakin jonkin aikaa - osoitteessa

http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/211417.html

Luultavasti kuitenkin valokuvausharrastukseni puhkeaa taas kasvuun kevään kukkien kanssa. Krookukset, lumikellot ja narsissit ovat jo työntäneet suipot päänsä ylös huuruisesta mullasta.

Kevät jaksaa hämmästyttää ja lohduttaa tällaista piintynyttä pessimistiä joka vuosi. Se todella tulee, eikä jätä minuakaan paitsi tuhkimotarinastaan.

Puroleikkejä.

Perussivistyneistö

  Perussuomalaisten ennennäkemätön suosion nousu on saanut ns. sivistyneistön kuohunnan tilaan. Se on yrittänyt tukahduttaa ilmiötä kaikin käytettävissä olevin keinoin, halveksunnalla, pilkalla ja tuomitsemalla - ja sen rooli on puhua aina ylempää. Sivistyneistön itsensäkin keskuudessa tunnutaan käyvän pienimuotoista aatteellista ajojahtia - se, joka vain lausahtaakin jonkin ymmärtävän sanan - vain ilmiötä tulkitsevan -  tuomitaan välittömästi "soinilaiseksi".

  Anu Silfverberg kirjoitti oivaltavasti Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä sivistyneistön ja perussuomalaisten ristivedosta. Hän oli kuitenkin mielestäni yhdessä asiassa väärässä. Perussuomalaisten nousu ei johdu niinkään "tuloeroista" tai "maahanmuuttajakysymyksestä" tai mistään muustakaan konkreettisesta kysymyksestä.

  Nousu kumpuaa ajatusten ja käytännön ristiriidasta ns. tavallisen kansan ja ns. sivistyneistön välillä (käytän näitä käsitteitä vain työkäsitteinä, joiden avulla voin tarkastella tätä yhtä yhteiskunnallista ilmiötä).

  Muuan tuttavani oli vimmoissaan, kun yritin selittää ajatustani. Tuttavan mielestä on naurettavaa ja typerää vaatia politiikalta jonkinlaista käytännön takuuta, elämänkokemusta, sillä politiikka on aina abstraktia ja perustuu idealismiin, aatteeseen. Kuitenkin juuri tämä ajatus on perimmältään se, joka erottaa sivistyneistön ja tavallisen kansan.

  Kansa haluaa äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minäkin", kun taas sivistyneistö haluaa pyrkiä parempaan ja äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minä haluaisin ajatella".

  Molemmissa on ongelmansa.

  Se, että kansa haluaa kuulla pelkkien omien ajatusten kaiun, tarkoittaa lähtökohtaisesti kehittymättömyyttä. Se, että sivistyneistö haluaa samastua hyvinä pitämiinsä ajatuksiin, tarkoittaa epärehellisyyttä ja ulkokultaisuutta. Halu parempaan on luonnollisesti kaiken kehityksen lähtökohta, mutta silloin on nimenomaisen tärkeää, että kehitykseen osallistuu myös itse. Valitettavasti sivistyneistö harvoin lähtee mukaan näihin kehitystalkoisiin. Se tarkoittaisi juuri edellä mainittua käytännön politiikkaa - sitä, että itsekin toimii tavalla, jolla haluaisi maailman toimivan. Kuitenkin esimerkiksi sivistyneistön lempipuolue (jota minäkin olen aina äänestänyt!) Vihreät on hallituksessa mukana ollessaan toiminut poikkeuksellisen usein omia arvojaan - jos nyt ei vastaan - niin ainakin ne sivuuttaen.

  Vasta sellainen aate, joka toimii paremman maailman puolesta myös käytännössä, voi yhdistää kansan ja sivistyneistön. Nyt sivistyneistö puhuu kansan mielestä asioista tavalla, joka ei vastaa sen omaa kokemusta. Siinä missä kansa näkee maailman sellaisena kuin se on (heidän kokemuspiirissään), sivistyneistö näkee ympärillään mahdollisuuksia, toteutumattomia maailmoja.

  Protesti ja viha kumpuavat siitä, että kansan mielestä heille annetaan likaiset työt - että heidän pitää muuttaa maailma käytännössä, kun sivistyneistö lunastaa moraliteettinsa vain ajattelemalla oikein.

Pilviä

Ja kun kerran kliseiden alkuun päästiin, niin minun on pakkohko jaata myös nämä toiset, niin ikään hetken kauneutta edustavat kohteet - valokuvani pilvistä...

Kukkia

 Näin kesää odotellessa halusin hurjasti palata näiden ottamieni kukkakuvien pariin. Kukkien kuvaamisessa on jotakin äärimmäisen tyydyttävää, sillä ne lakastuvat pian ja tarjoavat ohikiitävän kauneutensa kuin nuoruuden.

Muuan sitaatti

 Kun blogiin kirjoittaessa tuntuu useimmiten, ettei kukaan vastaa - että ampuisi sydänverellä kostutettuja nuolia tuuleen - ja tuntee itsensä useimpina päivinä tyhmäksi, nämä eilen illalla lukemani sanat tuntuivat jollakin tavoin paikallaan olevilta:

"Mutta kukaan ei ota tällaista ajatusta vakavasti, minä ajattelen, vaikka tiedänkin, että kuitenkin juuri tuollaiset ajatukset, joita kukaan ei ota vakavasti, ovat ja tulevat olemaan kaikkein vakavimpia, eikä muita vakavia ajatuksia olekaan kuin juuri tuollaiset, joita kukaan ei ota vakavasti. Me ajattelemme tuollaisia, ei vakavasti otettuja vakavia ajatuksia vain jotta voisimme selvitä hengissä, näin ajattelen."

Kirjailijaa saa vapaasti arvata...