Päivän hoito

 Tämä kirjoitus on kitkerää jatkoa edelliselle.

  En voi edelleenkään olla hämmästelemättä fiksuiksi tuntemieni ihmisten täydellistä sokeutta omille toimilleen. Luin juuri Facebook-sivultani pikku huomautuksen, johon en halunnut ystävällismielisistä syistä puuttua, ja johon vastaaminen olisi tiennyt jonkinmoista sosiaalista itsemurhaa, vähintäänkin uuvuttavaa puolustustaistelua  suurta joukkoa vastaan.

  Kyseinen älykäs ihminen puolusti ministeri Heidi Hautalaa perusteella, että hänen kohdallaan - kuten aina muulloinkin - "moralisointi on turhaa".

  Kuitenkin vähintään yli puolet Facebookin ja Twitterin ns. kuumista uutisaiheista kiehuu nimenomaan moralisoinnin nuotiotulella. Päivästä toiseen väitteitä paiskotaan sen syvemmin niitä perustelematta, vain katsahtaen poliittiseen koodeksiin kuin peiliin, jonka avulla mietitään asukokonaisuutta. Se moralisointi, jota minä (tietämättäni) käytän, sopii kuin valettu valitsemaani poliittiseen linjaan ja näyttää samalla kaikkea muuta kuin moralisoinnilta, korkeintaan moraalilta. Poliittinen linja puolestaan, niin, se on aina kompromissi, joka vastaa suurin piirtein ajatuksiani - ja koska tuo suurin piirtein tarjoaa sosiaalisen sateenvarjon, jonka alla piileksiä tiiviinä rykelmänä kuin keisarinpingviinit anarktisessa talvessa, olen valmis nielemään politiikan pienet epäloogiset, ne tuhannet ei ihan, mutta melkein, no olkoon:t. Näiden anomalioiden ja poikkeusten poikkeuksien puolustamiseen uhrataan järkyttävästi aikaa ja vaivaa, tarpeen tullen järsitään vaikka omaa aatetta aivan kuin vesikauhuinen koira koipeaan, mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on pitää rintamalinja kasassa ja säilyttää oma usko vaikka mikä olisi.

Esseisti Timo Hännikäisen mukaan on luonnollista, että ihmiset jakautuvat leireihin. Vuosi sitten hän kirjoitti Marginalia-blogissaan: "Yksi liberaalin keskustelukulttuurin suurimmista heikkouksista on se, ettei se tunnusta (Carl) Schmittin poliittisen vihollisen käsitettä, vaan olettaa naiivisti että keskustelun osapuolet ovat jollakin syvätasolla yksimielisiä ja päätyvät ennen pitkää molempia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta juuri tällä syvätasolla erimielisyydet piilevätkin."

Varmasti on niin, että maailmanhistoria etenee aatteiden ristiaallokossa, jossa laineet loiskuvat milloin styyrpuuriin, milloin paapuuriin. Mutta olisiko sittenkin mahdollista tehdä kuten sielunkumppanini David Foster Wallace - miettiä asioita muiden kannalta, pysyä valppaana ja tietoisena, tehdä aitoja valintoja ja erottaa merkitykselliset asiat merkityksettömistä. Omin päin, ilman sen kummempia poliittisia vihollisia - sikäli kun poliittisella vihollisella tarkoitetaan väistämättä vastapuolta. Tällaisen ajatuksen mukaan on yhtä todennäköistä se, että olen jollakin syvätasolla samaa mieltä kaikkien kanssa kuin sekin, että olen kaikkien kanssa aina ja ikuisesti eri mieltä. Mitä luultavammin kuitenkin olen vähän kumpaakin, ja lisäksi alati nestemäisessä mielipidetilassa.

Pari päivää sitten Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomiin automaattituohtumusta aiheuttavan kolumnin ns. subjektiivisesta päivähoidosta. Jo aamulla puuroa syödessäni ajattelin, etten koskisi pölinään pitkällä tikullakaan. Tiesin tarkasti, mitä tuleman piti - kun avaisin sosiaalisen median, osasin odottaa taatut äänenpainot ja käärmeisen närkästyksen.

Koko seurannut keskustelu oli epälooginen pyörre, jossa vain pitämällä kiinni yhdestä hokemasta saattoi säilyä hukkumatta (keskustellessa lastenkasvatuksesta tulee poikkeuksetta sama tunne kuin tyhjentäisi lattiakaivoa - otat kiinni yhdestä irtonaisesta hiuksesta ja mukana tuleekin valtava klöntti täynnä limaisia karvoja ja muuta mönjää). Juuri kotvan aikaa sitten olin epäonnekseni eksynyt keskusteluketjuun, jossa paheksuttiin "yksinhuoltajakorttia" käyttäviä yksinhuoltajia. Toisen ketjun mukaan oli suorastaan "ärsyttävää, kun jotkut naiset kehuivat yksinhuoltajia". Anu Silfverbergin Äitikortti -esseekirja ja monen muun mielipidevaikuttajan vastaavanlaiset mielipiteet ovat jo pitkään hallinneet äitiyskeskustelua. Nyt oli tärkeintä suhtautua äitiyteen kuin se ei olisi mitään sen kummempaa - siitä ei saanut pitää melua. Syyllisyyksistä oli päästävä eroon, ja kotiäidit piti saada tasa-arvosyistä suit sait työelämään laiskottelemasta kotoa. Muihin maihin verrattuna Suomi oli taantunut, ja äitiyden korostaminen oli paluuta 50-luvun arvoasetelmiin. Joku sentään keksi, että hmm, voisiko äitiyden vaihtaa kenties "vanhemmuuteen" ja pätisivätkö nämä argumentit sellaisinaan siihen keskusteluun.

Vastaus on: eivät tietenkään päde.

Vain äitien oli syytä hävetä äitiyttään ja siitä iloitsemista (niin kuin yhdessä ketjussa joku nauroi: "Ai lasten saaminen elämäsi tärkein saavutus - voi kamaan, naiset, millä vuosisadalla elätte!"), kun taas isyyteen sovellettuina samat lauseet saavat poikkeuksetta aivan ennenkuulumattoman suloisen kaiun (vrt. Jani Kaaro). Muistan aina entisen kulttuuriministeri Tanja Karpelan perhelehden kolumnin, jossa hän esitti osuvan huomion (varokaa automaatioajatusta "se aivoton kanako, ei kiitos"): Karpela oli ollut koulun vanhempainillassa, ja sali oli ollut täynnä äitejä. Tilaisuuden avasi rehtori, joka katseli yleisöä, huomasi parinsadan äidin seassa toistakymmentä isää ja lausui riemuissaan: "Miten hienoa, että olemme saaneet paikalle näin monta isää!"

Mutta palatakseni varsinaiseen esimerkkiin, Apusen kolumniin.

Nyt yhtäkkiä joka toinen päivähoidosta keskustelija alkoi heilutella erilaisia kortteja. Ilma oli täynnä läpätystä kuin haahkojen kevätmuutossa. Eräässä ketjussa Apusta kehotettiin mm. puhumaan "vasta kun saa kokemusta ja tietääkin asiasta jotakin" ("isäkortti"). Tämä siis juuri sen jälkeen, kun äitejä oli moitittu oman kokemuksensa käyttämisestä "helppona argumenttina". Sivumennen sanottuna, en ymmärrä tätä logiikkaa alkuunkaan. Eikö kokemuksella ole mitään merkitystä argumentin pohjana? Eikö se, että olen pelannut kahdeksantoista vuotta golfia (mitä en ole), anna minulle jonkinmoisen pohjan väittää asiasta jotakin suuntaan tai toiseen? Onko kaikki pelkkiä ideoita, ideaaleja? Se, ettei kokemuksella ole nykyisin minkäänlaista arvoa - tai varsin vähäpätöinen - käy hyvin ilmi siinä, miten suhtaudumme vanhoihin ihmisiin ja heidän ns. elämänkokemukseensa (ei arvoa), hiljaiseen tietoon (ei arvoa - ei senkään jälkeen, vaikka asiaa on tutkittu jo 60-luvulta lähtien) tai ns. kentän ääneen (ei arvoa). Itse asiassa juuri samasta syystä erilaiset konsultit ovat saaneet niin mielipuolisen vallan suomalaisessa yhteiskunnassa... Mutta, mutta, takaisin päivähoitokeskusteluun. Tuotiin ilmi, että hyvin marginaalinen osa vanhemmista käyttää lapsia koko vuoden päivähoidossa tai ns. subjektiivista päivähoito-oikeutta - vedottiin (vaikka tutkimustuloksia ei olekaan), että kyseiset vanhemmat ovat mitä todennäköisimmin vaikeassa asemassa olevia, masentuneita, pätkätyöläisiä jne.

Nyt pitää miettiä ja ottaa selvää. Tilastoista käy ilmi mm. sellainen seikka, että mitä korkeammin koulutettuja vanhemmat ovat ja mitä enemmän he ansaitsevat, sen enemmän he käyttävät päivähoitopalveluita. Huonosti koulutetut ja ansaitsevat perheet todennäköisesti pitävät lapset pitkään kotona. Näin tehdään myös maahanmuuttajaperheissä.

Perus- ja lähihoitajien ammattiliitto SuPer kannattaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista sosiaalisin perustein. Ruotsissa tämä malli on jo käytössä. Samanlaista viestiä tulee monelta muultakin suunnalta - mutta mikä tärkeintä, kaikki pitävät asiaa pelkkänä sivujuonteena. Paljon tärkeämpi asia - itse asiassa pääpointti koko päivähoitokeskustelussa - on resurssien auttamaton riittämättömyys. Päiväkodit pursuavat. Niissä ei voida hyvin.

"Päivähoitolain asetuksessa on määritelty suhdeluku, montako lasta päiväkotiryhmässä saa olla kasvattajaa kohti. Lähes 60 prosenttia SuPerin selvitykseen vastanneista lähihoitajista ilmoitti, että suhdeluku ylittyy viikoittain, neljäsosa kertoi suhdeluvun ylittyvän jopa päivittäin... Suurimpina ongelmina liian suurissa ryhmissä pidettiin, ettei jokaista lasta ole mahdollista huomioida yksilöllisesti (90 % vastaajista), työntekijöiden jaksaminen on äärirajoilla (71 %), lasten turvallisuus on vaarassa (67 %)."

Luulisi, että kuka tahansa vanhempi kammoaisi tällaisia lukuja. Eikä vain kammoaisi, vaan yksinkertaisesti: lähtisi barrikadeille. Onko päivähoito näiden prosenttien valossa sellaista päivähoitoa, josta juhlapuheet puhuvat - jossa lapsi saa kasvuaan tukevia virikkeitä ja oppii sosiaalisuutta? Jonne mieluusti jättää alle kouluikäisen pikkunassikan hoitoon ja lähtee kevein mielin yhteiskuntapalvelukseen, toteuttamaan samalla omaa itseään?

Koska asia on niin pelottava - ja kuitenkin niin totta - pää työnnetään hiekkaan. Onneksi aika ajoin ilmaantuu Apusen kaltaisia apinoita, joiden argumentit voidaan joukkoteloittaa. Seuraa samanlainen väliaikainen laupias tila kuin sen jälkeen kun papualainen viidakkoheimo on uhrannut pukin. Koska Apunen argumentoi huonosti, oikeat ongelmat voidaan unohtaa. Ikään kuin näillä kahdella asialla olisi jonkinlainen taianomainen syy-yhteys.

Tällainen sokeus juontuu juuri siitä, mistä David Foster Wallace varoittaa: itsepetoksellisuudesta ja tarkkaamattomuudesta. Itsepetoksesta tässä siinä, että oma tiedostamaton syyllisyys ajaa puolustamaan asioita, jotka oikeasti ovat päin helvettiä. Vetoaminen heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin (pätkätyöläisiin, yksinhuoltajiin, päihdeperheisiin, maahanmuuttajiin, mielenterveysongelmaisiin jne.) tuntuu jonkin hämärän logiikan kautta ylevöittävän niidenkin valinnat, joiden oma elämäntilanne on jotakuinkin ongelmaton ja valinnanvapaus siis aivan toista luokkaa...! Itsepetoksesta kyse on myös aina silloin, kun itse asiaa tärkeämpää on kuulua asian takana yhtä pitävään yhteisöön. Järki sivuutetaan aina, kun on mahdollista osallistua joukkohurmaan.

Toinen asia on asioiden ja mielipiteiden näkeminen äärimmäisen pinnallisena. Olavi Uusivirta kuvasi kerran Yle Puheen haastattelussa, että vasemmistolaisuus uskoo ihmisen olevan pohjimmiltaan heikko, oikeistolainen taas uskoo ihmisen vahvuuteen. Se on hieno ja kaunis kiteytys, jonka mieluusti omaksun, mutta käytännön tasolla siihen tulee erilaisia ongelmakohtia, joissa pikku pää menee helposti sekaisin. Voi olla niin, että jonkun heikkous onkin vahvuutta. Voi olla niin, että heikko ei kaipaa puolustamista. Voi olla, että se, mikä näyttää rikkaudelta on köyhyyttä. Voi olla, että se mikä näyttää köyhyydeltä onkin rikkautta. Minäkin haluan ehdottomasti olla heikkojen puolella, mutta on valtava älyllinen haaste selvittää itselleen, kuka on lopulta heikko. Ja jos kaikki ihmiset ovat vasemmistolaisten mielestä heikkoja, kuka on heikoin - ja kuka ansaitsee tuen ja huolenpidon, kuka tarvitsee sitä ja mihin asti? Kysymys on yhtä ongelmallinen kuin vaikkapa ns. suvaitsevaisuuden käsite. Tai paljon puhuttu syrjäytyneisyys.

Niitä vähän aikaa auki pujottelemalla huomaa, että taitoksia on paljon, paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää. Lopulta voi paljastua yhtä ja toista, joka saattaa nuo käsitteet perin erikoiseen valoon.

Moralisoinnista.

Ensinnäkin moralisoinnin moralisointi on surkuhupaisaa. Toiseksi: ilma on tällä hetkellä niin täynnä moralismia, että silmät kirvelevät kuin 90-luvun kapakassa kello kahdelta. Tupakoijat eivät huomaa tietenkään mitään. Kuten sanottu, he eivät moralisoi, vaan ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pikku huomautus: poliittisia päättäjiä voi moralisoida. Ylisummaan ihmistä, joka saarnaa muille jotakin totuutta ja tekee itse vastoin omia oppejaan, voi moralisoida. Koko tämä kirjoitukseni on pelkkää moralismia alusta loppuun asti.

Mikä sitten on minun ns. arvomaailmani? Onko minulla mitään pohjaa moralismilleni? Paljasta korttisi, huutaa lukijamassa (ne kolme, jotka säännöllisesti lukevat jorinoitani).

Kammottavaa kyllä, päivähoitokeskustelussa näytän asettuvan kiusallisen lähelle Apusen joukkoja. Se tekee minusta epäilyttävän ja paheksuttavan persona non gratan piireissä, joissa liikun ja kirjoitan. Mutta minun perusteeni kannattaa lasten kanssa olemista - jaettua vanhemmuutta, yhdessäoloa ja pientä elämää - ovat täysin päinvastaiset kuin Apusen, joka haluaa vain saada yhteiskunnan rattaat raksuttamaan lujempaa. Talouskasvuhan on hyvinvointivaltion perusta, ja hyvinvointivaltio on se origo, jossa vasemmiston ja oikeiston rintamalinjat yhtyvät. Siitä sikiää työn arvostus.

Minä olen taas degrowth -liikkeen naisia. Kannatan pientä elämää ja elämän niukentamista, materiasta luopumista ja talouskasvun hillitsemistä sen vuoksi, että maapallo ei kestä. Olen somen kylähullu, woman with  no name.

Pari lisäystä. En ole saanut käsiini Apusen kolumnissaan viittaamaa Erja Hyytiäisen juttua Lomattomat lapset. Tosin siihen viitataan monissa pääkirjoituksissa ja blogeissa. Sen sijaan löysin monia muita kiinnostavia linkkejä, kuten nämä kaksi:

http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/07/01/vanhemmat-lomalla-lapsi-viedaan-paivakotiin/20119204/139

http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2013/03/04/ottavatko-vanhemmat-lomaa-omasta-lapsesta/20133100/139

ja tietenkin tämä, joka täydellisesti torpedoi Apusen kolumnin varman tiedon, jonka mukaan Lohjalla joka kymmenes lapsi oli päiväkodissa ympäri vuoden:

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/228733-%E2%80%99yksikaan-lohjan-paivahoitolapsi-ei-ollut-viime-vuonna-ilman-lomaa%E2%80%99

Millaisia johtopäätöksiä voisi näistä jutuista tehdä? Mielestäni aika lailla saman, mitä edellä jo arvelin ja minkä Taloussanomien haastattelema lastenhoitajakin sanoo ääneen: henkilökunta päiväkodeissa on niin ylikuormitettua ja uupunutta, että Apusen tavoin hekin löytävät syntipukin tästä marginaaliryhmästä (huomautettakoon, että Taloussanomien toimittajan haastattelemat päiväkodin työntekijät puhuvat lomattomien lasten vanhempien "pienestä joukosta", jota he kuitenkin kuvailevat "aivan tavallisiksi", ei siis moniongelmaisiksi päihdeperheiksi).

Jokainen voi nyt tykönään pohtia, millaista on suomalainen "laadukas päivähoito".

Parviälymystö

Helmikuun 27. päivä eduskunnan lakivaliokunta päätti, ettei se vie aloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista eteenpäin. Äänestys oli tiukka.

Muutama sekunti sen jälkeen Twitterissä alkoi tapahtua. Tähän tyyliin:

”Tosi syvältä. Suomi on takapajula.”

”Ei tullut Suomesta sivistysmaata.”

”Kaikilla on oikeus rakkauteen.”

Kun päivä kääntyi illaksi, mattimyöhäisetkin ehtivät mukaan. Mitään uutta aiheesta ei enää löytynyt. Samat, latteat itsestäänselvyydet jatkoivat voittokulkuaan.

”Olipa tyhmä päätös.”

”Harmittaa.”

Kaksi päivää myöhemmin 90 prosenttia FB-kavereistani (kirjailijoita, journalisteja, taiteilijoita) oli liittynyt Tahdon2013 –liikkeeseen.

Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa tai arvelluttavaa. Itsekin luonnollisesti kannatan homojen oikeuksia.

Aloin kuitenkin miettiä asioiden mittasuhteita. Ja ennen muuta suomalaisen älymystön silmiinpistävää samanhenkisyyttä.

Homogeenisuus on kertoo aina jotakin yhteiskunnasta, jossa elämme. Se kertoo normeista, joihin liittyy vahvoja sosiaalisia sanktioita. Karkeimmillaan sen voi tiivistää periaatteeseen ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Henkilö, joka ei taivu vallitsevaan "tykkäämiskulttuuriin"- sellaiseen, jossa mielipiteitä on tasan kaksi - saa hyvin nopeasti tuta, mitä tuo sanonta käytännössä tarkoittaa.

Joku on nimittäin määritellyt älymystön mielipidemuodin yhtä tarkasti kuin kevään vaatemuodin suunnittelijat trenditoimistojen palaverihuoneissa. Siellä plärätään värikarttoja, älymystö sen sijaan suunnistaa omien mielipidevaikuttajiensa mukaan.

Näiden määrittelemän mielipidemuodin mukaisesti kannatettavia asioita ovat viime aikoina olleet muun muassa turkistarhakielto, kasvissyönti, Niinistön Tavallisia asioita –kampanjan vastustaminen sekä seksuaalivähemmistöjen oikeudet.

Näillä kaikkia yhdistää yksi ja sama ominaisuus.

Ne ovat yksittäisiä, helposti kannatettavia asioita. Niihin ei liity mitään kummempaa monimutkaisuutta, ja jos liittyykin (kuten jossakin määrin Tavallisia asioita –kampanjaan), tämänkin voi kuitata pelkällä asian vastustuksella sinänsä. Ilman perusteluja. Tai vain perustelulla "minä kanssa!".

Painotettakoon taas, että minulla ei ole mitään em. asioita vastaan.

Näin on sanottava joka välissä, koska nykyiseen keskustelukulttuuriin kuuluu – kuuluipa sitten ns. älymystöön tahi ei – asioiden henkilöiminen. Vanhalla sanonnalla ei ole pitkään aikaan ollut kompetenssia, asiat eivät riitele, vaan automaattisesti myös ihmiset. Tämä on tavallaan toinen puoli kulttuurista, jossa mielipiteet ostetaan valmiina mielipidevaikuttajilta. Samaa logiikkaa noudattaen se, joka asettaa kyseiset mielipiteet vähänkään epäilyttävään valoon, on jo eri mieltä ja ulkona. Ota tai jätä. 

Tällainen mielipiteen vastustaja tai vähäinenkin epäilijä tuottaa lisäksi yhtä pitävältä yhteisöltä monesti niin kiivaan vastareaktion, että käsiteltävät asiat paisuvat merkitykseltään aivan suhteettomiin mittoihin. Kun asiat vielä henkilöidään niiden yksinkertaistamiseksi, syntyy pahaa jälkeä.

Mielipiteiden ajatellaan olevan myös niin täydellisiä (myös eettisesti loppuun saakka ratkaistuja), ettei niitä sovi kenenkään kehittää. Harvoin keskustelut johtavat enää esimerkiksi ideoiden pallotteluun ja yhteiseen pohdintaan (sivumennen sanoen: yksi varteenotettavimmista perusteista sallia anonyymit nettikeskustelut on se, että niissä pilkahtaa aika ajoin aidosti mielenkiintoisia - joskus jopa virkistävän surrealistisia - vaihtoehtoja kahden ääripään välillä).

Kun tilanne on pahimmillaan näin mustavalkoinen ja älykkyys on määritelty variaatioitta ennalta käsin, voi miettiä, millä tavoin yksittäinen ihminen voi suojautua mahdolliselta paheksunnalta tai viiteryhmän hylkäämiskokemukselta, missä vähäisimmätkin toisinajattelijat karkotetaan siperiaan.

Vastaus on: ironialla.

Ironian käyttö on selkeä puolustuskeino. Sen logiikka kuitenkin hämmentää. Ironinen ihminen väittää nauravansa asioille, jotka hän tosiasiassa on valinnut hyvin tarkasti. Tämä valinta edellyttää aina tosissaan olemista.

Pelkkä kiinnostus asiaan, katseen suuntaaminen johonkin ennalta määräämättömään, voidaan jo tulkita kannanotoksi, joka voi saada ympäristöltä tuomion. Siksi jokaisen on oltava valmis purskahtamaan nauruun hetkenä milloin hyvänsä: "Enhän minä nyt tosissani..." Luonteensa vuoksi ironia vaihdetaan suurella helpotuksella häijyksi sisarpuolekseen ivaksi, joka kohdistuu toisiin. Yhteinen pilkkanauru vahvistaa parven keskinäistä solidaarisuutta enemmän kuin mikään muu.

Naurua ei saa kyseenalaistaa. Pilkan kohdetta ei saa missään nimessä puolustaa, sillä puolustaja leimataan väistämättä tosikoksi – tai vieläkin pahemmin: porukan petturiksi ja näin ollen itsekin pilkan ansaitsevaksi. Se, että joku käyttäisi tässä kohdin edes joskus älykkyyden kehittyneempää versiota, viisautta, on sula mahdottomuus. Viisaus pitää sisällään mm. armon, joka nykyisin samastetaan hurskasteluun ja tekopyhyyteen. Tekopyhyys vaanii ironikon mielestä joka asiassa. Jokainen tosissaan oleva on väistämättä fariseus.

Toinen validiksi katsottava perustelu ad hominem -tason pilkkaan on se, että sen kautta muka käsitellään "itse asiaa". Tämä on jälleen yksi todiste siitä, kuinka erottamattomasti henkilöt ja asiat nivotaan yhteen.

Mielenkiintoista on pohtia, keitä lopulta ovat nämä mielipidevaikuttajat.

Eniten vaikutusvaltaa on näkemykseni mukaan valtakunnallisten sanomalehtien kolumnisteilla. Se on ymmärrettävää sen vuoksi, että kolumnin kärjistävä luonne sopii saumatta nettiajan mielipideilmastoon.

Mielipidevaikuttajaksi muuttuminen noudattaa eräässä mielessä magnetismin lakeja. Ihmisen vetovoima lisääntyy eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun hän on joko saanut jonkin tunnustuksen, palkinnon tai kun arvostettu henkilö on muutaman kerran kehaissut häntä. Sen jälkeen kaikki haluavat saada osansa tästä pyhyydestä ja ainut keino osallisuuteen on eräänlainen kosketus tunnustetun ihmisen viittaan. Se tarkoittaa hänen mielipiteidensä myötäilyä, muuttumisesta hänen kaltaisekseen. Vrt. uskonto.

Lopulta mielipidevaikuttajan mielipiteille sinänsä sokaistutaan. Ne eivät enää pyydä eivätkä vaadi perusteluja. Seuraajille riittää pelkän sormen katsominen, eikä sillä ole enää väliä, mihin sormi osoittaa.

Mielipidevaikuttamiseen liittyy usein myös perimyksellisyys. Edellinen älymystöpolvi tekee valinnan, kenelle se siirtää soihdun - kenet se nostaa esiin ja palkitsee. Tämä takaa myös heidän asemansa säilymisen hamaan loppuun asti. Harva syöksee alas omaa mentoriaan.

Älymystöjoukon johtajat  ovat jakautuneet kahteen leiriin, jotka noudattelevat melko tarkasti poliittisia linjoja .Älymystöksi on vakiintunut enemmän vasemmistolainen siipi kuin oikeistolainen. Näillä kahdella katsotaan olevan samanlainen vilpittömyysero kuin uutisella ja puffijutulla. 

Voisin nimetä kummaltakin puolen saman tien kolme määräävää kolumnistia, mutta jopa minun itsesuojeluvaistoni toimii tässä kohdin ja pysyn vaiti. Kummankaan puolen kannattajat eivät suostu myöntämään, että ”vastapuolen” kolumnisti voisi kuuna päivänä kirjoittaa mitään varteenotettavaa. Pari kertaa on sattunut jopa niin, että kolumnisti kirjoittaa samasta asiasta, jopa likimain samoin sanoin, kuin vastapuolen kolumnisti vähän aikaa sitten. Silti hänen kannatuksensa on yhtä raivoisaa kuin samasta asiasta kirjoittaneen vastustus aiemmin.

Mikä ällistyttävintä, kukaan ei tunnu huomaavan mitään.

Samasta syystä Helsingin Sanomien älykköraati, HS-raati, jota olen myös jedineuvostoksi nähnyt kutsuttavan, kuulostaa usein erittäin monotoniselta äänenpainoineen. Varsin harvoin löydän siteerattujen mielipiteiden joukosta jotakin oikeasti haastavaa, ristiriitaista ja erilaista.

Yksi harvoista raatilaisista, jolta voi odottaa jotakin yllätyksellistä sanottavaa, on kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka käsittääkseni onkin eräissä piireissä persona non grata.

Valtavirrasta poikkeavia kolumnisteja mieleeni tulee ensi hätään vain yksi: Elina Grundström. Grundström hakee aiheita, joihin muut eivät ole kiinnittäneet huomiota. Tällaisia aiheita on toki maailma pullollaan, mutta 90 prosenttia meistä kolumnisteista (minäkin) kulkee laiskasti samaa latua, käsittelee jotakin vanhaa uutista tai kertaa ”kuumaa puheenaihetta”. Suomessahan on aina vain yksi puheenaihe, joka jauhetaan niin tunnistamattomaksi, että se voidaan lopulta unohtaa.

Juuri tätä mietin, kun Twitter-tiliin tuli viideskymmenes viesti sukupuolineutraalin avioliittolain tylsyydestä. Huomattakoon taas, etten todellakaan väitä, että tämä olisi turhaa tai tarpeetonta. Näkisin vain yhtä mielelläni näyttäviä kampanjoita myös joidenkin muiden sorrettujen vähemmistöjen ja ihmisryhmien puolesta - etenkin sellaisten, joilla ei ole taustallaan vahvaa eturyhmää. Nyt tuntuu, ettei tiettyjä huono-osaisia edes nähdä. Heitä ei yksinkertaisesti ole olemassa, koska he eivät sovi olemassaolevaan mielipidemuotiin.

Pelkään myös, että suosikkisorretut halataan lopulta niin kuiviin, että heille tapahtuu samanlainen muodonmuutos kuin vaikkapa yksinhuoltajaäideille. Yksinhuoltajaäidithän ovat nykyisin ruikuttajia, jotka ovat oikeastaan ansainneet kohtalonsa. Oli kuitenkin aika, jolloin he olivat älymystön – tuon kulttuurisen Mustanaamion – suojeluksessa. Nyt he ovat pelkkiä äitikorttien vilauttelijoita.

Minne ovat hävinneet sellaiset ihastuttavat sopanhämmentäjät kuin Leea Klemola ja Juha Siltanen? Heiltä sai aina odottaa jotakin virkistävää sanottavaa. Irina Krohnkin on uponnut byrokratian suohon, mikä on suuri menetys. Haluamatta sortua mihinkään puolivillaiseen nostalgiaan, jota sielun homeeksikin (mielestäni väärämielisesti) kutsutaan, olen alkanut nähdä jopa tunkkaisen 90-luvun vähemmän tunkkaisena. Lamassa kukki yllättävän eksoottisia ajattelun kukkasia, niin kuin paskassa aina. Osasyy on varmasti siinä, ettei ollut somea eikä netin yleisiä keskustelupalstoja - niljakas veljeily oli varattu vielä kabinetteihin ja saunailtoihin, ei sentään taiteeseen ja tieteeseen. Lausutaan vielä muutamia nimiä edellämainittujen jatkoksi: Jari Halonen, Kari Kontio, Anna Heinämaa (missä hän on nykyisin?), Hannele Koivunen (missä?), Laura Ruohonen, Juha Siltala, Yrsa Stenius, Matti Wuori, Ruben Stiller, Timo Harakka, Osmo Soininvaara, Jussi Parviainen, Pirkko K. Koskinen, Fredrik Lång (eräänlainen aikansa Yli-Juonikas), Esa-Pekka Salonen, Outi Nyytäjä, Jari Sarasvuo... Myönnettäköön, että kyse on osin älymystön sukupolvenvaihdoksesta - ovathan jotkut henkilöistä siirtyneet jo manan majoille - mutta se, mikä on merkille pantavaa, on näiden ihmisten totaalinen epäsynkronia toisiinsa. Heillä ei ollut mitään yhteistä agendaa. He eivät parveilleet keskenään ja etsineet toisista turvaa omille lausunnoilleen. Heitä vastaan ei nostettu myöskään yleistä älämölöä, esittivätpä he sitten kuinka radikaaleja mielipiteitä tahansa.

En tiedä, miten keskustelua saisi vapautettua ja rikastettua... Mikä mielenkiintoisinta, tuntuu, että juuri naurun pakko, ironian eetos, halvaannuttaa keskustelun lopullisesti. Aito originellius on kuolemassa sukupuuttoon aikana, jota on kuvattu täysin virheellisesti ”individualismin ajaksi”.


Ps. Yhtäkkiä mieleeni tuli Solomon Aschin koe ja ns. konformistisuuden käsite, joka kuuluu sosiaalipsykologian alaan. Aschin koe on kuuluisa: kuuden valekoehenkilön joukkoon ujutettiin yksi aito koehenkilö, jonka piti verrata yhtä janaa kolmeen muuhun. Oli selvästi näkyvissä, että yksi janoista oli yhtä pitkä kuin se jana, johon niitä piti verrata. Jännä juttu oli se, että sen jälkeen kun kaikki muut viisi valekoehenkilöä olivat kiven kovaan väittäneet, että hauki on lintu - toisin sanoen antaneet väärän vastauksen - kolmannes koehenkilöistä yhtyi heidän mielipiteeseensä. He siis eivät uskoneet omia silmiään, vaan yleistä mielipidettä!

Politiikkaa

Olen monesti miettinyt, mitä poliittista aatesuuntaa edustan. Minun on vaikea sijoittaa itseäni puoluekartalle. En tahdo löytää ihmistä, jota äänestää. Tuntuu, että "ennen" (tuo myyttinen aika) asiat olivat helpompia, yksinkertaisempia, määritellympiä.

Nyt aatteet ovat hajonneet tuhansiksi sirpaleiksi. Välillä saan itseni kiinni "mielipideshoppailusta" ja "tykkäämisideologioista", jotka tuntuvat paljon helpommilta ratkaisuilta. Pienuudessaan ne sulavat nopeasti, ja kuten tuotteet yleensä, ne voi myös vaihtaa ja myydä sutjemmin.

Usein on toistettu, että oikeisto-vasemmisto -jaon on korvannut jako konservatiiveihin ja liberaaleihin, mutta mielestäni jälkimmäinen on aivan yhtä epämääräinen kuin edellinenkin.

En ole ainut puoluekartalta pois eksynyt. Tuntuu, että koko Eurooppa on täynnä poliittisia nomadeja, jotka etsivät aatteellista kotia. Äänestysprosentit ovat laskeneet kaikkialla. Äänestäminen ei kiinnosta. Perinteinen politiikka tuntuu vanhentuneen samalla tavalla kuin kirkko - mitä luultavammin puolueissakin tapahtuu aivan pian samanlainen massiivinen jäsenkato.

En tahdo olla ilkeä, mutta Jutta Urpilainen laulamassa työväenlaulua Helsingin työväentalon vaalivalvojaisissa saa minussa aikaan vain naurunpyrskäyksiä. Siinä on jotakin häkellyttävän epäsopivaa - ensin näkymä nuhjuisesta työväentalosta, jossa muutama demari harhailee vaahdoton tuoppi kädessä. Sitten paikalle pyrähtää Urpilainen Max Factorin meikeissä ja koristelee habituksensa koinsyömällä vasemmistolaisella tapakulttuurilla: huulikiiltoinen suu aukoo Kansainvälistä. Yhtä lailla voi muistella sitä helsinkiläistä kirkkohuoneistoa, josta pykättiin aikoinaan yökerho. Kyseisessä yökerhossa Kokoomus järjesti eräät mageesti jammaavat vaalivalvojaisensa. Onneksi sentään risti ja Jeesus oli remontoitu takahuoneeseen.

Tilanne oli käänteinen, mutta tavallaan yhtä järjetön. Se kertoi, missä liemessä nykyaatteet kelluvat. Niiden yhteys vanhaan on väistämättä katkennut. Niiden yhdistelemät ainekset ovat miltei mielipuolisen epäsopivia.

Politiikka on liian hidas ja jähmeä vaikuttamisen muoto maailmassa, jossa nopeus on jatkuvasti kiihtynyt. Nopeus on yksi kiinnostavimmista kulttuurisista ilmiöistä. Kirjoitin vähän aikaa sitten kertomusta, jossa mainittiin polaroid-kameroiden keksiminen 50-luvulla. Samaan aikaan tuli paljon muita "pikatuotteita", minuuttiriisi, aamiaismurot, pikauunit jne. Nopeuden ihannointi - kaiken saaminen "nyt ja heti" - tuntui olevan reaktio sotavuosiin ja sitä leimanneisiin tunteisiin, odottamiseen ja pelkoon. Sota opetti, että täyttymystä tai valmistumista ei kannattanut siirtää ajassa eteenpäin. Nautinto oli varminta silloin, kun siihen pääsi käsiksi mahdollisimman pian.

Nopeuden lisääntyminen yhteiskunnassa on aina eräänlaista pakoon juoksua kuolemalta.

Politiikka tuntuu jääneen kiihtyneen elämänmuodon jalkoihin. Neljä vuotta ei enää kelpaa äänestäjille, jotka talouden ja muodin puolella ovat tottuneet neljännesvuoteen. Se, että ehdotukset ja lainmuutokset joutuvat käymään läpi kymmeniä eri instansseja ennen kuin ne saatetaan käytännössä voimaan, rapauttaa kiinnostuksen lopullisesti. Netissä vaikuttaminen käy sekunnin murto-osassa. Ei tarvita kuin napautus oikealla etusormella.

Toinen asia, joka on vienyt politiikalta houkuttelevuuden, on mielipiteiden inflaatio, joka sekin liittyy internetiin.

Clint Eastwood on joskus loihennut, että mielipiteet ovat kuin perseenreikiä, jokaisella on sellainen. Nyt jos koskaan tämä sanonta on ajankohtainen.

Politiikka on kuitenkin pitkälti retoriikkaa - ja vieläkin enemmän ideoita, ideologiaa, jonka pitäisi manifestoitua sanoissa ja kirjoituksissa. Mutta koska kaikilla on nyt foorumi esittää mielipiteitä, mihin tarvitaan enää esipuhujia? Sana "parlamentti" on etymologisesti peräisin ranskankielen verbistä "parler", puhua, ja se juuri on parlamentin toiminnan ydintä. En tiedä, mikä katsojamäärä on TV1:n välittämillä eduskunnan kyselytunneilla, mutta epäilen, että hyvin pieni. Erittäin vähän merkitystä on enää puhujilla, jotka toistelevat poliittista jargonia - vain mainoskielen logiikkaa noudattavat puhujat pystyvät herättämään äänestäjät.

Olen huomannut itsessäni kavalan kaipuun, jota voi kutsua pahamaineisesti maolaiseksi - Mao kirjoitti nimittäin tismalleen samasta asiasta teoksessaan On practise. Olen alkanut vaatia eräänlaista "käytännön politiikkaa". Se tarkoittaa, että vaadin jokaiselta ideologiselta toimijalta tämän ideologian mukaista elämäntapaa ja käytännön toimia. Aikoinaan kuulin, miten eräs Vihreän puolueen johtohahmo salli itselleen ison maastoauton, koska "mökkitiet olivat niin mutaisia". Samainen tyyppi lensi miltei viikottain lentokoneella toiseen maahan, jossa hänen puolisonsa asui. Samaan aikaan puolue ajoi rajoituksia hiilidioksidipäästöihin. Tämä ei käynyt järkeeni, mutta kun paheksuin asiaa julkisesti, sain kuulla, etten osannut erottaa ideologiaa käytännöstä. Ideologia oli kuulemma vain jotakin irtonaista ainetta - ajatusten sähköä - jolla ei pitänytkään olla suoraa yhteyttä todellisuuteen. Sen vuoksi oli typerää vaatia politiikalta käytännönläheisyyttä. Politiikan esikuvallisuus rajoittui vain niihin tyylikuviin, joita se esitti omalla näyttämöllään. Se oli todellisuuden mielikuvamainontaa.

Viime aikoina olen huomannut, että taipumus vaatia tekoja sanojen asemesta on kuitenkin ottanut tulta muissakin kuin minussa. Ehkäpä käytäntö on lopulta avainasemassa niiden keinojen joukossa, joilla politiikkaa voitaisiin elvyttää. Esimerkkinä ovat erilaiset kansanäänestykset. Epäilen vahvasti, että ne lisääntyvät tulevina vuosina. Kansanäänestykset yhdistävät käytännön ja pilkkovat massiiviset ideologiat helpommin pureskeltaviin palasiin.

Facebookissa piti aikoinaan nimetä poliittinen suuntautuneisuutensa. Pähkäilin asiaa pitkään. Lopulta keksin ontuvan termin: olen ekokonservatiivi.

Nyt minun pitäisi vielä tarkemmin määritellä se.

Tavallinen tarvitsee tukea

  Tasavallan Presidentti Niinistön jo vaalikampanjan aikana esiin tuotu lupaus puuttua syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen on tuottanut tämän: vihon, verkkosivuston - ja vellovan väittelyn. Syrjäytyneet seuraavat sivusta, kun eliitti tappelee.

Itseäni hämmästyttää se tavaton väärinymmärrys - ehkä jopa tahto ymmärtää väärin - toisen sanoman. Tänään ministerit Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen liittyivät Niinistön arvostelijoiden arvostelijoihin (HS, Mielipiteet, 18.9.2012).  He luettelivat niitä toimia, joita hallitus on tehnyt syrjäytyneiden nuorten hyväksi - ja korostivat, ettei Niinistön kampanjan ohjeet ovat millään tavalla pois niistä. "Keskinäinen välittäminen on meille yksilönä ja yhteiskuntana erittäin tärkeää ja välttämätön ehto syrjäytymisen torjumiselle." Samaa korosti myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen edellisenä päivänä. Hän huomautti niin ikään, miten "hankkeessa on korostettu koko ajan, että sen tavoitteena on ihmisten herätteleminen ja asenteiden muuttaminen, ei jo syrjäytyneiden lasten ja nuorten auttaminen."

Kysyä voi, mistä suuri yleisö - johon itsekin lasken itseni kuuluvaksi - on saanut käsityksen, että kampanjan tarkoitus oli nimenomaisesti syrjäytyneiden nuorten auttaminen. Miksi kampanjan  lanseeraus toteutettiin Jakomäen koululla? Ilmeisesti siksi, että Jakomäki on populaari käsitys paikasta, jossa syrjäydytään melkein automaattisesti; symboli. Jos kyse oli kuitenkin tarkoituksesta herättää kaikkia kansalaisia, lanseeraus olisi voitu tehdä myös omakotilähiössä. Säännöllisin väliajoin keskustelussa on nimittäin muistutettu, että syrjäytymistä tapahtuu "missä tahansa perheissä, myös niissä paremmissa".

Tämä pitää paikkansa vain marginaalisella todennäköisyydellä. Syrjäytyminen, huono-osaisuus, köyhyys, päihteiden käyttö ja kouluttamattomuus periytyvät. Syrjäytyminen on nimenomaan yhteisön ongelma. Tässä yhteisössä pätevät täysin toisenlaiset arvot kuin perheiden yhteinen aika, tervehenkiset harrastukset  ja niin edelleen. On kuulutettu sen yhden välittävän aikuisen perään. Jos koko yhteisö on sairas, mistä tämä yksi aikuinen löytyy - jos kyse ei ole viranomaisesta tai vastaavasta, opettajasta, nuorisotyöntekijästä, koulukuraattorista tai valmentajasta.

Kampanjassa käy samalla tavalla kuin taannoin koulun vanhempainillassa, jonne oli kutsuttu erityisopettaja puhumaan projektinsa tuloksista. Seurasi hyvin samantapaista luennointia kuin Niinistön kampanjan ohjeet. Muistan, että opettaja kehotti meitä vanhempia "puhumaan lapselleen" ja "ottamaan syliin". "Pörrötä hänen päätään, vaikka hän on jo iso poika." Tätä luentoa seurasi hiiskumatta satapäinen yleisö, joka nieli nämä kuin kukkakaupan aforismivihosta tempaistut lauseet hyvillä mielin. Miksi hyvillä mielin? Koska kaikki vanhempainillassa läsnäolevat olivat jo näitä ns. hyviä vanhempia, jotka puhuivat ja ottivat syliin! Muuan äiti, jonka tapasin jälkeen päin pihalla, oli myös - kuten Gustafsson, Guzenina-Richardsson ja Ihalainen - tismalleen samaa mieltä luennoitsijan kanssa. "Näistähän pitää kerta kaikkiaan muistuttaa eräitä vanhempia..."  Tässä on juuri asian ydin! Eräitä... Nämä eräät, nämä "jakomäkeläiset", ovat aina jossakin muualla, kun taas "me", joilla asiat ja lapset on hoidettu hyvin, voimme hymistellä näiden ohjeiden ja luentojen jälkeen ja tuntea suurenmoista ylemmyyttä toisia kohtaan. Niitä, jotka eivät näihin perusohjeisiinkaan yllä...

Tietenkään vanhempainillassa ei ollut niitä, jotka olisivat tarvinneet kyseisiä ohjeita! He olivat jo ulkona, niin ohjeiden kuin valistuksenkin ulottumattomissa. Rautalangasta väännettynä: näiden ihmisten elämänura ei kääntynyt enää muistuttamalla, että toinen suuntakin olisi ja näin pitäisi tehdä.

Toinen virhe on mustavalkoisuus. Olen melko varma, etteivät yhteiskunnan toimien puolustajatkaan ole sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa lähimmäisenrakkaus ja keskinäinen välittäminen. Itse olen sitä mieltä, että yhteiskunta on toisinaan jopa liikaa sotkeutunut sellaisiin ihmiselämän alueihin, joilla sen toiminta häiritsee normaalia sosiaalista kehitystä (esimerkkeinä tietyt terveyteen ja lastenkasvatukseen liittyvät alueet). Mutta tämä liittyy suurempaan murtumaan, josta kohta vähän enemmän. Yhtä vähän Niinistön kampanjankaan tarkoitus ei liene ollut väittää, että kaikki yksilön harteille ja heti, mutta presidentin roolin vuoksi yhteiskunnan roolia ei uskallettu tuoda esiin. Toimittajana näen, että myös viestintuojalla on oma osuutensa. Jos poikkeuksellisen hyvintoimeentuleva ihminen ryhtyy neuvomaan huono-osaisia, voi ilman muuta varautua ikävyyksiin. Näiden väärinymmärrysten vuoksi Niinistön olisi kannattanut nostaa keulakuvaksi joku kentällä toimiva ihminen.

Suurin osa Niinistön kampanjan ohjeista on aivan oikeasti tärkeitä. Siitä ei ole kysymys. Kuten Keskusta eräässä vaalikampanjassaan (muistan ent. pääministeri Vanhasen suusta pulpahtaneen usein tämän sanan) nyt myös Niinistön kampanjan tärkeimmäksi asiaksi on noussut yhteisölllisyys. Minne on kadonnut yhteisöllisyys suomalaisesta yhteiskunnasta?

Nyt tulen suurempaan murtumaan, josta aiemmin puhuin. Tämä on mielestäni Niinistön kampanjan heikoin kohta. Se näkee syrjäytymisen ja lasten ja nuorten pahoinvoinnin syyksi yhteisöllisyyden kuoleman - solidaarisuuden, keskinäisen välittämisen ja empatian katoamisen suomalaisesta yhteiskunnasta. Se pitääkin toden totta osittain paikkansa.

Mutta jos tämä on syy, miksi? Jos yhteisöllisyyden puute on syrjäytymisen syy, mikä on yhteisöllisyyden puuttumisen syy? Miksi vastauksen etsintä jätetään puolitiehen?

Nähdäkseni syitä on kaksi. Toinen on se, mihin Sinkkosen mielestä tämä kampanjan tarkoitus ei ollut edes puuttua (mikä herättää kysymyksen, mitä järkeä on hoitaa seurauksia, jos ei hoideta syitä): yhteiskunnan eriarvoistuminen.

Tästä on kuitenkin puhuttu jo tarpeeksi, joten menen vieläkin syvemmälle arvopohjaan. Yksi syy siihen, miksi kelkasta putoaa jatkuvasti ihmisiä yhteiskunnan laidalle, on nimittäin omissa arvoissamme. On selvää, että suomalainen köyhä olisi upporikas bangladeshilaisen mittapuun mukaan. Samoin koska meillä arvoina on jatkuva talouskasvu, kotimaisen kysynnän lisääntyminen ja työuralla kohoaminen, on selvää, että tietyllä osalla väestöä on yhä pienemmät mahdollisuudet pysyä vauhdissa - ja he ovat entistä köyhempiä muihin verrattuina. Psykohistorioitsija Juha Siltala on jo vuosia sitten puhunut työelämän kovenevasta kulttuurista, jossa ihmisten pitää juosta yhä nopeammin pysyäkseen edes paikallaan. Tämän jälkeen juoksumaton tempoa on vain väännetty lisää. Ihmisiä sinkoutuu joka päivä työkyvyttömyyteen, masennukseen ja päihteisiin. Useimmat putoavat vauhdista jo kättelyssä. Toiset eivät viitsi edes yrittää, koska vaatimukset ovat niin suuret. Ero kasvaa jatkuvasti, koska toiset juoksevat yhä lujempaa.

Yhteisö ympärillä perustuu talouskasvun mukaisesti yhteisöllisyyden vastavoimaan. Tämä vastavoima on nimeltään kilpailu. Lehdissä näkee usein sanan "terve kilpailu", jota pitäisi edistää, mutta läpikastellessaan kaikki yhteiskunnan kerrokset terveestäkin kilpailusta tulee sairasta. Kilpailu on ujuttautunut moniin sellaisiin asioihin, joihin se ei enää kuulu. Lasten ja nuorten elämässä kilpailu (sekä normittaminen, joka muodostaa kilpailun lähtötelineet) on kenties korostuneimmillaan. Jos kotona vanhemmat eivät piiskaa lapsiaan suorituksiin (hyvin tyypillistä mm. suomalaiselle junioriurheilulle, jossa pikku urheilijoita motivoidaan melkein yksin kilpailuttamalla, harvemmin ns. liikunnan ilolla), sen tekee koulu, kaverit ja kulutusmaailma. Vaikka itsekin yritin sen seitsemän vuoden ajan, jolloin lapseni eivät vielä käyneet koulua, opettaa heille ajan, rakkauden ja luonnon tärkeyttä, koulukaveriyhteisö toi hyvin nopeasti esiin toiset arvot ja korosti niitä. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikkapa kännykän tärkeyden. Olen kuskannut kymmeniä lapsia urheiluharrastuksiin, synttäreille yms. ja liki poikkeuksetta takapenkillä puhutaan kännyköistä ja niiden merkeistä. Ja vaikka minäkin vielä muutama vuosi sitten vannoin pyhästi muuta, olen sittemmin ostanut lapsille ne kännykät. Vastavirtaan uiminen on yksinkertaisesti liian raskasta, jos on muitakin huolia.

Jos lasten ja nuorten arvot noudattelevat - ja tietenkin ne noudattelevat - aikuisten tärkeinä pitämiä arvoja kuten talouskasvua, kilpailua, pärjäämistä, kuluttamista ja työuralla puskemista, on täysin selvää, että jotkut putoavat kelkasta automaattisesti jo hyvin varhain. Siinä ei auta kehotus "välittää lähimmäisestä", "rakentaa yhteisöllisyyttä" tai - sama epäsuhta jäytää näet myös koulun kiusaamiskampanjoissa - "olla kiusaamatta huonosti pärjäävää koulutoveria". Jatkuva kilpailuttaminen ja pärjäämisen eetos toisten kustannuksella nakertavat kaiken keskinäisen empatian.

Summa summarum: yhteisöllisyys on vähissä, koska kilpailuun perustuva talouskasvun dogmi on tuhonnut sitä. Rahaa toki tarvitaan hyvinvointivaltion perustaksi, mutta siitä on tullut kaiken muunkin mitta. Renki on ottanut isännän paikan.

Nyt jokainen voi kysyä itseltään, mikä poliittinen ideologia - puolue - mahtaakaan olla suurimmassa vastuussa yhteisöllisyyden rapautumisesta.

Helposti kielen kärjelle livahtaa yksi tietty puolue ja suu suipistuu tötterölle. Mutta pidemmälle ajateltuna yhtä syyttäminen ei ole oikea vastaus. Oikeampi vastaus on: kaikki puolueet. On nimittäin niin, että ns. reaalipolitiikka on syönyt ideologiat. Tämän huomaa helposti siitä, että vaikka hallitukset vaihtuvat, mikään ei muutu. "Markkinat" ovat kaikki muut perustelut ohittava maaginen sana - jopa siitä typerryttävästä tosiseikasta huolimatta, että "markkinat" muodostuvat suureksi osaksi tietokoneohjelmista, jotka toimivat annettujen algoritmien mukaan. Pohjalla tietysti vaikuttaa sama kilpailun "syö tai tule syödyksi" -logiikka.

Niinpä en lainkaan ihmettele, että vallitsevassa politiikan rappiotilassa huudetaan apuun yksilöä. Siitä jatkuva paino harteilla, siitä jatkuva syyllistäminen ja syyllisyyden taakka...Väitetäänhän, että jopa ilmastonmuutos on hoidettavissa yksittäisen yksilön - kuluttajan - valinnoilla - vain hän voi tehdä asialle jotakin, kun valtioiden väliset ilmastokokoukset kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. Näin ei tietenkään ole kuin vain osittain. Samoin on köyhyyden ja syrjäytymisen laita. Syrjäytyneitä nuoria on kymmeniä tuhansia. Olisiko mahdollista, että me voisimme auttaa heidät ylös tästä kurimuksesta - olisiko mahdollista, että me hylkäämme ykskaks ympärillämme vallitsevat arvot (kilpailun, materian, talouskasvun, palkkatyön) ja annamme aikaa näille nuorille? Jätämme ylityöt pomon kehotuksesta huolimatta tekemättä ja ryhdymme vapaaehtoistyöhön? Emme enää käy shoppailemassa (ja annamme yritysten mennä konkurssiin ja kulutuskysynnän hiipua) ja lähdemme nuorten avuksi? Ulkonäkö, pärjääminen ja uudet kamat lakkaavat merkitsemästä meille mitään (vaikka niitä tuputetaan tuhatkertaisella volyymilla välittämisen ja yhteisöllisyyden arvoihin verrattuna)? Eikä pelastusta näytä tulevan, koska nuo asiat näyttävät olevan seuraavalle sukupolvelle vielä entistä tärkeämpiä.

Jos näin nyt tapahtuu - jos Niinistön ohjeet menevät perille ja ihmiset heräävät - myönnän olleeni täydellisen väärässä.

Ps. Olen nyt kuullut huomautuksia, että Niinistön kampanja olikin vain yksi "viaton" puheenvuoro, pikku pamfletti, josta vain typerykset tekivät härkäsen. Että on ylisummaan suuri virhe hm... puhua siitä  ja ruotia sen antia. Tällöin herää kysymys: minkä ihmeen vuoksi kampanja laadittiin ja siihen pantiin ymmärtääkseni myös yhteiskunnan rahaa? Miksi pikku pamflettiin piti siinä tapauksessa valjastaa koko presidentti-instituutio ja kaikki Suomen johtavat lasten ja nuoren hyvinvoinnin asiantuntijat? Jutellessani erään pitkän työuran tehneen alakoulun opettajan kanssa hän huoahtaen kertoi, miten hänen työuransa varrella on lanseerattu tuhat ja yksi erilaista kampanjaa ja projektia, tarkoituksenaan milloin varhainen puuttuminen, kiusaamisen estäminen, lukemiseen kannustaminen, erityislasten tukeminen jne. jne. Jokainen näistä projekteista on alkanut terhakkaasti, mutta hiipunut sitten - osin sen vuoksi, että Suomessa pelkkä lätinä riittää (so. vihkonen, nettisivusto - tai vielä hupaisammin: "julkilausuma"), eikä mitään konkreettista koskaan seuraa. Niinpä en voi olla ihmettelemättä sitä, ettei Niinistön kampanjasta saisi edes keskustella. Millä tavalla sen siinä tapauksessa pitäisi "herätellä"?

Alfoja ja beetoja

Luin samalla viikolla kaksi lehtijuttua, jotka toisiinsa suhteutettuina saivat minut ajattelemaan. Toinen oli Joanna Palménin Image-lehden artikkeli "Eliitti ja kärsijät" (7-8/2012), joka kertoi katkeroituneista poikamiehistä - niistä, jotka netissä purkavat misogynisiä tuntojaan rasististyyppisellä retoriikalla. Näiden miesten mielestä naiset ovat vallanhimoisia ja liian kriittisiä, sillä he suosivat vain alfauroksia, ja muut, ns. alemman tason miehet, saavat tyytyä vain haaveiluun ja nettipornoon.

Jutussa haastateltiin sosiologi Henry Laasasta, jonka blogikirjoitukset ovat kuin kylmässä metsässä palava nuotio, jonka ympärille nämä synkät miehet kerääntyvät. Heihin kuului myös aikoinaan Timo Hännikäinen, joka kirjoitti kohua herättäneen essee-kirjansa "Ilman". Nyt Hännikäinen on tosin onnellisesti naimisissa. Laasasellakin on tyttöystävä.

Monta vuotta sitten - 90-luvun loppupuolella - haastattelin Anna-lehteen Helsingin yliopistopiireissä ristivetoa aiheuttanutta hahmoa, evoluutiopsykologiasta luennoinutta dosentti Heikki Sarmajaa. Vein hänet yhdelle Esa Saarisen parisuhdeluennolle, jotka pidettiin silloisessa Hotel Inter-Continentalissa. Sali oli täynnä vanhempia pariskuntia. Saarinen sai yleisönsä hurmoksiin. Sarmaja hymyili vinosti.

Luennon jälkeen Sarmaja vastasi Saarisen rakkaushöpinöihin selittämällä, että miesten ja naisten välisten suhteiden dynamiikka perustui ennen muuta biologiaan. Sarmaja puhui paviaaniuroksista, eläinkunnan urosten tarpeesta levittää siemeniään ja siitä, että ihmistenkin parisuhteet muodostuivat siten, että alfat rakastuivat alfoihin, beetat beetoihin ja niin edelleen. Hyvin harvoin tapahtui niin, että alfa solmi liiton gamman tai peräti epsilonin kanssa.

Tuohon aikaan Sarmajan ajatukset tuntuivat virkistäviltä. Rakkaus käsitteenä oli kärsinyt pahan inflaation. Sitä oli ryöstöviljelty niin kuin Bachin Air -teemaa huuhteluainemainoksissa.

Sittemmin eläinteema totaalivalloitti tietyt piirit. Miehet löysivät paviaaneista tavan palauttaa itselleen seksuaalista dominanssia. Naistutkimus koki valtavan arvonlaskun - siitä tuli naurettavaa, sokalilaista hölynpölyä, jota kukaan ei voinut enää ottaa tosissaan.

Omituinen konservativismi hiipi sukupuolirooleihin. Konservativismi ei tässä tapauksessa tarkoittanut paluuta viktoriaaniseen aikaan, ei edes keski-aikaan, vaan paljon kauemmas - melkeinpä australopithecuksen ajoille. Nyt oli annettava luonnolle sille kuuluva tila. Miesten oli saatava olla koiraita (siis vaihtaa naaraita eikä harjoittaa yhteiskunnan suosimaa monogamiaa, joka merkitsi miehisen seksuaalisuuden "bonsaitumista") ja naisten naaraita. Oli vain yksi ongelma - ja se liittyi naisiin. Jos he nimittäin olivat evoluutiopsykologian käsitysten mukaisia naaraita, he halusivat paritella vain yhden, johtajauroksen, kanssa. Se taas merkitsi suurimmalle osalle miehistä pakkoselibaattia.

Niinpä evoluutiopsykologia, joka pinnalta käsin näytti miehuuden vapautusliikkeeltä ja romanttisen rakkauskäsityksen profanoinnilta - ja joka populaarikulttuurisessa mielessä vei ns. äijäbuumiin - johti ojasta allikkoon. Se vahvisti vain tiettyjen miesten seksuaalisia vapauksia - niiden, joilla ei ollut ennenkään ollut mitään hätää seksin saamisen suhteen.

Juuri sen vuoksi en voi olla ihmettelemättä, minkä vuoksi Laasanen viljelee Imagen haastattelussa yhä evoluutiopsykologiaan kallistuvia käsityksiä. Hän muun muassa väittää, ettei naisissa ole juuri mitään muuta eroa kuin ulkonäölliset - ja että sen tähden miehen kannattaa erityisesti panostaa naisen ulkonäköön kumppanin valintakriteerinä.

Onko Laasanen tosiaan tätä mieltä? Tarkoittaako hän siis todellakin, ettei naisissa - mutta miehissä toki, minkä vuoksi naisten pitäisi hellittää alfahuumastaan - ole luonne-eroja. Että heidän yksilöllisyytensä ja identiteettinsä perustuu vain ja ainoastaan ulkonäköön? Että me olemme kaikki samaa huttua, samaa mätitahnaa, joiden pakkausten koko ja väritys vain vaihtelevat?

Toinen lehtijuttu, jonka luin samalla viikolla, oli Helsingin Sanomien tiedesivun kirja-arvostelu Markus Bennemannin kirjasta Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Siinä listattiin mitä mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla eläimet yrittävät jatkaa sukuaan - jotkut niistä äärimmäisen brutaaleja. Yksi tunnettu esimerkki on  uroskissapetojen penis, jonka väkäset haraavat vastaan emättimen sisällä ja pitävät naaraan väkisin paikoillaan. Monet eläinurokset myös tarjoavat itsensä valitulleen huikopalaksi hedelmöittymisen jälkeen.

Kun ajattelee elämän eri tarkoituksia, voi olla varma, että päätyy lopulta myös pariutumiseen. Muuta tarkoitusta ei "Eliitti ja kärsijät" -jutussa haastateltujen miesten maailmaan tunnu  mahtuvan - pariutuminen, tai pikemminkin: sitoumukseton parittelu on heille eräänlainen elämän imperatiivi. Tarjoaisiko Bennemannin kirjassa kuvailtu merikrottikoiraan elämä heille paratiisinäyn, kun eläin riippuu pienenä nilviäismäisenä elukkana ison naaraan vatsassa, siihen lakkaamatta yhtyen? Tuottaisiko tällainen jäsentymätön, määräämätön seksi onnellisen yksilön - tosin sammuneen itseyden, mutta euforian kyllästämän?

Ja tarkoittavatko he myös samalla sitä, että pariton ihminen on luonnonvastainen - että seksitön elämä on kuolemaksi - ja että lapsettomuus on eräänlainen murha? Eikö missään näy sublimaatiota, rauhaa, joka tasoittaisi tietä edes vähäiselle mahdollisuuksien vapaudelle? Että on vain yksi tunne, joka pitää meitä otteessaan, eikä suo meille hetken rauhaa?

Yksi asia lienee kuitenkin varma. Jos miehet haluavat seksuaalista tasa-arvoa, he eivät saa sitä biologiaan vetoamalla. Ainut toivo piilee kulttuurissa - so. uskossa hulluun rakkauteen!

Hiukkasen alkeita

Olen nyt saanut loppuun Michel Houellebecqin romaanin Alkeishiukkasia. Sitä ennen olen lukenut Halujen taistelukentän.

 Houellebecq on ilmiö. Hänestä on kohistu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta eurooppalaisesta kirjailijasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjailijan suomalainen kustantaja määrittelee hänet sivuillaan "Ranskan kirjallisuuden pahaksi pojaksi".

 Kaikki edellämainittu - "kohu", "paha poika", "ilmiö" - on vastenmielinen lähtökohta kirjallisuudelle. Niin kuin ylisummaan taiteelle... Mikään ei ole niin haukotuttavaa kuin aiheuttaa tarkoituksellisesti pahennusta ja närää. Trollit netissä, provosointi, "vittu" -sanan toistaminen suorassa uutislähetyksessä jne. tuo mieleeni yläasteen välituntialueen.

  Mutta silti Houellebecqia palvotaan. Täkäläisille miesesseisteille hän on suoranainen kotijumala - hän onnistuu puhuttelemaan heitä, kertomaan juuri heidän omista tuntemuksistaan. Houllebecq on kirjailija, joka "häiritsee sielunrauhaa" - ja juuri tämä on heille olennaista.

 Mutta miten Houellebecq heitä häiritsee?

 Houellebecq puhuu kulttuuristamme epäsikiönä, jonka arvoliberalismi on huumehouruissaan synnyttänyt. Kun vähäisimmätkin moraaliset rakenteet on purettu ympäriltämme, ihminen muuttuu lapseksi, joka on saanut osakseen vain rauhaa ja rakkautta. Rajat ovat kadonneet. Tai on yksi: biologinen ruumis, joka ei voi loputtomiin yhtyä muihin ruumiisiin eikä säilyä ikuisesti nuorena, vaan jonka kohtalona on päätyä väistämättä rappioon ja kuolemaan.

 Siksi lyhyestä elämästä on otettava kaikki irti. Koska Jumalakin on hajonnut atomeiksi, tuonpuoleisuudessa ei odota enää mitään, ei helvettiä eikä paratiisia. Jokainen päivä on syytä elää kuin se olisi viimeinen, eikä perintöä jätetä. Luonnon tuhoutuminen ei kosketa ihmistä. Individualismi on syrjäyttänyt empatian. Hetken tyydytys on noussut kaiken mittapuuksi - huominen on usvaa. Lapset ovat pohjattoman pahoja - he kiusaavat heikompia tovereitaan hieromalla näiden naamoja ulosteeseen tai leikkaamalla etanoilta tuntosarvet katki askartelusaksilla. Tästä lähtökohdasta ihminen kasvaa vain vähän, ja julmuuden myllyt jauhavat kaikkialla kärsimyksen tomua.

 Alkeishiukkasissa toinen päähenkilö, geenibiologi, tulee pohtineeksi vapaan tahdon ongelmaa ja päätyy käsitykseen, että vapaus ja ennustamattomuus on sekoitettu toisiinsa. Todellista vapautta ei hänen mukaansa ole. Todellisuudessa länsimainen yhteiskunta teki itsemurhaa, eikä sitä käynyt välttäminen - yhtä vähän kuin yksittäinen yksilö saattoi välttää kuoleman. Kysymykseksi tosin jää, miksi tämä "vapaudettomuus" olisi nyt yhtäkkiä ongelma - jos kerran juuri vapaus Houellebecqin mukaan oli syynä henkiseen rappioon? Sitä paitsi, jos vaihtoehdot olisivatkin määrätyt minkä tahansa reunaehdon puitteissa - päähenkilön pohtimien neuronien tai universumin materian - paljonko vaihtoehtoja pitäisi olla, jotta ihminen voisi nimittää sitä "vapaudeksi"? Riittääkö kymmenen? Vai sentiljoona? Vapauden määrittely jää puolitiehen - vaikka juuri tuo kysymys huutaisi vastausta.

 Seksuaalisuus näyttäytyy Houellebecqin henkilöille pakopaikkana tai paratiisillisena tyyssijana, mutta sekään ei kykene täyttämään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä (halujen raukenemisesta tai sammumisesta, joka muistuttaisi sitä ainoaa asiaa, joka täyttää ihmiselämässä todellisen rajattomuuden kriteerit: kuolemaa). On saatava aina uusi orgasmi - paratiisi on olemassa aina vain muutaman sekunnin. Aivan samoin ihmisen on saatava uusi ateriakin - yksinkertaisesti: elääkseen. Siitä, että seksi kehittyy vapauden tilassa eräänlaiseksi kulinarismiksi, seuraa Houellebecqin mielestä se, että lopulta enää vain erilaiset "perverssiydet" saavat halun nousemaan. Nyt kun jo Pirkka-lehdessäkin puhutaan tikka masalasta arkiateriana, myös "perverssiydet" saattavat olla makuukammarin peruskamaa. Ja entä mitä tästä seuraa, kysyy Houellebecq. Tikka masalan jälkeen keitetyt oravankorvat? Näin Houellebecq uskoo. Minä uskon puuron paluuseen.

 Lapsetkaan eivät tarjoa Houellebecqin henkilöille raameja elämään. Lapset ovat kirjoissa sivujuonne, poikkeuksetta heitteillä, television sarjaohjelmien, hampurilaisten ja muiden lasten, pärjääjien, kurjia orjia. Vanhemmat suhtautuvat heihin kuin loisiin, jotka ovat siinneet heidän seksielämänsä sivutuotteena. Alkeishiukkasten toinen päähenkilö jopa vetoaa laasasmaisesti luontoon, jossa nisäkäsurokset tappavat omia pentujaan.

 Nautinnon tavoittelu johtaa Houellebecqin mielestä ihmiset väistämättä turmioon. Hän muistaa kyllä mainita buddhalaiset, mutta Buddhastakaan ei liikene vastusta pumpattavalle Barbaralle. Ihmiset ovat kuin suomalaisten tutkijoiden viinarottia. Olemme kaikki addiktoituneita (paitsi Houellebecq itse, eihän hän muuten pystyisi kirjoittamaan). Ihmettelen, miten yhteiskunnat pystyvät vielä toimimaan. Miksi ulkona näkyy paraikaa lehtiä haravoivia ihmisiä, kun he voisivat istua kämpässään onanoimassa?

 Alkeishiukkasissa on sivujuonne David-nimisestä wannabe-rokkarista, joka ajautuu snuff-videoiden tekijäksi: "... kasetilla kidutettiin Mary Mac Nallahan -nimistä vanhaa naista sekä hänen lapsenlastaan, joka oli vasta pikkuvauva. Di Meola katkoi isoäidin edessä vauvan raajat putkipihdeillä, kiskoi sitten paljain sormin naiselta silmän ja masturboi vertavuotavaan silmäkuoppaan." Muutamaa sivua myöhemmin seuraa tarkempi analyysi: "Wieniläisaktionisteja, beatnikeja, hippejä ja sarjamurhaajia yhdisti se, että he havittelivat täydellistä vapautta ja ylistivät yksilön täydellisiä oikeuksia kaikkia sosiaalisia normeja ja kaikkea tekopyhyyttä vastaan, mitä heidän mukaansa edustivat moraali, tunteellisuus, oikeus ja sääli. Siinä mielessä Charles Manson ei ollut mikään hirviömäinen hippiliikkeen sivupolku, vaan sen looginen päätepiste..."

 Keitä Houellebecqin on tarkoitus "herätellä" tällä tavoin?

 Kuka lopulta herää?

 Sillä kauhistuttavinta Houellebecqin kirjoissa ei ole niiden teksti, vaan se, että ne toimivat tismalleen samoin kuin K-kaupan broilerimainos "Shokkihintaan tänään, hunajamarinoidut suikalepalat 2,99 euroa - ainoastaan Plussakortilla!" tai Seiskapäivää lehden kansi "Matti Nykänen pahoinpideltiin vankilassa, katso kuvat!" Ne ovat juuri sitä, mitä ne kritisoivat.

 Pornokuvaukset kiihottavat, väkivaltakuvaukset kuvottavat, tiedepalat kiinnostavat.

 Mitä meidän pitäisi Houellebecqin mielestä nyt tehdä? Miten kulttuurimme voi muuttua - ja millaiseksi sen pitäisi hänen mielestään muuttua? Tarjoaako hän jonkin näyn, jota voisimme tavoitella - suunnan, jota kohti edetä? Ei, ei yhtäkään... Jos hän esittäisi sellaisen, jos hänellä olisi tarjottavanaan yksikin vaihtoehto, kukaan ei enää kuuntelisi häntä. Yhtään hänen kirjaansa ei luettaisi. Nyt häntä kuunnellaan ja luetaan, koska hän on Ranskan kirjallisuuden "paha poika" - koska joku aina provosoituu ja joku aina puolustaa - "taiteen nimissä". Hän ei kerro, millaista on se ihanne-elämä, jota hänen henkilönsä hapuilevat tyhjyydestä. Hän ei kerro, millaista on sen elämän vapaus - tai onni - ja mitä tuon tilan saavuttamiseksi pitäisi tehdä. Hän ei paljasta, onko hyvän elämän eläminen hänen mielestään edes mahdollista. Hän haluaa häiritä, mutta miksi vaivautua - onhan lopulta hyvä, että kuolemme omaan mahdottomuuteemme - että me rikkaat länsimaalaiset tukehdumme oksennettuun ossobuccoon. Hymyilevä apokalypsi vartoo vuoroaan plastiikkakirurgin odotushuoneessa, jonka kauittimista soljuu panhuilulla soitetut Beatlesin instrumentaaliversiot.

 Yksilönvapaudet edustavat tällä hetkellä intelligentsian uusinta, viimekätisintä pahaa - niitä on liikaa, hukumme vapauteemme. Houellebecq tahtoo pelotella inhaa vapauden apostolia; porvaria, joka ei ole enää porvari sanan vanhassa merkityksessä; porvaria, jolle sanat "koti, uskonto, isänmaa" merkitsevät samaa kuin Che Guevaran sisustusjuliste. Mutta ongelma on siinä, että hänen maalinsa, tämä hänen itse kuvittelemansa porvari, jota hän haluaa soimata ja pistellä, on ommeltu teflonista, polyuretaanista ja Gore-texistä, eikä mikään kosketa tätä sen enempää, korkeintaan huvittaa laimeasti tai tuohduttaa hetken. Asioiden näin ollessa Houellebecq on vain pappi, joka saarnaa hekottelevalle seurakunnalle. Hän kohtaa astetta pahemman nihilismin kuin omansa; määrittelemättömän ja turran. Hän häiritsee korkeintaan niiden sielunrauhaa, joiden sielut ovat jo häirityt.

 Ratkaisuksi ei käy pakotie menneisyyteen, sillä paluuta entiseen ei ole - sellainen vaatii aina yhteiskunnan väkivaltaisen romahduksen. Tällaista paluuta tuntuvat monet ihmiset nyt toivovan: uutta väkivaltaa, joka sammuttaisi miraakkelimaisesti nykyisen  - ei väliä niistä ääliöistä, jotka menevät tämän puhdistuksen mukana; noista hampurilaismajoneesiin ja spermaan, hot-shotteihin ja money-shotteihin kadotetuista kirotuista sieluista. Mutta menneisyys onkin aina näyttänyt kultaisempana niiden silmissä, jotka ovat ikääntyneet. Vanhukset eivät muista kuin lapsuuden. Neurologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että onnen hetket säilyvät aivoissa pisimpään. Nostalgisoinnin on todettu jopa torjuvan alakuloa...

 Houellebecq tarkastelee vapauden räjähdysmäistä laajentumaa eritoten yksilön ja yhteiskunnan rappeutumisen kannalta. Hän ei katso ympärilleen, ei näe kuin ihmisen. Luonto ei saa häneltä kuin väsyneen sivuhuomion. Ennen muuta ongelmana on elämän tarkoituksettomuuden tunne, tyhjyys, jota täytetään luksusristeilyillä, mikroaterioilla ja seksillä. Kun Houellebecq kuvaa nykyarkea, hän saa sen kuulostamaan aina banaalilta - hän tuntuu olettavan, että "entisaikaan" arki oli ylevämpää ja merkityksellisempää. "Ennen" elämässä oli tarkoitus. Niin olikin, se oli annettu ulkopuolelta - uskonnolta - eikä sen autuus ollut yksiselitteistä. Nyt tarkoituksettomuus on ongelma vain siksi, että se määritellään siksi - masennus, kyllästyneisyys ja rappio ovat samaa langanpäätä kuin elämykset, kulutushedonismi, uudet tavarat ja wow-arkkitehtuuri.

 Ihminen ei tiedä mitä tekisi ns. vapaudellaan, joten hän Houellebecqin mukaan väärinkäyttää sitä - aivan kuin sylivauvalle annettaisiin tukku seteleitä ja se söisi ne. Mutta mitä ihminen haluaa? Haluaako hän pelon, kurinalaisuuden, nöyryyden ja ennalta määrätyn elämänuran vai haluaako hän tyhjyyden, masennuksen, levottomuuden ja tarkoituksettomuuden? Houellebecqin näkökulmasta valinta tuntuu olevan joko-tai. Mitään välimuotoa näiden kahden ääripään välillä en häneltä löydä. Vapaudella on totalitaristinen luonne. Jos annat sille pikkusormesi, se vie koko käden - aivan kuten kirkkokin määräsi lopulta aivan kaiken tieteestä vapaa-ajan viettoon.

 Mutta juuri soimatessaan yksilönvapauden ihannetta ja kuvatessaan sen jälkeen tätä ihanteen mukaista elämää orjallisesti toistavia "vapaita" Houellebecq joutuu omituiseen ajatukselliseen silmukkaan. Miksi vapauden politiikka, liberalismi, olisi syynä siihen, että me toistamme mekaanisesti ympäristömme vaatimuksia? Mitä "vapautta" se on? Mitä "vapautta" on runkata päivätolkulla kämpässään, mitä "vapautta" on ostella sitä tahi tätä, mitä "vapautta" on nussia omaa isoäitiään? Eikö kyse ole vain siitä, että "vapaudesta" on tehty kaupallinen versio? Sille on käynyt kuten mille tahansa hyödykkeelle, aatteelle tai hassutukselle. Myynnissä on monta tyyliä: esimerkiksi klassikkovapauteen kuuluvat huumeet, alkoholi, moottoripyörä, pitkä tukka, parta, nahkaliivi ja huorat.

 En tiedä Houellebecqista, mutta uskon (lässynlässynhumanistisesti?), että useimmilla ihmisillä on yhä tunne elämän rajoista ja omasta rajallisuudestaan. Useimmat ihmiset tuntevat yhä empatiaa. Useimmat ihmiset osaavat rakastaa. Useimmat vanhemmat vaalivat lapsiaan, kenties enemmän kuin milloinkaan historian aikana. Kulutusmielessä olemme mieron tiellä, se on totta, mutta yhä useampi tuntuu tajuavan senkin, ettei onni irtoa sieltäkään. Se, että me supistamme kulutusta ja vähennämme jätevirtaa, ei merkitse paluuta menneisyyteen. Ajatuksemme ovat peruuttamattomasti toiset. Emme elä yhtenäiskulttuurissa. Voimme pitää vähintäänkin "ajatusten vapauden", vaikka eläisimmekin pienemmin.

 Sanat "maltillisuus" ja "kohtuus" eivät ole huudossa, sillanrakentajat ja sovittelijat kuuluvat korkeintaan piikkilankarajoille, eivät meidän kulttuurisotiimme. Senkin vuoksi Houellebecq astuu omaan ansalankaansa. Häntä ei olisi ilman tätä kärjistyksen aikakautta, tätä tapaa alleviivata, tätä keskusteluilmapiiriä, jossa mielipiteet ovat joko-tai ja olet meidän puolellamme tai meitä vastaan - tätä muodin logiikkaa, jossa viime vuosikymmenen kengät, autot ja aatteet ovat auttamatta passé ja ennen kaunis nyt rumaa ja vastenmielistä. Yhteiskuntalaiva kallistuu kyljeltä toiselle, ja merimiehet kannella paiskautuvat välillä styyrpuuriin, välillä paapuuriin... Mitään kurssia laivalla ei tietenkään ole - eikä päätesatamaa. Joka muuta väittää on naiivi hölmö.

 Houellebecq haluaa sanoa: olette sairaita, olette nielleet koukun siimoineen. Minulla ei tosin ole teille lääkettä, eikä parannuskeinoakaan - en keksi muuta tapaa kiskoa koukku sisuksistanne kuin uskonnon (kunhan se ei vain ole islam - en tosin ymmärrä, miksi ihmeessä ei). Eihän alkoholisti taparikollinenkaan enää parannu muutoin kuin uskoon hurahtamalla. Mutta entä jos onkin niin, että tietoisuus lähestyvästä tuhosta vain kiihdyttää kaiken tuhoa? Ehkä onkin niin, että toimisimme tehokkaammin - niin, juuri niin kuin lapsi - kannustamalla ja toivon luomisella? Enkä tarkoita Paulo Coelhon lukemista; en kirjallista enkä ideologista somaa, en tekopyhää positiivisuutta. Mutten saata uskoa, että näillä ylhäältä päin kirjoitetuilla synkeillä mässäilyillä muiden mädännäisyydestä, näillä angstisella voivotteluilla saavutettaisiin mitään sen suurempaa. Siitä huolimatta nämä "raadolliset peilikuvat itsestämme" on analysoitu milloin "syvän inhimilliseksi hätähuudoksi", milloin "suruksi maailman rappion edessä".

 Minusta kyse on itsepetoksellisuudesta - totuuden valjastamisesta omiin tarkoituksiin. Itselääkinnästä. Terapiasta. Masturbaatiosta. Hienosta ja väkevästä masturbaatiosta, sitä ei käy kieltäminen. Vaikuttavasta tekstistä.

 Houellebecqin vähemmän älykäs serkku - kirjallisessa mielessä - onkin Brett Easton Ellis. Hän ei tosin esittänyt esseistisiä arvioita henkilöidensä tekojen välissä, silti myös hän on selittänyt kirjojensa olevan kritiikkiä vapauden aikaan saamaa rappiota vastaan. Mutta kuka luki Ellisin kirjoja analyysina rappiosta? Kuka taas luki niitä puolikiihottuneessa mielentilassa - salaa nauttien niiden hirveyksistä? Kyse on lopulta samasta ironisesta heikunkeikusta, jolla voidaan selittää vaikkapa se, että pitää Kikan, Kujun ja Katri-Helenan kappaleista "ironisessa mielessä",  ei siis oikeasti, vaan kaksoisvalotuksella, jolloin niitä voi sekä inhota että niistä voi pitää.

On täysin mahdollista - jopa todennäköistä - että kirjailijat nauttivat kirjoittaessaan kuvauksia väkivallasta ja pornosta. On täysin mahdollista, että he ovat misantrooppeja ja misogynisteja. Tällä ei tietenkään pitäisi lukijan kannalta olla merkitystä - onhan kyse taiteesta, fiktiosta. Ehkä lukija on vastuussa omista tulkinnoistaan, ja kriitikot omista arvioistaan. Mutta mitä amerikkalaisfilosofi Richard Rorty puhuikaan taiteen moraalista? Olen kirjoittanut siitä aiemmin tämän: http://sanastajakuvasta.blogspot.com/2011/03/taiteilija-itse.html

Rehellisyyden nimissä: toivoisin Houellebecq sanovan, että hän on itsekin tämän mielettömyyden ajan alkeishiukkanen.


 

Naurettavuuden pelosta

Jo kauan on tiedetty, että elämme "riskiyhteiskunnassa", ylimitoitettujen uhkien, näkymättömien vaarojen ja monimutkaisten kausaalisuhteiden maailmassa. Olemme yrittäneet siivota kuoleman mahdollisuuden kaikesta niin, että saisimme elämään yhtä kepeän ja ilmavan tunteen kuin mihin tahansa ostokseen. Elämän pitäisi olla yhtä huoletonta kuin kävely paikallisessa ostosparatiisissa, ja kuoleman jotakin sellaista kuin sieltä poistuttaessa - styroksmaisen (ei toki styksmäisen) ilmavaa fiilistä, kun kädet pursuavat muovikasseja ja sisällä kihisee into päästä nopeasti kotiin kokeilemaan tuota kaikkea.

Kuoleman hetki voi tosin osoittautua samantapaiseksi pettymykseksi kuin odotettu kotiinpaluu; tässäkö kaikki. Tuote ei täyttänytkään lupaustaan lopullisesta tyydytyksestä. Siispä, haluan uudelle kierrokselle!

Tähän samaiseen riskiyhteiskuntaan liittyy myös muuan aivan erityinen, kaikki yhteiskuntakerrokset läpikasteleva pelko.

Itsensä naurettavaksi tekemisen pelko.

Useimmilla meistä on käsitteitä - arvoja - joiden takana seisomme ja joita emme osaa oikein analyyttisesti perustella. Siksi puhumme "hyvästä", "kauniista", "oikeasta" tai "todesta" lapsenomaisesti, avuttomalla tavalla. Sanoessamme jotakin tällaista olemme haavoittuvimmillamme - aseettomia. Siksi myös tunteet, jotka hyrräävät ja jyräävät niiden taustalla, ovat arvaamattoman voimakkaita, hallitsemattomia. Jos jotakin tällaista mielestämme "pyhää", loukataan, meissä saattaa leimahtaa outo aggressiivisuus, primitiivinen tunne sekin.

Mutta kuinka moni enää käyttää tällaisia sanoja?

Maalaisjärki, tuo puolibiologinen intuitio ("Asia vain on näin..."), ei ole huudossa nykyisin. Sillä juuri se altistaa meidät muiden pilkalle ja ivalle.

Jää kaksi vaihtoehtoa välttää moinen vaara: loputon hännystely sekä ironia. Hännystely tarkoittaa sitä, että yhdymme jonkin sellaisen auktoriteetin mielipiteeseen, jota ei käy kyseenalaistaminen. Ironia tarkoittaa sitä, että emme usko mihinkään perimmäiseen. Uskomme vain siihen, että kaikki on vaihdettavissa - että arvoja voi shoppailla päättymättömissä mielipidetavarataloissa. Mitään pysyvää ei ole, sillä olemme yhä Herakleitoksen perillisiä ja uskomme Berkeleyn hengessä, että asiat ovat olemassa vain, jos me ne havaitsemme. Kaikki voidaan kirjoittaa ja määritellä uudelleen, sillä maailma on ihmisten tekemä. Vain ilmaisussa, volyymissa ja koristeellisuudessa, on jokin "pointti."

Tämän vuoksi ironikko on aina jossakin määrin julma. Ahnaimmin hän käy helpon saaliin kimppuun - aseettoman tyypin, joka on luullut löytäneensä jotakin pysyvää tai sanoneensa jotakin oikeasti tärkeää. Ironikko nauraa pimeästä tyypille, joka on asettunut räikeän valonheittimen alle, yrittää suojata silmiään ja huutaa kuka siellä.

"Kaikelle pitää voida nauraa", on sanonta, jonka olen kuullut lukuisia kertoja. Jossakin suhteessa se pitääkin paikkaansa, yhteiskunnallisella tasolla varsinkin.

Samalla on käynyt hupaisa juttu. Sanonnasta on tullut korkein totuus, kyseenalaistamattomuus, jollaisia ei ironikon mielestä pitänyt olla olemassakaan.