Pilviä

Ja kun kerran kliseiden alkuun päästiin, niin minun on pakkohko jaata myös nämä toiset, niin ikään hetken kauneutta edustavat kohteet - valokuvani pilvistä...

Kukkia

 Näin kesää odotellessa halusin hurjasti palata näiden ottamieni kukkakuvien pariin. Kukkien kuvaamisessa on jotakin äärimmäisen tyydyttävää, sillä ne lakastuvat pian ja tarjoavat ohikiitävän kauneutensa kuin nuoruuden.

Muuan sitaatti

 Kun blogiin kirjoittaessa tuntuu useimmiten, ettei kukaan vastaa - että ampuisi sydänverellä kostutettuja nuolia tuuleen - ja tuntee itsensä useimpina päivinä tyhmäksi, nämä eilen illalla lukemani sanat tuntuivat jollakin tavoin paikallaan olevilta:

"Mutta kukaan ei ota tällaista ajatusta vakavasti, minä ajattelen, vaikka tiedänkin, että kuitenkin juuri tuollaiset ajatukset, joita kukaan ei ota vakavasti, ovat ja tulevat olemaan kaikkein vakavimpia, eikä muita vakavia ajatuksia olekaan kuin juuri tuollaiset, joita kukaan ei ota vakavasti. Me ajattelemme tuollaisia, ei vakavasti otettuja vakavia ajatuksia vain jotta voisimme selvitä hengissä, näin ajattelen."

Kirjailijaa saa vapaasti arvata...

Taiteilija itse

 

  Luin taannoin Timo Hännikäisen Marginalia-blogista kirjoituksen ranskalaiskirjailija Célinestä. Hännikäinen ihmetteli, miksi Céline ei vielä viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeenkään kelvannut ranskalaisten merkkihenkilöiden listalle - vain muutaman ajalle tyypillisen, kepeän juutalaisvastaisen heiton tähden - ja vaati sen vuoksi kirjailijan rehabilitointia.

  "Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa... Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle", kirjoittaa Hännikäinen.

  Ehkä Hännikäinen on oikeassa. Ehkä meidän ei tule tarkastella historiaa "sillä silmällä", kriittisesti, vaan ajatella - kuin synninpäästäjä! - pikemminkin, että ihmiset ovat aikansa ja kulttuurinsa lapsia, eivätkä siten koskaan vapaita. Toisin sanoen Edward Westermarck oli väärässä puhuessaan ihmisen synnynnäisestä tai luontaisesta moraalista - sitä ei ole. On vain joukkopaine, jonka alaisuudessa moraali  kiteytyy säännöiksi - sen jyrkemmiksi, mitä kovempi tuo paine on. Vähän aikaa sitten luin Helsingin Sanomien tiedesivuilta teoriaan sopivan uutisen, jonka mukaan Homo Sapiens harjoitti aikoinaan varsin yleisesti kannibalismia. Ihmisliha käsiteltiin uutisen mukaan aivan kuten minkä tahansa muunkin eläimen, saalis suolestettiin ja perattiin, vauvoja myöten.

  Westermarck - joka kirjoitti mm. teokset Moraalin synty ja kehitys sekä Kristinusko ja moraali - ei olisi luultavasti uskonut korviaan. Kenties hänen olisi ollut pakko myöntää, että kristityt tutkijat olivat oikeassa: ilman kristillistä moraalia olisimme todellakin pahempia ihmisiä kuin nyt.

  Mutta on yksi alue, missä ajatellaan olevan yhä jonkinlaista itsegeneroituvaa, omalakista, transendenttista hyvyyttä.

  Tämä alue on taide. Estetiikka.

  Sinne ei pahuuden tuulien uskota puhaltavan, vaan estetiikka voi olla historiatonta, ajatonta, puhdasta - niin, sanalla sanoen pelkkää taidetta.

  Kuinka ollakaan, pidän tätä ajatusta valtavan naiivina. Olen siinä mielessä nominalisti, etten voi hyväksyä kulttuurimme, sanojemme ja käsitteidemme ulkopuolella vallitsevaa toista, todempaa todellisuutta, josta kaikki muu on viime kädessä heijastusta tai kaikua. Tällainen tuo mieleeni väistämättä vanhan Homunculus-paran.

  Muistan joskus lukeneeni - tulkinta oli filosofi Richard Rortyn - että nuoren Vladimir Nabokovin mielestä aikaan ja sen sattumiin sidottu elämä ei saanut koskaan olla taiteen (eikä siis kirjailijankaan) kohde. Kirjailijan ei pitänyt käsitellä vaikkapa sellaisia yhteiskunnallisia joutavuuksia kuten Nabokovin "roskakirjailijoiksi" luonnehtimat Orwell, Zola, Mann, Balzac tai Gorki. Nabokov oli varma, että moraalinen totuus oli esteettisessä hurmiossa, sillä "runoilija ei tapa ketään."

  Pikkuhiljaa Nabokov alkoi epäillä omaa teoriaansa. Hän huomasi, että hänen esteettinen hurmionsa karkotti - tai vielä pahemmin: sulki pois - kärsivän lähimmäisen. Mikään muu ajatus ei ollut Nabokoville kauhistavampi kuin se, että hän mahdollisesti olisi joskus aiheuttanut jollekin tuskaa, ollut tietämättään julma.

  Nabokovin erilaisten esteettisten pakkomielteiden vallassa olevat päähenkilöt olivat poikkeuksetta paatuneita julmureita. He olivat sukua Henry Jamesin Naisen muotokuvan Gilbert Osmondille, jonka elämän pääasia oli taide ja estetiikka, kaiken sopivaisuus - joka hylki kuin liukas jääpinta inhimillistä lämpöä ja karheutta. "Tämä koti oli pimeyden ja äänettömyyden tukehduttava tyyssija. Osmondin kaunosieluisuus ei tuonut siihen valoa eikä ilmaa, se näytti vain kurkistavan sisään korkealta, pienestä ikkunasta..." kuvaili James. Osmondin - ja Nabokovin romaanihenkilöiden moraali - oli perhostenkeräilijän moraalia. Mutta lukijaa nämä henkilöt alkoivat koskettaa vasta kun heidän tekojensa seurauksetkin kuvattiin; Nabokovin kirjat muuttuivat osaksi kirjallisuudenhistoriaa sen jälkeen, kun hän oli hylännyt estetiikan taiteen keskeisimpänä arvona.

  Lopulta Rorty uskaltautui peräämään taiteilijalta jotakin ennenkuulumatonta - jotakin, jota nykyaika pitää suoranaisena taiteenvastaisuutena: moraalia. Julmassa, tuskaa täynnä olevassa maailmassa taiteilijan ei ole lupa varastaa kanssaihmisensä kärsimystä ja tehdä siitä spektaakkelia, yksityistä nautintoa, josta saattoi nautiskella torkkupeiton alla punaviinilasi kädessä. Rorty piti halveksuttavana kärsimyksestä ja inhimillisyydestä riisuttua gourmet-tappamista - jolla meillä on lupa mässäillä kuin Ross-broilerien marinoidulla lihalla - ja sen puolustamista erilaisilla sublimaatioteorioilla.

  Oikeastaan se, mitä taiteilijalta pitäisi vaatia - mitä häneltä pitäisi kysyä, on tässä: Mitä olet tehnyt inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi?

  Ehkä sellainen kysymys on taantumusta, mutta jos on, niin - olkoon.

Pienesti iästä

 Minulla ei ole etymologista sanakirjaa, enkä tiedä siis varmuudella, mikä on sanan "ikä" juuri. Liittyykö se kukaties ikeeseen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ies)? Vuodet alkavat painaa, mieli vetää taaksepäin muistoihin, jo koettuun. Kun on hyvin vanha, elää enää puolittain tosimaailmassa - toinen puoli häälyy unenomaisessa muistojen tilassa. Silloin voi haistaa tuoksuja, joiden lähde on toisessa ajassa; maistaa makuja, vaikka kielellä ei olisi murustakaan. Tuuli koskettelee kasvoja, vaikka istuisi hiljaa huoneessaan.

  Sen lähemmäs fiktiota ei voi päästä.

  Ikeestä huolimatta ihminen etenee, vaikka aavistuksellisin askelin, kiskoo kiskoo nahkanyörejään, haluamatta katsahtaa multaan, johon yhä syvemmälle lakkaamatta vajoaa.

  Ja vaikka solut uusiutuvat jo valmiiksi vanhoina, tutusta kuvasta ei malta hellittää. Siksi tarrautuu placeboon - jos näytän ja toimin kuten nuori, ruumiskin erehtyy. Vain siten voin kuolla parhaimman mahdollisen kuoleman, kantapäistä halkeilleet nahkasaappaat jalassa.

  Hiljalleen myös terävyysalue kapenee - huomaamatta hiippailee elämän sumeilla laitamilla (tai kenties laitumilla). Sellaiset asiat, joita ennen piti vähäaistillisina ja tylsinä, kelpaavatkin nyt. Yhtäkkiä hiihtää hilpeänä hiljaisilla laduilla, popsii vihaamaansa puuroa, kuuntelee rätisevää radiota. Eikä jaksa enää uskoa, että jossakin on käynnissä jotakin, jonka menettäminen ja näkemättä jääminen kostautuu katkerasti. Jättäytyy kernaasti kelkasta, tallustelee omia polkujaan.

  Moni minän ominaisuus murenee ja sulaa aikaan ja muuntuu näkymättömäksi. Nuorille aistinpalvojille se merkitsee väistämättä arvottomuutta: se, mikä ei näy, ei merkitsekään. Eihän jakamattomalla salaisuudella tee mitään...

  Lopulta huomaa, että asiat, jotka jätti taakseen kauan sitten - lapsena - ilmaantuvat taas vastaan, verkalleen, kertaalleen unohtunutta mielihyvää tarjoten. Niistä nauttii haikealla viisaudella, kuin kirjasta, jonka lopun jo tietää.

Väärät profeetat

"Tasa-arvo on mennyt liian pitkälle!"

 Tämä yleinen puuskahdus on itse asiassa epälooginen. Tasa-arvohan ei ole enää tasa-arvoa, jos se on mennyt "liian pitkälle", vaan kyseessä on jo epätasa-arvo. Tällöin yleensä tarkoitetaan, että erityisesti miehiä sorretaan.

  Asiaintilasta on esitetty ainakin seuraavat todisteet. Yksi: miehet ovat lasten huoltajuuskiistoissa  heikommassa asemassa kuin naiset. Kaksi: miehet kokevat perheväkivaltaa, mutta asiasta ei haluta puhua. Kolme: alkoholisoituneet, syrjäytyneet miehet ovat huonommassa asemassa kuin naiset. Neljä: osa miehistä ei saa seksiä.

  En kiellä näiden seikkojen sisältämää kärsimystä. Mutta väite siitä, että em. asioiden vuoksi tasa-arvokehitys olisi mennyt "liian pitkälle", on jo huikeaa liioittelua. Minun näkemykseni mukaan paljon enemmän kärsimystä sikiää siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Luulen myös, että nykyinen, sukupuolieroja vahvasti alleviivaava muoti aiheuttaa vain lisää ongelmia.

  Suurin osa avioeroista johtuu siitä, että sukupuoliroolit ovat välitilassa. Olemme toinen jalka "emännän" hernerokalta lemuavassa köökissä, toinen jalka yhteisessä wokkipannunkäryisessä avokeittiössä. Yksikään meistä ei ole vielä sisäistänyt ihmisten tasa-arvoajatusta - missään suhteessa. Liekö tämä edes mahdollista, en tiedä.

  Ja kun sanon "ei yksikään", tarkoitan myös sitä. Yksikään feministi tai profeministi ei ole sellainen uusi ihminen, jollaisesta todellinen tasa-arvo haaveilee. Kun raaputamme vähän "uuden pehmomiehen" emalia, paljastuu alta vanha pohja; mies, joka haluaa olla perheen älyllinen johtaja ja joka ei halua, että vaimo leikkaa hiuksensa. Tai entäpä ne nuoret feministinaiset, jotka löytävät vapauden pukeutumalla "burleskiasuihin", joissa kuuleman mukaan kaikenmuotoiset naiset voivat "leikkiä naiseuden rooleilla." Mitä itsepetoksellisuutta! Nuo leikit ovat nimittäin pohjimmiltaan täyttä totta, sillä jos ne eivät sitä olisi, "naiseuden rooleilla leikkiviä" feministejä ei voisi nimittää "kauniiksi" eikä "naisellisiksi", mitä he kuitenkin aina ovat. Itse asiassa näen burleskin henkisenä sukulaisena nykymorsiamien prinsessahäät.

  Aina naisten ensimmäisistä vapautumispyrkimyksistä, ns. suffragettiliikkeestä, saakka tasa-arvoa ajavia naisia on lyöty ulkonäköön puuttumalla. Kuriositeettina mainittakoon, että viime vuosisadan alussa, suffragettiliikkeen ollessa rapakon takana aktiivisimmillaan, kauneusguru Elisabeth Ardén tarjosi pilkatuille naisasianaisille meikkejään, ja koko tuotemerkin menestys lähti nousuun. On katsottu, että tasa-arvoinen nainen väistämättä "muuttuu mieheksi" ja "menettää naisellisuutensa", mikä olisi erityisesti miehille valtava seksuaalinen tappio. Vuosituhansien aikana on luotu koodisto parittelunhaluisille naisille, ja vaikka tuo koodisto olisi jo ajat sitten menettänyt syvimmän merkityksensä (ja itse asiassa irtautunut omalakiseksi järjestelmäksi, jossa naiset eivät enää edes tähtää seksiin, vaan silkkaan vallanpitoon), se on muodostunut välttämättömyydeksi miehisen seksuaalisen halun virittäjänä.

  Tämä on yksi tasa-arvon perimmäisistä esteistä, puolin ja toisin.

  Alussa toistamani hokeman jatkoksi heitetään väistämättä "naisten olisi syytä pysyä naisina", jota selitetään sillä, että ilman tätä "naiseutta" naiset muuttuvat vähemmän kiinnostaviksi ja ikään kuin menettävät ihmisarvonsa. Ja oikeastaan koko elämä muuttuu köyhäksi ilman näitä roolipelejä, joiden on toistettava juuri sitä, mihin olemme tottuneetkin. Olemme seksuaalisia Pavlovin koiria, ympärillämme kellojen lakkaamaton räminä.

  Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta väitteet tuovat mieleeni menestysteoksen "Tuulen viemää", jonka tapahtumat sijoittuvat, kuten kaikki tietävät, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan ja eteläisiin osavaltioihin. Useaan kertaan päähenkilö Scarlett O´Hara puolustaa orjiaan sanomalla, miten "hyvä" heidän on olla tilan työläisinä - ja myös orjat itse toistavat omistajattarensa väitteen. Jenkit ovat julmia yrittäessään vapauttaa mustat, koska nämähän eivät tiedä, miten vapauttaan käyttäisivät. Itse asiassa on kuin filosofisesti vapautta ei olisikaan.

  Ja kenties se onkin totta!

  Päteekö sama naisiinkin? Jos asian laita on tosiaan näin, naisia on turha vapauttaa "naisellisuudestaan", koska sen ulkopuolella he eivät osaa elää - aivan kuten eivät miehetkään oman miehuullisuutensa. He eivät ole enää "mitään".

  Kolmas perustelu epätasa-arvolle löytyy biologiasta ja erilaisista vertauksista Avara luonto -sarjaan. Olen kuullut tähän verrattavan väitteen erään tuntemani alkoholistin suusta: "Olen alkoholisti lopun ikäni, koska geenini määräävät niin."

  Mutta mistä biologia alkaa ja mihin se loppuu? Entä jos tarvitsisimme soidinmenoroolejamme vain ennen rakastelua - ja muut ajat voisimme olla - niin - mitä vain?

  Muuttuisiko elämä tosiaan tylsäksi ja yksiulotteiseksi? Lakkaisimmeko olemasta miehinä ja naisina?

  Vai päättyisivätkö vihdoin sukupuolisodat kaikkine sisällissotavariaatioineen?

Pikku miehiä ja naisia

Lapsuus on historiallisesti melko nuori keksintö - ennen 1600-luvun alkua lapset olivat vain pikku ihmisiä, jotka keekoilivat aikuisten vaatteissa. Aina viime vuosisataan saakka lapsilla teetettiin niin ikään raskaita maanviljelys- ja kotitöitä. Oikeastaan vasta 1800-luvun romantiikan myötä lapset alettiin mieltää sellaisiksi viattomiksi ja puhtaiksi olennoiksi, joita tuli suojella, helliä ja vaalia, kun heidän siihen saakka oli ajateltu olevan lähinnä eläimellisen perisynnin vallassa. Synti piti tietenkin piiskata heistä ulos.

  Aikuisten ja lasten välille tehtiin joka tapauksessa vihdoin ero. Alettiin puhua vanhempien velvollisuuksista ja lasten oikeuksista.

  Viime vuosikymmeninä on kuitenkin siirrytty uuteen vaiheeseen. Lapsilla on oikeuksia ja vanhemmilla velvollisuuksia enemmän kuin koskaan, mutta samalla on tapahtunut muutos: lapsuus ja aikuisuus ovat lähentyneet toisiaan.

  Tämä muutos on lähtenyt tietenkin aikuisten puolelta.

  Vanhempien keskenjäänyttä identiteettityötä jatketaan nimittäin lapsissa. Lapsiin heijastetaan omia toiveita ja fantasioita, joista osa on sukupuolisia. Tämä näkyy mm. siinä, että parin tasa-arvoisemman vuosikymmenen jälkeen tyttöjen ja poikien maailmat on taas osin kuviteltujen biologisten erojen mukaan (http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-truth-about-boys-and-girls) revitty väkivaltaisesti erilleen. Tunnetuimmat pedagogit ovat saaneet palstatilaa nimenomaan sukupuolten puolustajina (esimerkiksi Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore), vaikka erot tyttöjen ja poikien välillä eivät ole niin jyrkkiä kuin yleensä kuvitellaan. Samastumista toki lapset kaipaavat, mutta kehen ja millaisiin esikuviin, se lienee toinen juttu. Ehkä onkin niin, että lapset haluavat samastua sukupuoliin juuri siksi, että tarttumapinta ns. kypsän aikuisen rooliin on käynyt niin ohueksi?

  Toisin sanoen, olisiko sukupuoli enää se varmin piirre, joka erottaa aikuisen lapsesta - eikä esimerkiksi vastuullinen, johdonmukainen käytös, varmuus tai älykkyys?

  Lapsen kasvuun heijastetaan myös aikuisten tasa-arvokamppailun piirteet ja kipuilu oman sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Lapsi ei saa kasvaa tässä suhteessa vapaasti, vaan sukupuolinen kehitys on se nimenomainen alue, jossa häntä pitää erityisen rankalla kädellä ja alleviivaten ohjastaa - mikä on "miehekästä", mikä "naisellista", mitkä värit ovat tyttöjen ja mitkä poikien, millaiset lelut sopivat ainoastaan tytöille ja mitkä pojille.

  En tietenkään tahdo tyystin kieltää luontaisia eroja sukupuolten välillä, mutta neurologisten tutkimusten mukaan ne ovat monin verroin pienemmät kuin mitä mielikuvamaailma ympärillämme kaiken aikaa toitottaa. Siinä, että tyttöjen ja poikien maailmat erotellaan jyrkästi toisistaan, piilee erityisen vahva kaupallinen intressi. Kun lapset eivät saa käyttää samoja vaatteita eivätkä leikkiä samoilla leluilla, vaatteita ja leluja voidaan myydä tuplasti enemmän.

  Ainakin oma kokemukseni on osoittanut, etteivät asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia - tai pitäisikö sanoa: punaisia ja sinisiä. Suurin osa lapsista liikkuu nimittäin eri violetin sävyissä, kuka enemmän syklaamissa, kuka taas liilassa.

  Mutta koska vanhemmat itse korostavat nykyisin vahvasti sukupuoliroolejaan, he haluavat nähdä roolit lapsissaankin - noissa pikku miehissä ja naisissa.

  Aikuisten ja lasten roolien tasa-arvoistuminen ja kasvatuksen muuttuminen yhä enemmän eräänlaiseksi neuvottelutilanteeksi näkyy siinäkin, että myös sukupuolta korostavaa käyttäytymistä harrastetaan yhdessä. Niinpä isät ja pojat pelaavat yhdessä väkivaltapelejä ikärajoista välittämättä - kysehän on perheen yhteisestä vapaa-ajanvietosta - ja äidit ja ala-asteikäiset tyttäret käyvät yhdessä ostelemassa meikkejä ja shoppaamassa samoissa vaateliikkeissä samoja vaatteita.

  Tästä ei kanneta huolta, sillä syyllisyys vähäisestä yhteisestä ajasta painaa jokaisen vanhemman mieltä. Kun syyllisyyteen kuitenkin yhdistyy vahva oma halu tehdä omia asioita omalla ajalla, ratkaisuksi käy niiden tekeminen yhdessä lapsen kanssa.

  Samanaikaisesti lasten turvattomuus on lisääntynyt voimakkaasti. Mikä oudointa, nykyisin yli 80 prosenttia lasten peloista liittyy jollakin tavoin mielikuviin. Kun jo 3-4 -vuotiaille pojille markkinoidaan erilaisia aikuisten kehittämiä "hirviömaailmoja" ja heidän paidoissaan on aikuisten mielestä niin mageita "pääkalloja" ja verisiä tekstejä, onko ihme, että lapset pelkäävät? http://www.sorsafoundation.fi/documents/Anja%20Riitta%20Lahikainen%203.11.%20Perjantaiyliopisto.pdf

  On edetty hyvin pieni matka siitä, etteivät pojat saa itkeä. Eivät he saa, vieläkään. Eivätkä missään tapauksessa pelätä.

  Viime aikoina on kohistu niin ikään Allerin uudesta 6-12 -vuotiaille tytöille suunnatusta kauneuslehdestä. Vaikka on totta, että tytöt ennenkin leikkivät "hienoa rouvaa", paperinukilla ja barbeilla, ero faktan ja fiktion välillä oli tuolloin suuri - tosimaailma täytti suurimman osan lapsen arjesta ja fiktio oli vain poikkeus. Myös ero aikuisten ja lasten välillä oli selvä.

  Nyt ei.

  Monet kuusivuotiaat elävät yhä maagisen ajattelun vaihetta. Siinä vaiheessa sängyn alla asuu aivan oikeita mörköjä, joulupukki on olemassa ja lapsi "ihan totta!" näki metsässä ilmielävän keijun. Moni lapsi säilyttää osan maagista ajatteluaan aina pitkälle latenssi-ikään saakka. Isän kanssa pelattu hirviöpeli ei kuitenkaan saa koskaan turvallista sadun loppua, jossa paha saa palkkansa ja hyvä voittaa, vaan örkkejä tulee aina vain enemmän ja ne muuttuvat yhä pelottavimmiksi. Ja mitä sadunomaista ja luovaa on siinä, että pikkutyttöjä opetetaan kuivaharjaamaan selluliittiaan (kuten Allerin julkaisussa)? Paperinukkien fantasiamaailmasta siinä ei ole jälkeäkään.

  Tutkimusten mukaan jo joka viidennellä naisella on ollut nuoruudessaan jonkinasteisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöt ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin 1980-luvulta saakka, jolloin niitä alettiin hoitaa. http://www.syomishairioliitto.fi/sylillinen/SYLILLINEN_1_2010.pdf Erään tutkimuksen mukaan neljä prosenttia teini-ikäisistä tytöistä alkoi ensimmäistä kertaa kantaa huolta ulkonäöstään ja painostaan jo kuusivuotiaana.

   Viime vuosina on hoettu väsymykseen asti, miten pojat pitäisi pelastaa ja tyttöjen antaa olla naisellisia hupakoita.

 Minusta olisi huomattavasti tärkeämpää antaa lasten olla lapsia.