Syksyn loppu

Lokakuu. Pimeys heittäytyy ylle kuin paksu täkki, joka ei lämmitä. Tämä on aikaa, jolloin karpaloiden kirpeys taittuu yöpakkasiin. Mustikat ovat karistaneet lehtiturkkinsa. Harava vetää laiskasti ja yhä uudelleen pihamaalta lehtiä läjään. Meteorisateet piiskaavat ääneti yötaivasta.

Aamulla löysin puutarhasangon hyisestä sadevedestä metsähiiren. Jollakin ilveellä se oli onnistunut kipuamaan liukkaan muovin toiselle puolen kuolemaan. Hiiri oli jäykkä, sen häntä taivunnut viimeiseen kaareen, sen eloton ruumis lillui pudonneiden lehtien keitossa.

Syksyn kuva.

Syksynä kuollaan. Niin tapahtuu. Ihminenkin tuntuu jollakin tavalla aina kuolevan syksyisin, kun hän tappaa sisässään yhä viipyilevän kesän - siihen sisältyvät lupaukset ja vapauden harhakuvan. Ihmisen vuosi alkaa syksystä. Taas hän alkaa tutun Sisyfoksen työnsä. Uupumuksen hetkinä hän saattaa saada itsensä kiinni hetkellisestä kuolemankaipuusta. Se säikähdyttää, tuntuu kiroukselta, jonka hän haluaa äkkiä ravistaa pois yltään. Tuollaisina hetkinä vuosien paino, niiden toistuvuus - kymmenet edessä odottavat joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja koulujen aloitukset - tuntuu hänestä melkeinpä sietämättömältä taakalta.

Mutta onko tuota tunnetta pelättävä? Ehkä se on osa elämää. Jos ei pelkää elämää, ehkei pelkää niin paljon kuolemaakaan. Ja päinvastoin.

Ja pitäisikö kuolemaa ylisummaan edes ajatella...? Filosofi Baruch Spinoza on kirjoittanut: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman, vaan elämän pohdiskelua." (Etiikka, osa 4, propositio 67)

Luulen kuitenkin, että ennen tätä ihmisen pitää tajuta olevansa äärellinen ja rajallinen olento. Usein se taju on lukittu syvälle sielun lippaaseen. Lippaan avain on viskattu horisonttiin. Nuorena tuo ääriviiva tuntuu jatkuvan aivan ilman vastarantaa. Sinne voi hiihtää luistelusuksin, täysillä, vaikka kilpamielin.

----

Eräänä päivänä äitini tapasi vanhan tuttavansa. Tuttava oli jo yli seitsemänkymmentävuotias... Heidän rupateltuaan aikansa tuttava tarttui äitiäni käsivarresta ja huudahti sydäntäsärkevällä äänellä:

- Muistatko, kun olimme nuoria... Miten kauniita me olimmekaan! Ja kuinkaa hauskaa meillä aina oli. Nyt en voi miettiä muuta kuin että "tässäkö kaikki oli?"

Äitini ajatteli samoin. Hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.

Ymmärsin heitä, mutta samalla minua suututti. Heidän jos joidenkin olisi pitänyt ottaa Spinozan sanat varteen!

Sillä puhumalla tuohon tapaan he myös talloivat itseään maahan... Äitini suri usein sitä, ettei vanhoja ihmisiä enää arvostettu - ja nyt hän, kuten ilmeisesti suuri osa iäkkäistä ihmisistä, tuomitsi itsekin itsensä arvottomuuteen... Ikään kuin vanhoilla olisi enää mitään annettavaa muille. Ikään kuin heidän olisi mahdotonta nauttia enää mistään. Että vain nuorena voi olla kaunis ja "pitää hauskaa". Karrikoiden: että heidän oli seistävä loppuaika kylmällä pysäkillä odottamassa, kunnes linja-auto Tuonelaan saapuu.

Ei ihme, ettei vanhoja ihmisiä enää kuunneltu. He eivät halunneet enää puhua kuin muistoistaan.

Kun maineikas brittiläinen tv-käsikirjoittaja Dennis Potter oli kuolemassa syöpään, hän halusi vielä elää yli pimeän ajan - nähdäkseen kevään valon. Se nimenomainen kevät oli hänen aistirikkain keväänsä. Kun hän istui työpöytänsä äärellä - tai makasi selällään vuoteella - ja katseli ikkunan ulkopuolella kukkivia hedelmäpuita, olivat ne sinä keväänä, kuoleman porteilla, kauniimpia kuin milloinkaan. Yhdessä kaikkien aikojen parhaimmista lehtihaastatteluista (jonka ansio on yksinomaan haastateltavan) hän sanoo seuraavasti:

"Se on luumupuu, se näyttää omenankukilta, mutta se on valkea, ja sen sijaan että katsellessani sitä sanoisin ´Voi miten kauniisti tuo kukkiikaan´... Viime viikolla katsellessani sitä ikkunan läpi kirjoituspuuhissani näin sen valkoisempana, rehevämpänä, kukkivaisempana kukintona kuin milloinkaan, ja minä sain nähdä sen. Asiat ovat toisaalta yhdentekevämpiä kuin koskaan ja toisaalta tärkeämpiä kuin koskaan, eikä ero yhdentekevän ja tärkeän välillä ole niin merkityksellinen. Mutta kaiken läsnäolo tässä ja nyt on ehdottoman taianomaista, ja jos ihmiset vain kykenisivät näkemään sen, te ymmärtäisitte."

 (http://www.guardian.co.uk/theguardian/2007/sep/12/greatinterviews)

Niin, elämä on sitä, että näkee. Se on sitä rikkaampaa, mitä tarkemmin näkee. Ja kuten Pikku prinssikin vähän maireasti totesi, osa näkökeskuksesta sijaitsee sydämessä.

Lokakuun pimeässä pihaa ei erota selvästi, eikä mikään kuki. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi nähdä. Lehdet maatuvat kerroksiksi kuten muistot. Sisällä huoneissa tapahtuu. Ihmiset seisovat lähempänä toisiaan kuin tavallisesti.

Narsistien kasvattajat

  Luin tänään Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteestä saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin haastattelun – ja syyllistyin. Winterhoffin mielestä nykyvanhemmat ovat menettäneet otteensa kasvatuksellisesti, ja tuloksena on ”menetetty sukupolvi”. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan ja sietävät näiltä mitä vain. Vaihtoehtoisesti he ovat nähin symbioottisessa suhteessa, eivätkä kykene enää erottamaan, mistä lapsi alkaa ja mihin aikuinen päättyy. He kasvattavat keskustelemalla ja selittämällä lapsille, joiden kehitystaso ei riitä tämänkaltaiseen ymmärrykseen. He antavat lapsensa määrätä omasta elämästään, antavat näiden peuhdota omalla henkilökohtaisella reviirillään, jopa lyödä itseään, koska lapset ovat ikään kuin omaa lihaa, eikä oma liha voi tehdä mitään itselleen vastaista.

  Lopulta symbioottiset vanhemmat kauhistuvat, kun lapsi osoittaakin olevansa erillinen, tahtovansa muuta kuin nämä – ja yrittävät raivolla ja henkisellä väkivallalla pakottaa nämä jälleen samanlaisiksi kuin itsensä.

  Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista on symbioottisia vanhempia, voimattomia sallimuksen ja vihan tunnekuohuissa. Tällaisten vanhempien lapset jäävät kehittymättä emotionaalisesti, ja heidän empatiakykynsä jää vajavaiseksi. He näkevät maailman kuten he näkevät omat vanhempansa – oman egonsa jatkeena. He heittävät roskat maahan tietäen, että joku korjaa ne (aivan kuten kotona vanhemmat korjaavat heidän jälkensä). He rettelöivät koulussa tietäen, ettei heitä koskaan lopullisesti tuomita (koska viime kädessä vanhemmat, varsinkin heille suututtuaan, tulevat lohduttamaan heitä ja kääntävät syyn itseensä: ”Minunhan vikani tämä on… Minun olisi pitänyt…”).

  Syyllistyttyäni – kuten nykyvanhempien tapana on; he syyllistyvät kaiken aikaa, koska aina jonkin opin mukaan he toimivat väärin ja aiheuttavat lapsilleen peruuttamatonta vahinkoa (minkä vuoksi lapsi epäonnistuu elämässään, eikä hän saa hyvää ammattia) – tunsin itseni epäoikeudenmukaisesti tuomituksi. On selvää, että Winterhoffin analyysi osui ja upposi, mutta syyllistäessään se oli myös äärimmäisen kaupallinen: syyllistyttyään vanhemmalla on pakottava tarve ostaa Winterhoffin omia kasvatusoppaita. En tiedä, mitä hän niissä sanoo, mutta ainakin haastattelussa häneltä jäi mainitsematta oleellinen seikka. Hänen analyysinsa mukaan vanhempien epävarmuus johtuu siitä, ettei yhteiskunta tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle, joten kasvatusopitkin ovat hukassa. Mutta hän unohtaa, että on itse osasyyllinen ollessaan osa sitä järkelemäistä koneistoa, joka on halvaannuttanut kotikasvatuksen ja tehnyt vanhemmista kasvatuksellisesti impotentteja.

  Kirjoitin vuosi sitten Helsingin Sanomiin jutun Kasvatuskipuja. Siinä puhuttiin eritoten yhteiskunnan pedagogisoitumisesta, joka alkoi voimistua 1960-luvun lopulla. Tuolloin etujoukkona toimiva älymystö innostui ns. vapaasta kasvatuksesta, summerhilliläisyydestä. Halusimmepa tai emme, lastenkasvatuksen monet nykyiset ydinajatukset ovat yhä velkaa tuolle aatteelle. Niin ikään koska yhä enenevä määrä lapsia hoidettiin pienestä pitäen laitoksissa (päiväkodeissa), vanhemmat halusivat (taas syyllisyyttään lievittääkseen), että lapsia kohdellaan siellä ”hyvin” ja että he "viihtyvät". Tämä "hyvyys" oli ennen muuta sitä, että lasten tahtoa pyrittiin mahdollisimman vähän rajoittamaan ja heille annettiin runsaasti ns. virikkeitä.

 Pedagoginen koneisto kasvoi kasvamistaan. Kun ennen kasvatuksellisten arvojen suunta oli kodista hoitopaikkaan, niin nyt se vaihtui: hoitohenkilökunta, ”ammattilaiset”, alkoivat ohjata ja neuvoa vanhempia.

 Vallalle tuli ns. tätikasvatus (pahoittelen pejoratiivista ilmaisua). ”Tädit” siivosivat kasvatuskielestä sanan ”kuri”, koska se viittasi väkivaltaan, ja alkoivat sen sijaan puhua ”rajoista”. Nämä rajat kapenivat kuitenkin kaiken aikaa. Lopulta jo äänen korottaminen lapselle katsottiin olevan kasvatuksellinen virhe. Lasta ei saanut pakottaa mihinkään, vaan ihannetapauksessa hänen tuli ”löytää” se, mitä hän halusi oppia. Vanhempien ”vallasta” tuli lähtökohtaisesti epäilyttävää – siinä oli julma, diktatuurinen sävy. Sen sijaan, että vanhempi "saneli", mitä tuli tehdä, lapsen ”mielipide” tuli nyt ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä, eikä hänen puolestaan saanut päättää kysymättä ensin asiaa häneltä. Ruokapöydässä lapsen ei tarvinnut kuin maistaa, ruokaa ei enää tarvinnut syödä loppuun, sillä tyhjä lautanen saattoi sekin olla henkisen väkivallan ja painostuksen lopputulos (päättelyketju, jonka toisessa päässä uhkasivat syömähäiriöt - esimerkki tyypillisestä pedagogisesta liioittelusta). Erilaiset lapsi- ja perhelehdet vahvistivat valheellista "tätikuvaa" siitä, millaista arki lasten kanssa oli – isät olivat mukavia partaniekkoja, jotka lukivat lapsilleen Barbapapaa ja palasivat aikaisin työstä ”perheen pariin”. Äidit ottivat lapset mukaan kotitöihin, ja valokuvassa koko perhe leipoi hyväntuulisina rusinapullia. Kukaan ei kiukutellut eikä raivonnut. Vanhemmat olivat pitkämielisiä, loogisia, kärsivällisiä ja ystävällisiä joka päivä. Heillä ei ollut rahahuolia, ei kiirettä, ei asuntolainaa, ei parisuhdepulmia, ei aknea eikä unettomuutta.

 Koska sukupolvien ketju oli katkennut, eikä informaatio kulkenut enää isovanhemmilta vanhemmille (maailma oli muuttunut, eikä vanha tieto enää puhutellut – se oli kuin bakeliittinen lankapuhelin keskellä kosketusnäyttökännyköitä), vanhemmat sisäistivät täysin vallalla olevat pedagogiset ihanteet. Isovanhemmat tuntuivat puhuvan kuin jotakin tuntematonta patagonialaista murretta vaimentavan vanun läpi.

Tästä Winterhoff ei puhunut mitään.

Hän unohti, että se, että vanhemmat ”kerjäävät rakkautta lapsiltaan” tai että nämä ”elävät (sairaassa) symbioottisessa suhteessa lapsiinsa”, on pedagogisen propagandan tulos. Ihanteet eivät ilmesty tyhjästä. Winterhoffin olisi pitänyt kohdistaa syyttävä sormi muualle, siihen "tätijärjestelmään", joka vei kasvatuksesta järjen - vanhemmuuden, joka perustuu, niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, valtaan.

Ihmisluonnosta

 Kevätretki myöhästyi, siitä tuli kesäretki. Kaksi lasta (7- ja 9-vuotiaat) ja vanhempi lähtivät urhoollisina kiertämään pitkänpuoleisen Kullaanpolun reitin. Kilometrejä tuli yksitoista. Matka oli pitkä, mutta elämyksekäs.

  Joka kerta luonnossa tallustellessani mietin, missä ovat muut perheet. Joku selvästikin näitä polkuja tallaa, sillä juuret ja mukulakivet ovat työntyneet esiin maasta. Kalliolla kulkevalla polulla ei kasva jäkälää, ja kiven pinnassa näkyy sauvankärkien vaaleita viiruja.

  Jos joku vastaan tuleekin, on tuo tulija miltei aina suurta ikäluokkaa, vanhempaa väkeä, joka tervehtää yllättyneenä.

  Onko metsäsuhteemme amerikanisoitumassa? Amerikassa ihmiset pelkäsivät astua metsään, niilläkin alueilla, joilla ei vaaraa villieläimistä ollut. Kun kävelin Grand Canyonin kansallispuistossa, jeepit pysähtyivät vierelleni, niiden ikkunat veivattiin auki ja lippispäät työntyivät ulos: "Onko jokin hätänä?" Kävely oli hädän merkki.

 Metsässä kulkeminen, lähikallioilla kiipeily ja pientareella istuminen tuntuvat olevan sallittuja vain lapsille ja juopoille. Tai niille, jotka harrastavat kiipeilyä. Minä en harrasta kiipeilyä, minusta on hauska kiipeillä - ne ovat eri asia. Kaikkea ei tarvitse harrastaa saadakseen asioille hyväksyntä - aivan kuin jokainen ele olisi erikseen lunastettava aikuisuuden virastossa. Milloin mainitsemistani puuhista on tullut mielipuolisuuden merkki?

  Eräänä päivänä leikin kuopuksen kanssa piilosta lähikalliolla. Alhaalla hiekkatiellä pyöräili mies, joka huomasi minut, aikuisen ihmisen, kyyristelevän kallionkielekkeellä. Sitä katsetta! Pyörän tanko tärisi. Käsi hapuili jo povitaskua ja kännykkää - soittaisiko vai ei... Jonnekin täytyisi ilmoittaa, mutta mihin?

 Ehdotankin, että lastensuojeluviranomaisen rinnalle kehitetään mahdollisimman nopsaan myös aikuistenvalvontavirasto, jonne tällaisesta epäilyttävästä käytöksestä voi ilmoittaa. Täti- ja setäjaosto tulisivat sitten ilmoitusvelvollisina tarkastamaan, josko kyseinen henkilö on täysi vai vajaa.

 Mietin tätä aikaa, jota kuulemma kutsutaan suvaitsevaisuuden ajaksi. Millaista suvaitsevaisuutta suvaitsemme? Vai olisiko sittenkin niin, että roolit, jotka saimme, ovat ahtaampia kuin koskaan?

Kuvia Kullaanpolun reitin varrelta:

Matka alkoi Hintsan kartanon kulttuurimaisemissa.

Haunisten pieni pato...

...sukeltaa syvyyksiin tässä. Kovalla kohulla.

Katson muurahaista, ihminen.

Upea kotalaavu, joka oli täysin säilynyt ilkivallalta ja tuottanut monille kävijöille suurta mielihyvää.

Laavu, tuli ja eineiden syönti - matkan yksi kohokohdista.

Tässä aletaan nousta kohti Kullaanvuorta.

Tämä jääkauden muodostelma on saanut nimekseen "Paimenen hauta", koska vanhan kansan mukaan sinne oli joskus pudonnut paimen hevosine päivineen. Kolo on noin 2,4 metriä syvä.

Kullaanvuori on Turun seudun korkein kohta, 70,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Huipulla on huterahko näkötorni.

Huipulla tuulee! Täällä nautittiin myös keksejä.

Harvinaista kulttuurimaisemaa. Lehmät laidunsivat oman elämänsä paratiisissa - vapaina, kauniina kesäpäivänä, joen meheväruovikkoisilla rantamilla.

Ruskon joki vaihtuu hiljaksiin Raision joeksi. Tästä on matkaa perille vielä neljä kilometriä.

Kasvitieteellinen puutarha

Jättiläislumme voi kantaa 70 kg painoisen ihmisen.

Hibiscus - Jean Cocteaun ja minun lempikukkani.

Kirkastuksen kappeli

 Kävimme paikallisessa Kirkastuksen kappelissa. Yksinkertaisuudessaan se tekee aina vaikutuksen - sen hartauden luovat monumentaaliset murattikasvustot ja ikkunoiden heijastama kvartsinkirkas, hiljainen valo.

 En pysty määrittelemään hartauden tunnettani, mutta pahaa pelkään - ja miksi valehdella tekopyhästi - etten voi määritellä sitä kristilliseksi.

  Olen aina kunnioittanut kristillistä uskoa, mutta vaikka Terho Pursiaisen mukaan kristinusko ja järki ovat sovitettavissa keskenään, minulle on käynyt kuten Kierkegaardin kuvaamalle miehelle. Tuo mies halusi järjellään varmistua siitä, että uskominen kannattaa. Kun hän lopulta päätyi myönteiseen vastaukseen, ei hän enää kyennytkään uskomaan.

  Järki ei riitä vastaamaan yhteenkään ns. perimmäiseen kysymykseen - eikä Jumala voi minun ymmärrykseni mukaan olla mitenkään inhimillisesti redusoitavissa. Pitäisi osata hypätä ja heittäytyä - sitähän usko on, ainaista heittäytymistä ja hienoista epävarmuutta siitä, että otetaan vastaan (terveeseen uskoon kuuluu aina epäilys) - mutta koska minulla on vaikeuksia jo inhimillisen rakkauden suhteen, usko näkymättömään rakkauteen on minulle mahdottomuus. Minulla ei yksinkertaisesti ole "uskonlahjaa", jollaiseksi uskovaiset kykyään kutsuvat.

  Oma järkeni tarjoaa vastaukseksi agnostismia, parhaimmillaan deismiä. Agnostismi on ateistista epäilyä, mutta koska en voi olla ateistikaan - järkeni kieltää yhtä lailla tämän "uskon" - olen päätynyt jonkinlaiseen pananteistiseen ajatteluun, jossa minäkin olen jumaluuden siru. Aivan kuten kaikki olemassaoleva.

  Silloin jokainen sellainen hetki, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta minua ympäröivän kanssa, on minulle harras - "uskonnollinen".

Voitto, Taisto ja Usko

  Vielä aurinkoisena vaaliaamuna uumoilimme naapurien kanssa pihalla, että Perussuomalaiset voittaisivat vain gallupeissa - että se jäisi pelkäksi Nukkuvien puolueen protestiksi. Lapset lähtivät kasvot maalattuina virpomaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksi vuodeksi, ja illalla tuoreutta tuli. Terveydestä en tiedä.

  "Kaljaveikot voittivat, akateemiset naiset hävisivät", siteerasi Matti Rönkä muuatta Yleen tullutta vaalipalautetta, ja Facebook oli täynnä hämmästystä ja halveksuntaa: "Silkkitakkiarmeijan marssi!" (marjapuuronpunainen silkkitakki on Vaatehuoneen Simon lanseerama look). Yhtäkkiä foorumilla jos toisellakin puhuttiin taas "kansasta", vaikka vielä pari viikkoa sitten "kansa" oli epäselvä virhekäsite. Joku keksi myös huomauttaa, ettei PerSujen vaalivoitto ollutkaan oikeastaan mikään voitto, vaan "vähemmistön vikinää", sillä tosiasiassa vanhat puolueet pitivät yhä pintansa.

 Näin toki on, mutta tällainen päätelmä - asennoituminen ylisummaan - on juuri se, mikä vei PerSut voittoon.

  PerSut vei voittoon vieraantuminen.

  Mutta tällä kertaa vieraantumisen - tuohon henkiseen etäisyyteen kansanosien välillä, joka on venynyt yhtä suureksi kuin tuloerot - purkautumiseen löytyi kanava, jonka kantoaalto vahvisti sanomaa. Internetissä jokainen on herra, eikä herroja siten tarvitse herrotella. Ilmiö on outoa, kieroa sukua vanhalle vasemmiston joukkovoimalle, missä marssivaan väkeen saattoi piiloutua. Mutta nyt ideologiat ovat epämääräisiä, vaateet jopa toisilleen vastakkaisia - ja niitä ei yhdistä punalippu, vaan tarve panna vastaan. Ylhäältä päin annetut ideaalit, pedagogimainen aikuisten ihmisten holhoaminen - "tietäminen", mikä näille on hyväksi ja mikä on "oikein" - ei enää tepsi. Ihmiset katkeroituvat. Mitä enemmän halveksitaan ja nihiloidaan, sen vahvemmaksi tuo protesti muuttuu; konfrontaatio on sille kuin öljyä liekkeihin. Ja juuri näin kävi. "Edistyksellisten" paikoin yhtä alatyylinen vastahyökkäys aiheutti ainoastaan sen, että PerSut kokosivat vielä gallupejakin suuremman vaalivoiton. Tästä kirjoitin jo maaliskuussa otsikolla "Perussivistyneistö." Painotin, etten hyväksy heidän ideologiaansa, mutta että ymmärrän, mistä se kumpuaa.

  Jopa tämä yritykseni ymmärtää oli monille liikaa. PerSuja ei pidä ymmärtää, vaikka juuri ymmärtäminen on aina ollut strategian avain kaikessa taktisessa taistelussa. Ymmärtäminen ei tarkoita edes myötäilyä. Enimmillään se tarkoittaa sitä, että muissa puolueissa ymmärretään se todellisuus, missä tietyt ihmiset elävät ja otetaan se huomioon. Otetaan huomioon vaikka tietyt kulttuuriset ominaispiirteet - jollaisia ei tietysti poliittisesti korrektina pidä sanoa olevan olemassakaan - joihin kuuluu esimerkiksi suomalaisten voimakas ksenofobia. Se näkyy sekä suhtautumisessa EU:iin että maahanmuuttajiin. Millä lailla sitä hyödyntäen voitaisiin rakentaa avoimuuteen suuntautuvaa politiikkaa?

  Suomalaiset arvostavat myös suoraa puhetta - se on ollut kansainvälisissä suhteissa, mm. liike-elämässä, suuri valttimme. Eikö kukaan muu osannut lukea aikaa sen verran, että olisi hyödyntänyt sitä poliittisessa retoriikassaan nimenomaan nyt? Niin ikään seisominen sanojensa takana ja lupausten pitäminen nostetaan tavan takaa arvoiksemme (kuvittelemme itse olevamme suoraselkäisiä). Paha kyllä, PerSujen politiikka on tehnyt sen, ettei suomalaisuudesta voi puhua edes folkloristisin tai psykohistoriallisin termein tulematta leimatuksi heiksi.

  Parin viikon takaisessa blogikirjoituksessani käsittelin tekojen ja puheiden ristiriitaa - ja tarjosin vastaukseksi entistä vahvempaa suuntautumista kohti käytännön politiikkaa. Tuo ristiriita - "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä neuvon"- on nimittäin asia, joka saa suurimman osan ihmisistä raivoihinsa. Niinpä Timo Soini puhui joukoilleen siitä, kuinka valtavia muutoksia on politiikkaan tulossa.

  Jos jotakin pollyannamaisen hyvää tässä kaikessa voi nähdä, niin kenties se, että nyt punnitaan, kumpi lopulta voittaa: globaalitalous vai yhden kansallisvaltion politiikka. Ironista kyllä, olisiko nyt globaalitalouden vuoro kantaa pelastajan viittaa.


PS. Olisiko meritokratia sitten parempi kuin demokratia? http://sivistyssanakirja.com/meritokratia

Taukomisiin!

Pidän jonkinmoista taukoa myös blogini päivityksissä. Ajatuksiani voi kesän ajan lukea Turun Sanomien pääkirjoitussivun kolumneista, joita ilmestyy epäsäännöllisen säännöllisesti.

Ensimmäinen niistä on julkaistu tänään ja luettavissa - ainakin jonkin aikaa - osoitteessa

http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/211417.html

Luultavasti kuitenkin valokuvausharrastukseni puhkeaa taas kasvuun kevään kukkien kanssa. Krookukset, lumikellot ja narsissit ovat jo työntäneet suipot päänsä ylös huuruisesta mullasta.

Kevät jaksaa hämmästyttää ja lohduttaa tällaista piintynyttä pessimistiä joka vuosi. Se todella tulee, eikä jätä minuakaan paitsi tuhkimotarinastaan.

Puroleikkejä.