Perussivistyneistö

  Perussuomalaisten ennennäkemätön suosion nousu on saanut ns. sivistyneistön kuohunnan tilaan. Se on yrittänyt tukahduttaa ilmiötä kaikin käytettävissä olevin keinoin, halveksunnalla, pilkalla ja tuomitsemalla - ja sen rooli on puhua aina ylempää. Sivistyneistön itsensäkin keskuudessa tunnutaan käyvän pienimuotoista aatteellista ajojahtia - se, joka vain lausahtaakin jonkin ymmärtävän sanan - vain ilmiötä tulkitsevan -  tuomitaan välittömästi "soinilaiseksi".

  Anu Silfverberg kirjoitti oivaltavasti Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä sivistyneistön ja perussuomalaisten ristivedosta. Hän oli kuitenkin mielestäni yhdessä asiassa väärässä. Perussuomalaisten nousu ei johdu niinkään "tuloeroista" tai "maahanmuuttajakysymyksestä" tai mistään muustakaan konkreettisesta kysymyksestä.

  Nousu kumpuaa ajatusten ja käytännön ristiriidasta ns. tavallisen kansan ja ns. sivistyneistön välillä (käytän näitä käsitteitä vain työkäsitteinä, joiden avulla voin tarkastella tätä yhtä yhteiskunnallista ilmiötä).

  Muuan tuttavani oli vimmoissaan, kun yritin selittää ajatustani. Tuttavan mielestä on naurettavaa ja typerää vaatia politiikalta jonkinlaista käytännön takuuta, elämänkokemusta, sillä politiikka on aina abstraktia ja perustuu idealismiin, aatteeseen. Kuitenkin juuri tämä ajatus on perimmältään se, joka erottaa sivistyneistön ja tavallisen kansan.

  Kansa haluaa äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minäkin", kun taas sivistyneistö haluaa pyrkiä parempaan ja äänestää puoluetta, joka "ajattelee niin kuin minä haluaisin ajatella".

  Molemmissa on ongelmansa.

  Se, että kansa haluaa kuulla pelkkien omien ajatusten kaiun, tarkoittaa lähtökohtaisesti kehittymättömyyttä. Se, että sivistyneistö haluaa samastua hyvinä pitämiinsä ajatuksiin, tarkoittaa epärehellisyyttä ja ulkokultaisuutta. Halu parempaan on luonnollisesti kaiken kehityksen lähtökohta, mutta silloin on nimenomaisen tärkeää, että kehitykseen osallistuu myös itse. Valitettavasti sivistyneistö harvoin lähtee mukaan näihin kehitystalkoisiin. Se tarkoittaisi juuri edellä mainittua käytännön politiikkaa - sitä, että itsekin toimii tavalla, jolla haluaisi maailman toimivan. Kuitenkin esimerkiksi sivistyneistön lempipuolue (jota minäkin olen aina äänestänyt!) Vihreät on hallituksessa mukana ollessaan toiminut poikkeuksellisen usein omia arvojaan - jos nyt ei vastaan - niin ainakin ne sivuuttaen.

  Vasta sellainen aate, joka toimii paremman maailman puolesta myös käytännössä, voi yhdistää kansan ja sivistyneistön. Nyt sivistyneistö puhuu kansan mielestä asioista tavalla, joka ei vastaa sen omaa kokemusta. Siinä missä kansa näkee maailman sellaisena kuin se on (heidän kokemuspiirissään), sivistyneistö näkee ympärillään mahdollisuuksia, toteutumattomia maailmoja.

  Protesti ja viha kumpuavat siitä, että kansan mielestä heille annetaan likaiset työt - että heidän pitää muuttaa maailma käytännössä, kun sivistyneistö lunastaa moraliteettinsa vain ajattelemalla oikein.

Pilviä

Ja kun kerran kliseiden alkuun päästiin, niin minun on pakkohko jaata myös nämä toiset, niin ikään hetken kauneutta edustavat kohteet - valokuvani pilvistä...

Kukkia

 Näin kesää odotellessa halusin hurjasti palata näiden ottamieni kukkakuvien pariin. Kukkien kuvaamisessa on jotakin äärimmäisen tyydyttävää, sillä ne lakastuvat pian ja tarjoavat ohikiitävän kauneutensa kuin nuoruuden.

Muuan sitaatti

 Kun blogiin kirjoittaessa tuntuu useimmiten, ettei kukaan vastaa - että ampuisi sydänverellä kostutettuja nuolia tuuleen - ja tuntee itsensä useimpina päivinä tyhmäksi, nämä eilen illalla lukemani sanat tuntuivat jollakin tavoin paikallaan olevilta:

"Mutta kukaan ei ota tällaista ajatusta vakavasti, minä ajattelen, vaikka tiedänkin, että kuitenkin juuri tuollaiset ajatukset, joita kukaan ei ota vakavasti, ovat ja tulevat olemaan kaikkein vakavimpia, eikä muita vakavia ajatuksia olekaan kuin juuri tuollaiset, joita kukaan ei ota vakavasti. Me ajattelemme tuollaisia, ei vakavasti otettuja vakavia ajatuksia vain jotta voisimme selvitä hengissä, näin ajattelen."

Kirjailijaa saa vapaasti arvata...

Taiteilija itse

 

  Luin taannoin Timo Hännikäisen Marginalia-blogista kirjoituksen ranskalaiskirjailija Célinestä. Hännikäinen ihmetteli, miksi Céline ei vielä viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeenkään kelvannut ranskalaisten merkkihenkilöiden listalle - vain muutaman ajalle tyypillisen, kepeän juutalaisvastaisen heiton tähden - ja vaati sen vuoksi kirjailijan rehabilitointia.

  "Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa... Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle", kirjoittaa Hännikäinen.

  Ehkä Hännikäinen on oikeassa. Ehkä meidän ei tule tarkastella historiaa "sillä silmällä", kriittisesti, vaan ajatella - kuin synninpäästäjä! - pikemminkin, että ihmiset ovat aikansa ja kulttuurinsa lapsia, eivätkä siten koskaan vapaita. Toisin sanoen Edward Westermarck oli väärässä puhuessaan ihmisen synnynnäisestä tai luontaisesta moraalista - sitä ei ole. On vain joukkopaine, jonka alaisuudessa moraali  kiteytyy säännöiksi - sen jyrkemmiksi, mitä kovempi tuo paine on. Vähän aikaa sitten luin Helsingin Sanomien tiedesivuilta teoriaan sopivan uutisen, jonka mukaan Homo Sapiens harjoitti aikoinaan varsin yleisesti kannibalismia. Ihmisliha käsiteltiin uutisen mukaan aivan kuten minkä tahansa muunkin eläimen, saalis suolestettiin ja perattiin, vauvoja myöten.

  Westermarck - joka kirjoitti mm. teokset Moraalin synty ja kehitys sekä Kristinusko ja moraali - ei olisi luultavasti uskonut korviaan. Kenties hänen olisi ollut pakko myöntää, että kristityt tutkijat olivat oikeassa: ilman kristillistä moraalia olisimme todellakin pahempia ihmisiä kuin nyt.

  Mutta on yksi alue, missä ajatellaan olevan yhä jonkinlaista itsegeneroituvaa, omalakista, transendenttista hyvyyttä.

  Tämä alue on taide. Estetiikka.

  Sinne ei pahuuden tuulien uskota puhaltavan, vaan estetiikka voi olla historiatonta, ajatonta, puhdasta - niin, sanalla sanoen pelkkää taidetta.

  Kuinka ollakaan, pidän tätä ajatusta valtavan naiivina. Olen siinä mielessä nominalisti, etten voi hyväksyä kulttuurimme, sanojemme ja käsitteidemme ulkopuolella vallitsevaa toista, todempaa todellisuutta, josta kaikki muu on viime kädessä heijastusta tai kaikua. Tällainen tuo mieleeni väistämättä vanhan Homunculus-paran.

  Muistan joskus lukeneeni - tulkinta oli filosofi Richard Rortyn - että nuoren Vladimir Nabokovin mielestä aikaan ja sen sattumiin sidottu elämä ei saanut koskaan olla taiteen (eikä siis kirjailijankaan) kohde. Kirjailijan ei pitänyt käsitellä vaikkapa sellaisia yhteiskunnallisia joutavuuksia kuten Nabokovin "roskakirjailijoiksi" luonnehtimat Orwell, Zola, Mann, Balzac tai Gorki. Nabokov oli varma, että moraalinen totuus oli esteettisessä hurmiossa, sillä "runoilija ei tapa ketään."

  Pikkuhiljaa Nabokov alkoi epäillä omaa teoriaansa. Hän huomasi, että hänen esteettinen hurmionsa karkotti - tai vielä pahemmin: sulki pois - kärsivän lähimmäisen. Mikään muu ajatus ei ollut Nabokoville kauhistavampi kuin se, että hän mahdollisesti olisi joskus aiheuttanut jollekin tuskaa, ollut tietämättään julma.

  Nabokovin erilaisten esteettisten pakkomielteiden vallassa olevat päähenkilöt olivat poikkeuksetta paatuneita julmureita. He olivat sukua Henry Jamesin Naisen muotokuvan Gilbert Osmondille, jonka elämän pääasia oli taide ja estetiikka, kaiken sopivaisuus - joka hylki kuin liukas jääpinta inhimillistä lämpöä ja karheutta. "Tämä koti oli pimeyden ja äänettömyyden tukehduttava tyyssija. Osmondin kaunosieluisuus ei tuonut siihen valoa eikä ilmaa, se näytti vain kurkistavan sisään korkealta, pienestä ikkunasta..." kuvaili James. Osmondin - ja Nabokovin romaanihenkilöiden moraali - oli perhostenkeräilijän moraalia. Mutta lukijaa nämä henkilöt alkoivat koskettaa vasta kun heidän tekojensa seurauksetkin kuvattiin; Nabokovin kirjat muuttuivat osaksi kirjallisuudenhistoriaa sen jälkeen, kun hän oli hylännyt estetiikan taiteen keskeisimpänä arvona.

  Lopulta Rorty uskaltautui peräämään taiteilijalta jotakin ennenkuulumatonta - jotakin, jota nykyaika pitää suoranaisena taiteenvastaisuutena: moraalia. Julmassa, tuskaa täynnä olevassa maailmassa taiteilijan ei ole lupa varastaa kanssaihmisensä kärsimystä ja tehdä siitä spektaakkelia, yksityistä nautintoa, josta saattoi nautiskella torkkupeiton alla punaviinilasi kädessä. Rorty piti halveksuttavana kärsimyksestä ja inhimillisyydestä riisuttua gourmet-tappamista - jolla meillä on lupa mässäillä kuin Ross-broilerien marinoidulla lihalla - ja sen puolustamista erilaisilla sublimaatioteorioilla.

  Oikeastaan se, mitä taiteilijalta pitäisi vaatia - mitä häneltä pitäisi kysyä, on tässä: Mitä olet tehnyt inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi?

  Ehkä sellainen kysymys on taantumusta, mutta jos on, niin - olkoon.

Pienesti iästä

 Minulla ei ole etymologista sanakirjaa, enkä tiedä siis varmuudella, mikä on sanan "ikä" juuri. Liittyykö se kukaties ikeeseen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ies)? Vuodet alkavat painaa, mieli vetää taaksepäin muistoihin, jo koettuun. Kun on hyvin vanha, elää enää puolittain tosimaailmassa - toinen puoli häälyy unenomaisessa muistojen tilassa. Silloin voi haistaa tuoksuja, joiden lähde on toisessa ajassa; maistaa makuja, vaikka kielellä ei olisi murustakaan. Tuuli koskettelee kasvoja, vaikka istuisi hiljaa huoneessaan.

  Sen lähemmäs fiktiota ei voi päästä.

  Ikeestä huolimatta ihminen etenee, vaikka aavistuksellisin askelin, kiskoo kiskoo nahkanyörejään, haluamatta katsahtaa multaan, johon yhä syvemmälle lakkaamatta vajoaa.

  Ja vaikka solut uusiutuvat jo valmiiksi vanhoina, tutusta kuvasta ei malta hellittää. Siksi tarrautuu placeboon - jos näytän ja toimin kuten nuori, ruumiskin erehtyy. Vain siten voin kuolla parhaimman mahdollisen kuoleman, kantapäistä halkeilleet nahkasaappaat jalassa.

  Hiljalleen myös terävyysalue kapenee - huomaamatta hiippailee elämän sumeilla laitamilla (tai kenties laitumilla). Sellaiset asiat, joita ennen piti vähäaistillisina ja tylsinä, kelpaavatkin nyt. Yhtäkkiä hiihtää hilpeänä hiljaisilla laduilla, popsii vihaamaansa puuroa, kuuntelee rätisevää radiota. Eikä jaksa enää uskoa, että jossakin on käynnissä jotakin, jonka menettäminen ja näkemättä jääminen kostautuu katkerasti. Jättäytyy kernaasti kelkasta, tallustelee omia polkujaan.

  Moni minän ominaisuus murenee ja sulaa aikaan ja muuntuu näkymättömäksi. Nuorille aistinpalvojille se merkitsee väistämättä arvottomuutta: se, mikä ei näy, ei merkitsekään. Eihän jakamattomalla salaisuudella tee mitään...

  Lopulta huomaa, että asiat, jotka jätti taakseen kauan sitten - lapsena - ilmaantuvat taas vastaan, verkalleen, kertaalleen unohtunutta mielihyvää tarjoten. Niistä nauttii haikealla viisaudella, kuin kirjasta, jonka lopun jo tietää.

Väärät profeetat

"Tasa-arvo on mennyt liian pitkälle!"

 Tämä yleinen puuskahdus on itse asiassa epälooginen. Tasa-arvohan ei ole enää tasa-arvoa, jos se on mennyt "liian pitkälle", vaan kyseessä on jo epätasa-arvo. Tällöin yleensä tarkoitetaan, että erityisesti miehiä sorretaan.

  Asiaintilasta on esitetty ainakin seuraavat todisteet. Yksi: miehet ovat lasten huoltajuuskiistoissa  heikommassa asemassa kuin naiset. Kaksi: miehet kokevat perheväkivaltaa, mutta asiasta ei haluta puhua. Kolme: alkoholisoituneet, syrjäytyneet miehet ovat huonommassa asemassa kuin naiset. Neljä: osa miehistä ei saa seksiä.

  En kiellä näiden seikkojen sisältämää kärsimystä. Mutta väite siitä, että em. asioiden vuoksi tasa-arvokehitys olisi mennyt "liian pitkälle", on jo huikeaa liioittelua. Minun näkemykseni mukaan paljon enemmän kärsimystä sikiää siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Luulen myös, että nykyinen, sukupuolieroja vahvasti alleviivaava muoti aiheuttaa vain lisää ongelmia.

  Suurin osa avioeroista johtuu siitä, että sukupuoliroolit ovat välitilassa. Olemme toinen jalka "emännän" hernerokalta lemuavassa köökissä, toinen jalka yhteisessä wokkipannunkäryisessä avokeittiössä. Yksikään meistä ei ole vielä sisäistänyt ihmisten tasa-arvoajatusta - missään suhteessa. Liekö tämä edes mahdollista, en tiedä.

  Ja kun sanon "ei yksikään", tarkoitan myös sitä. Yksikään feministi tai profeministi ei ole sellainen uusi ihminen, jollaisesta todellinen tasa-arvo haaveilee. Kun raaputamme vähän "uuden pehmomiehen" emalia, paljastuu alta vanha pohja; mies, joka haluaa olla perheen älyllinen johtaja ja joka ei halua, että vaimo leikkaa hiuksensa. Tai entäpä ne nuoret feministinaiset, jotka löytävät vapauden pukeutumalla "burleskiasuihin", joissa kuuleman mukaan kaikenmuotoiset naiset voivat "leikkiä naiseuden rooleilla." Mitä itsepetoksellisuutta! Nuo leikit ovat nimittäin pohjimmiltaan täyttä totta, sillä jos ne eivät sitä olisi, "naiseuden rooleilla leikkiviä" feministejä ei voisi nimittää "kauniiksi" eikä "naisellisiksi", mitä he kuitenkin aina ovat. Itse asiassa näen burleskin henkisenä sukulaisena nykymorsiamien prinsessahäät.

  Aina naisten ensimmäisistä vapautumispyrkimyksistä, ns. suffragettiliikkeestä, saakka tasa-arvoa ajavia naisia on lyöty ulkonäköön puuttumalla. Kuriositeettina mainittakoon, että viime vuosisadan alussa, suffragettiliikkeen ollessa rapakon takana aktiivisimmillaan, kauneusguru Elisabeth Ardén tarjosi pilkatuille naisasianaisille meikkejään, ja koko tuotemerkin menestys lähti nousuun. On katsottu, että tasa-arvoinen nainen väistämättä "muuttuu mieheksi" ja "menettää naisellisuutensa", mikä olisi erityisesti miehille valtava seksuaalinen tappio. Vuosituhansien aikana on luotu koodisto parittelunhaluisille naisille, ja vaikka tuo koodisto olisi jo ajat sitten menettänyt syvimmän merkityksensä (ja itse asiassa irtautunut omalakiseksi järjestelmäksi, jossa naiset eivät enää edes tähtää seksiin, vaan silkkaan vallanpitoon), se on muodostunut välttämättömyydeksi miehisen seksuaalisen halun virittäjänä.

  Tämä on yksi tasa-arvon perimmäisistä esteistä, puolin ja toisin.

  Alussa toistamani hokeman jatkoksi heitetään väistämättä "naisten olisi syytä pysyä naisina", jota selitetään sillä, että ilman tätä "naiseutta" naiset muuttuvat vähemmän kiinnostaviksi ja ikään kuin menettävät ihmisarvonsa. Ja oikeastaan koko elämä muuttuu köyhäksi ilman näitä roolipelejä, joiden on toistettava juuri sitä, mihin olemme tottuneetkin. Olemme seksuaalisia Pavlovin koiria, ympärillämme kellojen lakkaamaton räminä.

  Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta väitteet tuovat mieleeni menestysteoksen "Tuulen viemää", jonka tapahtumat sijoittuvat, kuten kaikki tietävät, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan ja eteläisiin osavaltioihin. Useaan kertaan päähenkilö Scarlett O´Hara puolustaa orjiaan sanomalla, miten "hyvä" heidän on olla tilan työläisinä - ja myös orjat itse toistavat omistajattarensa väitteen. Jenkit ovat julmia yrittäessään vapauttaa mustat, koska nämähän eivät tiedä, miten vapauttaan käyttäisivät. Itse asiassa on kuin filosofisesti vapautta ei olisikaan.

  Ja kenties se onkin totta!

  Päteekö sama naisiinkin? Jos asian laita on tosiaan näin, naisia on turha vapauttaa "naisellisuudestaan", koska sen ulkopuolella he eivät osaa elää - aivan kuten eivät miehetkään oman miehuullisuutensa. He eivät ole enää "mitään".

  Kolmas perustelu epätasa-arvolle löytyy biologiasta ja erilaisista vertauksista Avara luonto -sarjaan. Olen kuullut tähän verrattavan väitteen erään tuntemani alkoholistin suusta: "Olen alkoholisti lopun ikäni, koska geenini määräävät niin."

  Mutta mistä biologia alkaa ja mihin se loppuu? Entä jos tarvitsisimme soidinmenoroolejamme vain ennen rakastelua - ja muut ajat voisimme olla - niin - mitä vain?

  Muuttuisiko elämä tosiaan tylsäksi ja yksiulotteiseksi? Lakkaisimmeko olemasta miehinä ja naisina?

  Vai päättyisivätkö vihdoin sukupuolisodat kaikkine sisällissotavariaatioineen?